E. V. Hayes

Jälleensyntyminen – tosiasia ja harhakuvitelma

Totuuden saavuttaminen ei ole helppoa, mutta vaikeus ei riipu totuudesta vaan ihmisestä. Näin on asia varsinkin Euroopan kansoihin suhteen, sillä heidän keskuudessaan on konkreettinen ajattelukyky kehittynyt hyvin korkealle. Mutta tämä ajattelu tekee virheen siinä, että se pitää tosiasioita, faktoja, totuutena. Konkreettista ajattelua vastaan sinänsä ei ole muistuttamista. Se kuuluu yhtäläisesti osana ihmiskehitykseen kuin tunteet tai intuitio. Sen merkitys on niin selvä, että olisi turhaa ryhtyä sitä käsittelemään. Mutta milloin sitä ei valaise korkeampi ajattelu, ei voida sanoa, että se olisi mitenkään henkisellä pohjalla, vaan sillä on pikemminkin taipumus käsitellä hengen hienoimpia kukkia, kuten lapsi, joka rutistaa kukkia kuumassa kädessään, niin että ne lakastuvat. Mahdollisesti juuri siitä syystä annettiin jälleensyntymisopin hävitä virallisesta länsimaisesta uskontokäsityksestä, niin että se – mikäli saa uskoa kirkkoisiä – jo melkein alussa muuttui esoteeriseksi opiksi kristinuskossa.

On hyvin luultavaa, ettei sitä olisi niin innolla julistettu ja uudelleen tuotu länsimaiseen ajatteluun, elleivät tieteelliset teoriat, jotka käsittelevät muodon kehitystä, olisi antaneet surmaniskua itse kristillisen ajattelun perustuksiin. Sillä kehitys sellaisena kuin uudenaikainen tiede sitä julistaa, koskee vain muotoa, ruumista, ihmisen katoavaisinta osaa, eikä se sano mitään sielusta. Kun tiedemies puhuu siitä ihmisen sisäisestä puolesta, jota kutsumme sieluksi, lakkaa hän olemasta tiedemies ja muuttuu filosofiksi. Jos ihmiset aina muistaisivat tämän, he eivät joutuisi hämmennyksiin sellaisista dogmaattisista lausunnoista, joita ovat antaneet miehet sellaiset kuin Arthur Keith ja Julian Huxley. Kun he tiedemiehinä käsittelevät sellaisia todellisuuden aspektia kuin, jota kutsumme aineeksi, ansaitsevat he kaikella muotoa tulla kuulluiksi. Filosofeina heillä ei ole enemmän merkitystä eikä enemmän arvovaltaa kuin millä muulla filosofilla tahansa. Sillä ne, jotka kieltävät sielun olemassaolon kuoleman jälkeen, samoin kuin nekin, jotka sitä julistavat, ilmaisevat vain oman henkilökohtaisen vakaumuksensa, joka useinkin on riippuvainen heidän joko kutistuneesta ja suppeasta tai laajentuneesta ja edistykseen pyrkivästä sielunelämästään. Mutta jos uudenaikainen teoria muodon kehityksestä on tosi, silloin se asettaa ylipääsemättömiä esteitä oikeaoppisen länsimaisen uskonnollisen ajattelun tielle, joka puolustaa sitä mielipidettä, että Jumala luo joka kerta sielun ihmisen syntymähetkellä.

Jälleensyntymisopin häviämisen syynä kristinopista ei minun mielestäni ole ollut ainoastaan tietämättömyys, vaan se, että konkreettinen ajattelu, jonka oli määrä kehittyä korkealle Euroopassa, hermostui noista äärettömistä aikakausista, jotka sen eteen avautuivat, ja vaikka se olisi omaksunutkin jälleensyntymisopin, olisi se sittenkin ollut taipuvainen epäilemään ja väärinkäyttämään. Ensimmäiset kristillisen hengen julistajat pyrkivät määrättyyn päämäärään: eivät luomaan muodollista uskontoa viidettä juurirotua varten, vaan he yrittivät niin vaikeaa asiaa kuin niiden olentojen henkistäminen, joiden oli määrä muodostaa tämä rotu. Siten he joutuivat pikemminkin työskentelemään alarotua vastaan eivätkä sen hyväksi. Sillä jos heidän ponnistustensa olisivat täysin onnistuneet, ei olisi syntynytkään viidettä juurirotua, vaan ne, joiden olisi pitänyt se muodostaa, olisivat siirtyneet paljon korkeammalle elämän ja tajunnan asteelle. Viittauksen tähän saamme hebrealaiskirjeestä, jossa sen kirjoittaja, joka ilmeisesti oli juutalainen, annettuaan kuvauksen erinäisistä etevistä hebrealaisista menneisyydessä, jotka olivat eläneet ja kuolleet ”uskossa”, lausuu seuraavat ihmeelliset sanat: ”Nämä tunnustivat olleensa vieraita ja muukalaisia maanpäällä. Sillä ne, jotka siten puhuvat, ilmoittavat etsivänsä isänmaata. Ja jos he olisivat tarkoittaneet sitä maata, josta olivat lähteneet, olisi heillä ollut tilaisuus palata sinne. Mutta nyt ikävöi heidän mielensä parempaa, nimittäin taivaallista.” Alkukristillisen hengen koko tarkoitus olikin saattaa ihmiset kykeneviksi toivomaan itselleen parempaa maata kuin tämä maanpäällinen on, ja siten vapautumaan paluusta tänne. Siis toisaalta kaipaus kohoutua yli tämän fyysisen olemassaolon ja toisaalta tyytymätön konkreettinen ajattelu olivat syynä jälleensyntymisopin häviämiseen länsimaisesta ajattelusta.

Se oli Teosofinen Seura, joka sen varsinaisesti toi takaisin. Siellä täällä oli tosin jokunen runoilija, romaanikirjailija ja filosofi, ja jopa joku tiedemieskin on hieman keikaillut sillä, mutta se oli Teosofinen Seura, joka sitä todella vakavissaan julisti, joka teki sen yhdeksi pääopeistaan ja joka puhui siitä jokaisessa kirjassaan, niin alkeis- kuin syvällisemmissäkin kirjoissaan. Epäilemättä se oli tarpeellista, ja tulevat sukupolvet tieteellisine ja uskonnollisine käsityksineen voivat sen nyt helpommin omaksua. Mutta tämän kauan unohduksissa olleen opetuksen julistaminen yleisesti kaikelle kansalle on eittämättömästi johtanut siihen, että sen yksi puoli on tullut liiaksi korostettua. Jälleensyntymisoppi on tosin palautettu länsimaiseen ajatteluun, mutta länsimainen konkreettinen äly on käsittänyt sen väärin. Siellä, missä se on hyväksytty, on sen katsottu antavan selityksen kaikkiin asioihin ihmisen elämässä (jota se ei kumminkaan tee). Sen on katsottu voivan valaista jokainen mysteerio, sen sijaan, että sitä on pidettävä ihmisen itse luomana kahleena. On tarvittu Krishnamurtin tapainen mies muistuttamaan meitä sellaisesta ihmeellisyydestä, että ”jälleensyntyminen, vaikka se on tosi, perustuu kuitenkin harhakuvitelmaan”. Buddha julisti samaa enemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten.

Esimerkki ehkä auttaa meitä ymmärtämään, miten jälleensyntyminen voi olla sekä tosiasia että harhaluulo. Jokaisena kaksikymmentäneljä tuntia käsittävänä ajanjaksona kadottaa jokainen normaali ihminen kaiken itsetietoisuuden niinä 7-8 tuntina, joina hän nukkuu. Uni on siis tosiasia. Ihminen unohtaa itsensä unen aikana. Hän ei tiedä mitään ajan kulusta. Sattuu tapauksia, joihin hänellä ei ole mitään osuutta, ellei häntä herätetä. Ruumis virkistyy ja saa voimia. Hän herää aamulla ja ryhtyy tavalliseen työhönsä iloiten levosta, jota on saanut nauttia. Ihmisen tavallinen vuorokausi käsittää yleensä kuusitoista tuntia fyysistä toimintaa ja kahdeksan tuntia fyysistä toimettomuutta. Mutta tämä tosiasia perustuu siihen harhakuvitelmaan, että aivotajunta on ainoa tajunta. Harhakuvitelma on tarpeellinen ja – jos saan olla paradoksaalinen – myös todellinen niin kauan, kun ihminen pitää fyysistä ruumistaan itsenään. Ja niinhän tekevät useimmat maailman ihmiset. Mutta on muutamia harvoja, jotka sanovat saavuttaneensa sellaisen kehitysasteen, että voivat – jos tahtovat – tuoda valvetajuntaan muiston siitä, mitä on tapahtunut näkymättömissä maailmoissa ruumiin nukkuessa, aivan samalla tavalla kuin tavallinen ihminen, jolla on hyvä muisti, voi palauttaa mieleensä minkä tapahtuman tahansa menneiltä päiviltä ja yhdistää sen nykyiseen hetkeen ja siten liittää yhteen menneisyyden ja nykyisyyden. Sellaisen ihmisen, joka kykenee yhdistämään yön ja päivän toisiinsa, täytyy nähdä vuorokausi yhtenäisenä, eikä jaettuna kahteen jaksoon. Hänestä täytyy tuntua tavallisen ihmisen vaikutelma valvetilasta ja unesta harhakuvitelmalta. Hän voisi aivan oikein sanoa: ”Uni, tiedottomuudentila, ihmisen ajatus- ja tunnetoiminnan katkeaminen, on tosiasia tavalliselle ihmiselle, mutta se perustuu harhakuvitelmaan, siihen harhaluuloon, että ihmisen tajunta ei olisi yhtämittaista jatkuvaa aaltoilua olemassaolon valtameressä.”

Jälleensyntyminen on seuraus kuolemasta. On fyysisen ruumiin kuolema, ja vastaavanlainen ilmiö tapahtuu niissä näkymättömissä maailmoissa, jonne ihminen siirtyy ruumiin kuoleman jälkeen. Sitten kun ne syyt ovat tyhjeneet ja ovat kuljettaneet hänet elämän ja tajunnan korkeammille tasoille, palaa hän takaisin maaelämään. Tavallisesti hän ei muista mitään menneestä olemassaolostaan, hän tuo mukanaan vain joitakin taipumuksia ja rajoituksia menneisyyden koottuna satona. Sekä edellinen maaelämä että elämä astraali- ja mentaalimaailmassa ovat täysin haihtuneet hänen muististaan. Hän on sanalla sanottuna täydellisesti ja kokonaan kuollut, ja sen vuoksi hänen täytyy syntyä uudelleen. Tosin hänellä saattaa olla epämääräisiä muistikuvia menneestä elämästä, mutta ne ovat katkonaisia, epävarmoja ja pikemminkin arvailuja. Hän ei voi asettaa yhtenäiseen järjestykseen enemmän edellisen maaelämänsä tapauksia kuin sen ylifyysisenkään elämän, joka sitä on seurannut. Jos hän voisi sen tehdä, se ei olisikaan enää mikään jälleensyntymä vaan ajasta ja paikasta riippumaton yhtenäinen elämä, tosin muutoksien alainen, mutta tuskin suuremmassa määrin kuin jonkun seikkailunhaluisen, intomielisen, eteenpäin pyrkivän sielun yksi maanpäällinen elämä.

Sellaisista ihmisistä, jotka ovat niin sanoaksemme pysähtyneet elämässä – ja niin ovat tehneet useimmat – täytyy Buddhan sanat, että jokainen ajatus muuttaa egoa joka hetki, tuntua metafyysiseltä haihattelulta. Useinhan kuullaan sanottavan: En ole muuttanut mieltäni kahteenkymmeneen vuoteen, olen samanlainen kuin silloinkin. Sellaiset ihmiset olisivat hyvin voineet kuolla kaksikymmentä vuotta sitten, sillä samanlaisena pysyminen on samaa kuin olla ajattelematta ja tuntematta. Paikallaan pysyminen, mikäli ajatukset ja tunteet ovat kysymyksessä (jos sellainen ensinkään on mahdollista), on samaa kuin kuolema. Mutta rohkea sielu, sankari, pioneeri muuttuu lakkaamatta sekä omassa sisäisessä elämässään että ulkonaisessa elämässään ihmisten keskuudessa. Hän elää kokonaisen ruumiillistuman yhdessä vuodessa tai vieläkin lyhyemmässä ajassa. Näin vapautunut ihminen jälleensyntyy joka hetki ja on sen vuoksi ilman karmaa, kuten Buddha sanoi ja kuten toisetkin joogit ovat vakuuttaneet. Ja juuri hänen kohdallaan – vapautuneessa ihmisessä – jälleensyntyminen selvimmin esiintyy harhakuvitelmaksi. Hänkin voi puhua tiedon perusteella, eikä hän olisi rehellinen itselleen eikä kokemuksilleen, ellei hän tähdentäisi tässä esiintyvää harhakuvitelmaa, joka hänen kehitysvaiheessaan olevasta tuntuu vallan epäoleelliselta ja mitättömältä. Hänen kannaltaan tuntuu yhtä tarpeelliselta kieltää, että jälleensyntyminen on totuus, vaikkakaan hän ei kiellä, että se on tosiasia, fakta, kuin heräämättömästä ihmisestä pitää sitä sekä tosiasiana että totuutena.

Sillä – toistan sen vielä – totuus ja tosiasiat ovat eri asioita. Totuutta ei tavoiteta eikä siinä pysytä kehittämällä huomiokykyä, mutta tosiasiat lisääntyvät rinnan huomiokyvyn kehityksen kanssa. Tosiasiat ovat ulkonaisen maailman asioita, ja ne voidaan vetää siitä ajatuksen pohdittaviksi. Mutta totuus on sisäinen asia, joka sieltä käsin säteilee näkyviin olioihin. Totuus on sisäinen tajuaminen. Niin kauan kuin tajunta on kehityksen alainen, ei harhakuvitelmaa voida välttää, sen huntu peittää ihmisen kaikki ajatukset, tunteet ja teot. Sitä ei voida paeta, luostari ei suojele siltä, tiedon hankkiminen ei voi huntua ohentaa. Mutta se on pidettävä sinä, mikä se on, asiaintilana, joka ei ole pysyväinen. Kerran hyväksyttyämme jälleensyntymisen tosiasiaksi, se tulee pysymään tietoisuudessamme yhtä kauan kuin kuolemakin. Kun kykenemme nousemaan kuoleman yläpuolelle, olemme ylittäneet samalla jälleensyntymisen. Kun käsitämme kuoleman siksi harhakuvitelmaksi, joka se todella on, häviää jälleensyntyminen sen mukana. Tarkoituksemme ei ole päästä pakoon jälleensyntymistä, vaan kohoutua sen yläpuolelle ja viisaalla tavalla työskennellä yhdessä sen kanssa. Tämän seikan korostaminen, eikä yksinomaan julistaminen jälleensyntymistä koko kehitysprosessin selvittäjänä, on oikeaa teosofiaa.

Suom. A. A.

Teosofi – 1942 n:o 1-2