Heikki Virolainen

Kuvataiteen tehtävä

Kuvataide elää nykyisenä aikana voimakasta murroskautta. Vuosisadan alkupuolella oli primitiivisen taidesuuntauksen ihannointi tuonut Eurooppaan kubismin, joka löi ensimmäisen särön vuosituhansia kestäneeseen figuratiiviseen naturalismiin.

Esineellisyyden hajoaminen oli alkanut Euroopassa.

Kubismin ja futurismin aikaansaaman kiteytyneen älyllisen filmauksen vaikutus hajotti 1920-luvulla esineellisyyden aluksi puhtaasti tunnepohjaiseen abstraktiseen ilmaisuun. Tämän jälkeen abstrahointi alkoi hitaasti saavuttaa älyllisvoittoista kurinalaista puhdasrytmistä ilmaisua, ja päätyi konstruktiiviseen ajatteluun, jossa pyrittiin löytämään varsinainen taiteen totuus pelkistetyimmässä ilmaisussaan. Konstruktivismi päätyi seitsemään peruskäsitteeseen, jotka olivat: prisma, pallo, taso, kartio, rima, putki ja spiraali.

Näillä peruselementeillä pyrittiin ilmaisemaan taiteen totuus rytmillisesti, puhtaasti ja sopusointuisesti.

Tämä suuri mullistava kuva, taiteen vallankumous, jonka omaksumiseen ihmiskunta tarvitsee vielä satoja vuosia, nosti kuvataiteen puhtaimman konkreettisen musiikin ja matematiikan alueelle, konkreettisen, fyysisen ajattelun yläpuolelle, niin kutsuttuun korkeampaan eli henkiseen ajatteluun, jossa suurimmat nerot aina ovat eläneet. Vapaa, puhdas, objektiivinen näkemyksen tajuaminen, jota subjektiivinen prisma eli persoonallisuus ilmaisee, on sen tuntomerkki.

Tämän lakisiteisen oikeaoppisen suuntauksen jälkeen päätyivät eräät pisimmälle päässeet uraauurtavista, kuvataiteen todellista totuutta etsivistä neroista, entistä kireämpään ja pelkistetympään muodolliseen kurinalaisuuteen. Toiset luopuivat lakisiteisyydestä siirtyen riemuisaan, intuitiiviseen ja vapaaseen ilmaisuun, jonka vaikutus on pelkistettyyn totuuteen verrattuna päinvastainen. Puhtaasti intuitioon perustuva ilmaisu, joka on käynyt läpi oikeaoppisen konstruktiivisen lakisiteisyyden, on elämänmyönteinen, onnellinen, ihanasti soiva sävellys, jossakin hyvin kaukana mielikuvituksessamme korkeimmassa avaruudessa. Sinne ei yllä paha, ja puhtaat konkreettiset, oikeaoppiset, lakisiteiset älylliset ilmaisut tuntuvat kylmille ja kolkoille, omahyväisille ja suvaitsemattomille ja eivät tavoita sitä maailmaa, josta intuitioon perustuva ilmaisu on kotoisin. Siinä on vapautta, lämpöä, suvaitsevaisuutta, myötätuntoa, anteeksiantavuutta ja aurinkoista elämänmyönteisyyttä, jota voidaan nimittää puhtaan sydämen antavaksi rakkaudeksi eli korkeimman maailmankaikkeuden Hengen ilmaisuksi, joka on kaikkialla ja kaikessa, niiden takana olevana Elämän henkenä.

Tämä käy hyvin ilmi Kandinskyn tuotannosta vuosilta 1934-44 josta esimerkkinä mainittakoon hänen maalauksensa MOVEMENT I, vuodelta 1935.

Eläytyminen tauluihin vaatii katsojilta vastaanottavuutta kaikupohjaa – resonanssia. Samojen ominaisuuksien tulisi olla hereillä meissä. Toivottavasti tulevat sukupolvet oppivat ymmärtämään ja eläytymään puhdasoppisen, konkreettisen ja lakisiteisen ajattelun läpikäynyttä, intuitioon perustuvaa ilmaisua, sillä silloin elämä maan päällä muuttuu paratiisiksi. Se on kaikkien todellisten taitelijoiden tehtävä, se on kuvataiteen tehtävä. Hyvä taiteellinen ilmaisu hyvässä paikassa vaikuttaa katsojaan ylevöittävämmin kuin tuhat saarnaa. Absoluuttinen kauneus on yksi ilmennys Absoluutista ja sen kiteytymä on taide.

Elonpyörä — 1964 n:o 2

Aika ja taide

Elämme nykyään voimakkaassa murrostilassa; vanhojen arvojen pato tieteen ja taiteen alueilla ei kestä räjähdyksenomaisia laajenevia ajatusmuotoja. Uudet keksinnöt laajentavat ja muuttavat nopeassa tempossa kirjallisuuden ja joukkotiedotusvälineiden avulla joukkojen tajuntaa. Tämän päivän totuus avaa uuden portin huomiselle totuudelle. Edellinen totuus on välttämättä välivaihe seuraavalle; ilman sitä ei uutta keksintöä olisi voinut syntyä sen enempää tieteessä kuin taiteessakaan. Kaikki asiat ovat välttämättömiä ja vaikuttavat toisiinsa lopputulosten näennäisestä eroavaisuudesta huolimatta.

Mielenkiintoinen yhtäläisyys tieteen ja taiteen ajatuksellisessa yhteenkuuluvuudessa esiintyy atomin hajottamisen yhteydessä eksaktissa tieteessä, ja samanaikaisesti figuratiivinen ajattelu päätyi esineellisyyden hajoamiseen muodostuen tunneperäiseksi abstraktiseksi ilmaisuksi. Samanaikaisesti syntyi uusi tajunnan tila: tieteessä aine lakkasi olemasta, taiteessa esineellisyys hajosi ja siirryttiin abstraktisen aatteen alueelle, jota alussa hallitsi tunne, muuttuen myöhemmin älyllisperäiseksi selkeäksi ilmaisuksi. Tämä tapahtui sekä tieteessä että taiteessa 1920-luvulla. Jotkut päätyivät tähän taiteellisessa ajattelussaan, esim. Mondrian ja Malevitch. Kandinsky taas löysi uuden tajunnantilan (1934–44), jossa kriittinen älyllinen ajattelu lakkasi entisessä merkityksessä. Syntyi uusi vapautunut ilmaisu, joka toi maalauksiin eräänlaista kosmista elämänhenkeä. Tämä olisi ollut mahdotonta ilman edellisiä välivaiheita.

Abstraktinen ajattelu on puhtaasti aatteellista, muotoihin kiteytymätöntä. Siinä ovat ilmenneen esineellisyyden ideat ja aatteet pelkistetyssä olotilassa, käsitteellisellä alueella, mistä myöhemmin kaikki ilmennyt olemus on rakennettu. Kaikki ilmennyt on joko pallon tai tason muotoisia, tai niiden välimuotoja tai näistä osasista rakennettuja sekakokonaisuuksia. Pinnassa oleva ympyrä ja pisteestä syntynyt kulmikas viiva loi näiden välimuodot, jotka riittävät ilmentämään kaiken. Esineiden suunnat ja suhteet ratkaisevat ilmauksen muodon sekä tilassa että pinnassa. Tietysti asiat voidaan vielä pelkistää vanhaan pythagoralaiseen ajatteluun, jossa kaksi pistettä synnyttää janan, kolme tason, neljä muodon... Pisteiden lukumäärää lisäämällä saadaan kaikki mahdolliset muodot, jotka ilmenevät maailmankaikkeudessa.

Abstraktissa ajattelussa taiteilija luo uusia muotoja atomien rakenteen tuntemisen perusteella.

Nämä teoriat ovat ikivanhoja muinaisissa filosofioissa, mutta nyt niitä on osittain opittu hallitsemaan käytännöllisessä elämässä. Tämän taidon leviäminen suurien ihmisjoukkojen tajuntaan lukutaidon ja joukkotiedotusvälineiden ansiosta on muuttanut ja jatkuvasti muuttaa ihmisten ajatusmaailmaa ja todellisuustajua.

Tämä osoittaa, että olemme kulkemassa kohti uudenlaista elämännäkemystä, jossa vanhat käsitteet ovat tulleet niin ahtaiksi, että ne hajoavat, jolloin niiden sisältö vapautuu nähtäväksi. Rajoitetun muodon varsinainen idea ja rakenne ei ollutkaan aineellinen muoto, vaan energian liikkeen matemaattinen rakennelma, joka on lähtöisin abstraktista ilmenemättömästä. Tämän välivaiheen joukkotajuamisen tilassa elää ihmiskunta, vaikka se kokonaisuutena ei vielä kykene sitä tiedostamaan tällä hetkellä. Selvästi se tulee esille taiteellisessa ajattelussa. Yritämme omaksua suurempina joukkoina esineellisyyden hajoamista. Mutta koska tajunnantila on uusi, tuottaa se sekaannusta yksilöissä, jotka alkavat sitä aavistaa. Vasta oivalluksista johtuen ymmärtämisen kautta asia hallitaan tilapäisesti, sillä avaruuden äärettömyydestä virtaa jatkuvasti syvempiä inspiraatioita ja oivalluksia niille, jotka ovat kypsiä ottamaan vastaan uutta ymmärrettyään ensiksi edelliset. Puhtaasti ilmenemättömään todellisuuteen, josta kaikki ilmennyt on lähtöisin, on vielä pitkä matka niin tieteellä kuin taiteellakin.

Elonpyörä — 1966 n:o 1

Kuvanveisto ja muodon pelkistys

Pythagoras opetti aikanaan, että kahden pisteen väliin syntyy jana, ja kolmen pisteen väliin pinta, kun pisteet yhdistetään janoilla. Neljän pisteen yhdistymä synnyttää muodon. Tämä on veistotaiteen alue: neljä pistettä, jotka kaikki yhtyvät toisiinsa janoilla. Nämä neljä pistettä on kuviteltava vapaasti leijuvina tyhjässä avaruudessa, jonka jälkeen nämä eritasoiset pisteet yhdistyvät toisiinsa janoilla. Tästä syntyy yksinkertaisin mahdollinen muoto. Onko tämä kuvanveistotaiteen alkumuoto vai lopullinen ilmentämismuoto?

Primitiivinen veistotaide ilmaisuissaan vähentää pisteiden lukumäärää pelkistämällä muodot. Jos tutkimme ihmisen kehoa ja kasvoja, niin havaitsemme suuren määrän erilaisia muotoja. Jos vertaamme tätä alkuasukasveistokseen, joka esittää ihmistä, näemme, että paljon epäolennaisia muotoja on jätetty pois, toisia muotoja taas on korostettu ja selvennetty.

Sama pätee kaikkeen taiteeseen. Aina on luovassa työssä pyritty vähentämään epäolennaista ja ilmaisemaan perustotuus pelkistetyin muodoin, kunkin aikakauden ja kulttuurin syvällisyyden mukaan. Mitä henkisempi on kulttuuri ja aika, sitä pelkistetympi on tyylin muoto, kuten esim. Egyptin taide Ekhnatonin aikana, Assyrian ja Babylonian, Intian, Kiinan sekä Meksikon taide kukin omana loistoaikanaan. Kaikki nämä kansat ja kulttuurit olivat henkisesti valveutuneita, ja heillä oli syvällistä tietoa henkitieteestä. Myös vanha Kreikka ja Rooma pelkistivät veistoksiensa muotoja jossain määrin, mutta eivät niin paljon kuin edelliset. Kreikka ja Rooma olivat olemukseltaan materialistisempia. Sama ilmiö on havaittavissa myös Euroopan materialistisena kautena 1700- ja 1800-luvuilla, jolloin pyrittiin kuvanveistossa melko puhtaaseen naturalismiin. Vasta 1800-luvun loppupuolella ensiksi spiritismi ja sitten teosofinen ja okkulttinen ajattelu levitessään toi mukanaan syvempiä ulottuvuuksia ajatusmaailmaan. Tämä hapatti sen ajatusmuodoilla, jotka vähitellen saavuttivat herkkien, aina totuutta etsivien taiteilijasielujen alitajunnan ja vaikutti heidän tuotantoonsa tiedottomasti. Samoin vaikuttivat myös sähkö- ja atomiteoriat, vaikka kaksi viimeksi mainittua kuuluvatkin enemmän materialistiseen ajatteluun.

Nämä tekijät yhdessä syvensivät ajattelua luonnon muodosta kohti tunnemuotoa. Kokonaisuuden tunnelma tuli tärkeämmäksi kuin itse kokonaisuus. Sitten järki alkoi eritellä näitä tunnenäkemyksiä, rajoitti ja selvensi niitä.

Veistokset alkoivat muistuttaa primitiivisiä patsaita, mutta erosivat kuitenkin näistä veistoksista siinä, että primitiivinen veistos on usein suoranainen näkemyksen toisto. Sen sijaan nämä kubistiset veistokset 1900-luvun alkupuolella ovat enemmän järjen ja tunteen ilmaisuja. Tällainen työ on luonnon muodon asteittaisen tyylittelyn tulos, jossa edellinen vaihe on seuraavan alku jatkuvassa pelkistymisten sarjassa ja jossa alkuperäinen muoto usein menettää merkityksensä, ollen vain muodon kehityksen alkuunpaneva voima.

Alkuperäisen muodon hajottua jäljelle jääneet muodot muodostavat koko taiteellisen ongelman, jossa niitä sommitellaan abstraktisen sävelsilmän avulla, kultaista leikkausta ym. suhdeteorioita hyväksi käyttäen. Näissä näkeminen ja tunne ratkaisevat muotojen koon ja välimatkan. Se on abstraktista ajattelua, jossa rytmi musikaalisena muotona on ratkaiseva. Ei mikään nähty muoto sellaisenaan ole olennainen toistamistarkoituksessa, ainoastaan uudet muodot, joita sen avulla mielikuvituksella luodaan. Nämä voivat olla järjen ja tunteen muokkaaman luonnonmuodon pelkistyneitä osia.

Kehittynyt abstrakti veistäjä on täysin vapautunut luontoa jäljittelevistä muodoista, sillä mielikuvituksen avaruuteen sopii loputtomasti uusia muotoja ja niiden yhdistelmiä, jotka olemukseltaan ovat rinnastettavissa lähinnä musiikkiin. Tämä antaa ihmiselle vapauden tunteen, joka lähentää häntä ylempiin käyttövälineihin älyn ja hengen alueella.

Näkisin, että tämä on eräs vaihe veistoksellisessa ajattelussa. Samalla se kuitenkin on ainutlaatuinen maailman taidehistoriassa. Vastaavanlaista muodon ilmentämistä ei ole esiintynyt koskaan samassa määrin kuin tällä vuosisadalla.

Uskoisin, että tulevaisuuden kulttuurissa tämänlaatuinen abstraktinen ajattelu esittää hyvin suurta osaa kuvanveisto- ym. taiteessa. Mutta määrätyssä kohdin henki ja aine yhtyvät, kuten joskus nerous ja hulluus. Silloin taas aine ilmentää henkeä. Tämä tuo uuden ongelman taiteilijalle.

Nykyaikaisessa veistoksellisessa ajattelussa pyritään lähentymään elämää. Ehkä siksi, että abstraktinen taide vie ihmisen ajatusmaailman avaruuden yksinäisyyteen, jota enemmistön on vaikea ymmärtää ja kestää. Sillä ihmiskehityksen loppuvaiheissa ihminen joutuu tajunnassaan yksin tyhjään avaruuteen, jossa ei ole mitään, mutta jossa piilee miljoonia mahdollisuuksia, jossa voi vaikka rakentaa avaruuden täyteen tahdon, tiedon ja tunteen avulla. Tämä avaruus on tässä ja nyt, aina läsnä olevana. Silloin ihminen tajuaa, että ympäröivä maailma on osa tätä avaruutta ja siis samanarvoinen veistoksellisessa ajattelussa.

On mielenkiintoista nähdä, mitä tulevaisuus tuo tulleessaan kuvanveistotaiteeseen, jos vapaa ajattelu sallitaan taiteessa, eikä sitä rajoiteta palvelemaan henkisesti kuolleita muotoja, poliittisten systeemien, kirkkokuntien, isänmaan tai rajoittavien aatteiden lujittamista, jolloin samalla kielletään taiteesta sen universaalinen totuus.

Elonpyörä — 1968 n:o 1

Käsityksiä musiikin suhteesta kuvaamataiteen ilmaisuun

Tutkijalle on mielenkiintoinen ongelma selvittää, miten kuvataide ilmaisee itsensä muodoissa. Yleensä ihmiset luovat itselleen selvän käsityksen siitä, millainen heistä hyvä kuva on ja sen taiteellisesta arvosta. Ympäristötekijät myötävaikuttavat usein tämän käsityksen syntyyn kuten sisäiset tunne-elämyksetkin. Niinpä, jos henkilö on kokenut kuvataiteellisen teoksen yhteydessä voimakkaan elämyksen, hän luo kokonaiskäsityksensä tällä perusteella vakuuttuneena siitä, että kyseessä on tositaide. Taiteen yhteydessä koetut sisäiset tunne-elämykset ikään kuin irrottavat hänen olemuksestaan kuonaa ja samalla syvällä sisimmässä välkähtää valo ja osan kehoa valtaa ihmeellinen värähtely. Olen näin vajavaisesti yrittänyt kuvata tuntemusta, joka valtaa ihmisen hänen syvästi tajutessaan kuvataiteellisen muodon. Näin olen itse sen kokenut. Tällainen kokemus on tärkeä, sillä se antaa sysäyksen syvällisempään asioihin paneutumiseen.

Musiikki on herättänyt minussa samankaltaisia voimakkaita elämyksiä. Aikaisemmin olivat vaikuttavat teokset iskelmämusiikin parhaimmistoa. Tutustuttuani klassiseen musiikkiin koin vielä syvempiä tunne-elämyksiä. Sen teokset saivat älyllisessä olemuspuolessani aikaan resonanssi-ilmiön. Sekä tunne- että älypuoleni värähtelivät yhdessä, jolloin koko olemukseni yhtyi siihen. Myös runous voi aikaansaada vastaavan ilmiön.

Näin ovat eri taidelajit kaikkina aikakausina vaikuttaneet, vaikka tunne-elämyksen laukaisseet ärsykkeet ovat erilaisia. Runoutta voi verrata musiikkiin. Sanat siinä vastaavat säveliä. Nähdäkseni runous on kuvataiteen ja musiikin välinen yhdistävä rengas. Musiikin aikaansaamat tunne-elämykset voivat sisältää kuvallisia aineksia. Nämä eivät yleensä ole konkreettisia, vaan pelkistettyjä muotoja, jotka esityksen kestäessä vaihtuvat ja liikehtivät. Kun sävellys on esitetty, jäävät nämä musiikin luomat erivahvuiset, moni- tai yksiväriset hahmot olemaan sävellyksen moniulotteisena ilmennyksenä. Soittimien lukumäärä vaikuttaa syntyneeseen muotoon, sillä jokainen niistä jättää oman sävelkulkunsa mukaisen viivaamisen kuvion. Suuren orkesterin aikaansaama hahmo onkin siten laaja, monitasoinen verkko- tai pitsimäinen kokonaisuus, jonka irrallisesti risteilevät osaset muodostavat. Esityksen selkeys on suoraan verrannollinen kuvion selkeyteen. Sävelteoksen taiteellinen taso taas heijastuu sen väreissä.

Käsittääkseni kaikki maapallolla esitetty korkeatasoinen musiikki on tallella asuinplaneettamme muistissa, jokaisella ansiokkaalla esityksellä on oma kirkasvärinen viivamuodostelmansa. Muistimme yhtyessä planeettamme muistiin voimme niitä katsoessamme kuin näkemällä kuulla esityksen uudelleen. Niiden kirkas rakennusaine on hyvin pysyvää. Näiden muotojen alue on fyysisen tajuntamme ulko- ja yläpuolella. Niiden tasolla voivat fyysisen aineen värähtelyt olla vailla muotoja tai ilmetä ääninä, usvamuodostelmina tai kenties niillä ei ole siellä minkäänlaista ilmennystä. Mahdollisesti musiikin ulottuvuus ja fyysinen aine yhtyvät vain musiikin esityshetkellä. Soiton tauottua yhteys katkeaa. Tuolla tasolla voi aika menettää merkityksensä, lakata olemasta. Siellä se on harhaa, ikuisuus ja nykyhetki ovat yhtä. Aineen tasolla aika on välttämätön, jossakin muussa ulottuvuudessa epäolennainen ja tarpeeton.

H. P. Blavatsky on sanonut äänen ilmenevän astraalitasolla värinä. Oletettavasti näillä väri-ilmiöillä on jonkinlainen muotokin. Koska astraalitasolla kuten sen yläpuolella olevilla vielä hienommilla tasoilla on värähtelyluvuiltaan eriasteisia kerroksia, on oletettavissa, että musiikki kohoaa aina sille tasolle, joka psykologisessa mielessä vastaa sen värähtelyn jaksolukua. Mitä henkisempää musiikki on, sitä hienompi ja kirkkaampi on sen ilmennyt muoto ja sitä korkeammalle tasolle se yltää.

Astraalitaso sisältää erilaiset tunnetilat, surun ja ilon, hyvän ja pahan. Siellä vallitsee eristymisen harha ja alati vaihtuvat tunnelmat. Siellä ovat kotonaan ihmisen alemmat tunteet. Näistä tunteista ihminen vapautuu saavuttaessaan seuraavan tason. Se on jalojen ajatusten ja henkisten totuuksien tyyssija. Siellä tajunta avautuu kaikkiallisen yleistajunnan yhteyteen. Siellä on ajaton ikuisuus, onni ja autuus. Olemme yhtä kaiken kanssa ja kaikki on meissä. Tämän tason saavuttaminen on teoreettisesti kaikille mahdollista. Suurten uskontojen perustajat ovat pyrkineet opastamaan meitä siihen. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat onnistuneet, heidän joukossaan tapaamme taiteen, tieteen ja uskonnon alojen nerot. Heitä ovat suuret joogit ja kaikki hengestä syntyneet, he jotka ovat saavuttaneet valaistuksen ja tulleet kuolemattomiksi yksilöiksi.

Musikaalisessa elämyksessä korvamme kuulee sävelet, mutta alitajuntamme aistii ne muotoina ja väreinä. Tästä yhteisaistimuksesta syntyy tajuamamme tunnelma.

Tarkastellessamme kuvaamataiteen kehitystä tällä vuosisadalla huomaamme, ettei kuva ja muoto ole samassa määrin riippuvainen luonnon jäljittelystä kuin aikaisemmin. Luonnon muodot on pyritty kiteyttämään rytmillisiksi kokonaisuuksiksi, jolloin sommitelmaa hallitsee älyllinen kurinalaisuus luonnon matkimisen asemesta. Puhtaasti realistinen ja naturalistinen teos on verrattavissa musikaaliseen ilmaisuun, jossa vain toistetaan luonnon ääniä vailla johdonmukaisuutta. Eihän tällainen ilmaus täytä sävelteokselle asetettuja vaatimuksia, joihin kuuluvat musiikin lakien mukaiset suhteet ja soinnut. Vasta niiden kautta syntyy vapaamuotoinen kokonaisuus, sävellys.

Osa vuosisadan alkupuolen ennakkoluulottomia taiteilijoita pyrki syventämään kuvataiteellista ilmaisua. He yrittivät löytää kuvallisen ilmaisun puhtaalle tunteelle. Heille ajatus luonnon orjallisesta jäljittelystä oli yhtä mieletön kuin sattumanvaraisten luonnon äänten käsittäminen sävelteokseksi. He olivat oivaltaneet kaikkien luonnossa esiintyvien muotojen olevan samojen perusmuotojen muunnelmia. Kauneuden vaikutelma ei synny esitettävän kuvan konkreettisesta aiheesta, vaan värien ja muotojen keskinäisistä suhteista. Useimpien mielestä värikäs perhonen on kaunis. Jos rajaamme sen siivestä neliömäisen osan ja suurennamme sen, jää meille eriväristen pilkkujen muodostama kuvio. Koemme senkin kauniina. Voimme silloin todeta, että kauneuden elämyksen aikaansai meissä värien antama vaikutelma eikä perhosen muoto. Väripilkut miellyttivät silmäämme niin kuin kaunis sävelmä korvaamme. Jos ääni astraalitasolla ilmenee värinä ja me aistimme sen musikaalisena elämyksenä, on syytä kysyä, ovatko väri, muoto ja ääni syvimmältään yhtä vai onko ehkä koko ilmennyt maailma vain matematiikkaa ja musiikkia? Ehkeivät ihmiset tule ajatelleeksi näin, koska näköaistin väline silmä on kuuloa nuorempi. Salatieteen tutkijat kertovat, että meitä edeltäneellä Lemurian kaudella ihmisten näköaisti oli heikosti kehittynyt. Heillä oli vain yksi silmä, joka havaitsi tunnetiloja. Varsinaisen maailmankuvansa he loivat kehittyneemmän kuuloaistin avulla. Se välitti heille tiedon ympäristöstä. Heillä ei ollut musiikin tajua, äänet olivat rumat ja karkeat. Tämä musikaalisuuden puute saattoi johtua siitä, ettei kuulolle sen toimiessa tiedon välittäjänä jäänyt aikaa kehittyä korkeampitasoisten äänten vastaanottajaksi.

Tämän päivän ihminen muodostaa maailmankuvansa silmillä. Tutut realistiset muotoyhdistelmät ovat meille todellisuutta. Harvemmin tietoisesti tajuamme jonkin asian tai näkymän musikaalisen rakenteen. Näköaistimme vastaa Lemuria-kauden kuuloa, on todellisuuden tulkki. Emme yleensä oivalla, etteivät näkemämme muodot ole ainoat mahdolliset. Kaikkien tuntemista perusmuodoista, joista koko esineellinen ympäristömme koostuu, voidaan rakentaa uusia muotoja ja näkymiä, jotka rikastuttavat elämäämme samoin kuin sävellykset. Sekä värien ja muotojen että äänten maailma ovat loputtomien vaihteluiden ja elämysten kenttä. Rytmi, sopusointu ja puhtaus ovat aineen korkein ilmenemismuoto. Niiden tulee ilmetä kaikissa luomuksissa. Maailmassa on paljon asioita, joiden muodot noudattavat näitä lakeja, olematta silti luonnon muotojen jäljitelmiä. Me havaitsemme rakennuksia, esineitä, työkaluja ja koneita, joiden muodot miellyttävät silmäämme ja aikaansaavat meissä musiikkiin ja kuvataiteen luomuksiin verrattavan elämyksen.

Islamin kuvataide rakentuu pääasiallisesti geometristen muotojen varaan. Luonnon omia muotoja, ihmis- ja eläinhahmoja ei juuri käytetä. Näin islamilaiset pyrkivät vapautumaan esittävistä muodoista haluten taiteellaan ilmentää ääretöntä jumaluutta, maailmankaikkeuden kaikkiallisena kauneutena. Mielestäni islamin taide auttaa täten ihmistä tajuamaan uutta, laajempaa ja puhtaampaa ulottuvuutta, joka antaa ajatukselle suuremman vapauden kuin realistisesti luontoa matkiva kuvataide, joka rajoittaa sitä. Se on hyvä esimerkki musikaalisesta ajattelusta abstraktisessa mielessä. Verratessani moskeijaa keskiaikaiseen kuvitettuun kirkkoon tekee edellinen ainakin minuun puhtaamman ja jalostavamman vaikutuksen. On kuin se siirtäisi katsojan taivaallisempaan olotilaan.

On mielenkiintoista todeta, että ideologioiltaan erilaiset joukkosuggestiota hyväksi käyttävät hallitusmuodot ovat eri aikoina vastustaneet kuvataiteen abstraktisia ilmauksia. En tiedä, missä määrin näiden ideologioiden johtohenkilöt ovat tietoisesti tutustuneet kuvataiteeseen, vai johtuuko tämä asenne vallanhimon rajoittavasta vaikutuksesta heidän tajuntaansa. Onhan oletettavissa, että väkivallan käyttö johtoaseman säilyttämisen välikappaleena mataloittaa heidän mielensä niin karkealle jaksoluvulle, että heidän kykynsä aistia laajempia ulottuvuuksia hämmentyy, joten he eivät voi ymmärtää abstraktista taidetta. Ehkä he lisäksi vaistoavat sen vapauttavan ja ylevöittävän vaikutuksen ja siitä syystä kieltävät sen. Onko kyseessä tietämättömyys vai pelon aiheuttama toimenpide, syntynyttä vahinkoa voi vain valittaa.

Totuus, rauha ja vapaus saavutetaan nähdäkseni parhaiten abstraktin kuvataiteen välityksellä, koska sitä ei voi kahlita minkään realistisen asian orjaksi. Se kehittää meissä universaalista ajattelua, jossa kokonaisuuden tajuaminen on tärkeintä. Saman suuren Elämän osasina puhaltakaamme samaan hiileen, jotta ihmiskunnan tajunta laajenisi sen kaikissa yksilöissä.

Realistinen suunta on jälleen viime vuosina tullut muotiin. Onko niin, ettemme vielä ole kypsiä ymmärtämään oikein abstraktista ajattelua kuvataiteessa, koska silmämme ei ole vapautunut totunnaisesta tavasta etsiä tuttuja muotoja eikä toistaiseksi kykene tajuamaan näiden muotojen ja pintojen musikaalista kokonaisuutta.

Hajuaistimme on toistaiseksi sangen kehittymätön. Kun se omassa kehitysvaiheessaan saa samanlaisen painokertoimen tajunnassamme kuin näkö ja kuulo, tulee varmasti senkin alueella syntymään jonkinlainen taiteellinen ilmaisu. Mikä sen suhde muihin taidemuotoihin tulee olemaan sen osoittaa tulevaisuus.

Elonpyörä — 1973 n:o 1