L. P.

Henkinen kehitys ja ulkonaiset olosuhteet

Viime aikoina ajatellessani kysymystä, missä määrin ulkonaiset olosuhteet voivat estää ihmisen henkistä, sisäistä kehitystä, olen tullut vakuuttuneeksi siinä uskossani, etteivät mitkään sellaiset kuin köyhyys, ulkonaisen sivistyksen ja tiedon puute ole todellisia esteitä henkiselle kehitykselle, vaikka ihminen välinpitämättömyydessään uskottelee itselleen niin säästääkseen itseltään työtä, jota siihen pyrkiminen tuottaisi. Ihminen uskoo mieluummin, että muut ihmiset ovat esteenä hänen kehitykselleen kuin että syy on hänessä itsessään vain siksi, että itsekkäälle ihmisluonnolle on niin vaikeaa tuntea ja tunnustaa sitä. Kuitenkin todelliset henkisen kehityksen esteet ovat omassa sydämessämme. Siis niitä ei tarvitse hakea kauempaa taistellaksemme niitä vastaan, vaan ne on löydettävissä ja voitettavissa ihmisestä itsestään, ken niin todella tahtoo. Ihminen ehkä usein ajattelee ja toivoo: jospa pääsisin hyvien, kehittyneiden ihmisten pariin ja saisin olla aina heidän seurassaan, niin kyllä silloin itsestään kehittyisin ja tulisin hyväksi. Tässäkin hän tahtoisi säästää itseään. Mutta uskon, että vaikka hän saavuttaisi tuon toiveensa, pääsisi tuollaiseen yhdessäoloon ihmisten kanssa, joita hän ihailee, niin kuitenkin, jos hän ei ole raivannut pois niitä esteitä, jotka ovat hänen omassa sielussaan, hän on yhtä kaukana heistä kuin silloinkin, kun hän toivoi heidän läheisyyttään.

Ihmisen, joka toivoo ja tuntee halua päästä yhteyteen kehittyneiden, itseään parempien ihmisten kanssa, hänen pitäisi pyrkiä siihen sielussaan, nimittäin koettaen toteuttaa elämässään sitä, minkä he ovat sanoneet hyväksi, huolehtimatta siitä, miten päästä heidän fyysiseen seuraansa. Kyllä siihenkin tulee tilaisuus, kun ihminen sitä tarvitsee, ilman että hänen pitää erityisesti murehtia sitä. Uskon, että samoin kun eivät ihmiset voi estää meitä kehittymästä, jos itse tahdomme sitä, eivät he myöskään voi auttaa meitä, jos emme itse pyri ja tahdo kehittyä, vaikka olisimme kuinka lähellä tahansa heitä. Yksin itsestämme riippuu kehityksemme mahdollisuus eikä mistään olosuhteista tai muista ulkonaisista rajoituksista. Ihminen on ja tuntee itsensä vapaaksi silloin, kun hän uskaltaa tunnustaa sen itselleen, tuntien vastuunalaisuutensa siinä suhteessa.

Valoisalta ja todella vapauttavalta tuntuu ihmissydämessä silloin, kun hän jaksaa ymmärtää ja uskoa olevansa vapaa. Ilo ja rauha valtaa hänet, kun hän näkee, että miten karma lieneekin hänen kohtalonsa määrännyt. Elämän tarkoitus on kuitenkin ollut asettaa hänet juuri sille paikalle, missä hän parhaiten voi oppia, mitä hänellä on opittavaa.

Silloin kun ihminen tämän ymmärtää, hän ei voi enää ajatellakaan kärsivänsä mitään vääryyttä, eikä hän panekaan pääpainoa ulkonaisille olosuhteille vaan koettaa yhä syvemmin ymmärtää elämää ja sen tarkoitusta hänen suhteensa ja toimia sen mukaan.

Toivoisin, ettei kukaan, joka tuntee kaihoa ja vilpitöntä halua kehittyä, erehtyisi tuntemaan vihaa ja katkeruutta muita kohtaan heidän hyvän asemansa ja toimeentulonsa vuoksi. Ja jos hän niin tuntee, ettei hän luulisi silloin olevansa oikeassa vaan ymmärtäisi, että se tunne on heitettävä pois, jos tahtoo päästä eteenpäin. Olen joskus kuullut sanottavan, että rakkaus kärsiviin, jotka elävät puutteessa ja köyhyydessä, saattaa meitä vihaamaan niitä, jotka viettävät aikaansa ylellisyydessä ja mukavuudessa. Mutta uskon, että jos rehellisesti itseämme tutkimme, näemme, ettei se ole muuta kuin peitettyä itserakkautta. Jos ihminen todella rakastaa yhtä ainoaakin toista ihmistä, silloin hänen on mahdotonta vihata ketään – rakkaus ja viha ne eivät sovi yhteen. Siispä ihminen, joka tahtoo kehittyä, älköön antako ohjata toimintaansa minkään vihan tai katkeruuden tunteen vaan yksin ja ainoastaan rakkauden.

Tietäjä — heinä-elokuu 1910

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.