Pieter K. Roest

Henkisyys ja uskonnollisuus

Uskonnot ovat kulttuuri-ilmiöitä ajatuksen, tunteen ja toiminnan kentillä. Ne tyydyttävät ihmisen syvälle juurtunutta tarvetta. Inhimillinen tajunta, sellaisena kuin me sen tunnemme, on erillisten sielujen ruumiiseen sekä ajatusmuotoihin sidottua tajuntaa. Jokainen sielu yksinäisyydessään huutaa päästäkseen kosketukseen vankilansa ulkopuolella olevan elämän kanssa. Tästä syntyy kaipuu jälleen yhtyä (religio) ei ainoastaan kanssaihmistensä vaan myös tuon suuremman elämän kanssa, jossa jokaisella sielulla on juurensa ja kiinnekohtansa. Uskonnolliset ihanteet, käsitykset ja toimintamuodot tarjoavat mahdollisuudet näihin molempiin, ja sen tähden ne voivat olla mitä suurimmaksi lohdutukseksi sekä avuksi sielulle sen harhoja täynnä olevalla pyhiinvaellusmatkalla läpi aineen. Uskonnollinen ajattelu, kuinka alkuperäinen se lieneekin, tekee elämän tapahtumat merkityksellisemmiksi kuin eläimellinen verhon himmentämä äly. Se suo meille välähdyksiä asioiden jalommasta ja korkeammasta järjestyksestä kuin mitä pelkkä fyysinen silmä voi nähdä. Se hyökkää kuoleman harhaa vastaan, se antaa saman ryhmän jäsenille saman yhteisen ihanteen ja toivon. Uskonnollinen mieli ja uskonnollisten menojen harjoittaminen liittää ihmiset yhteen vielä voimakkaammin, koska silloin syntyy samanlaisia tunteita ja samanlaisia kokemuksia. Ei mikään, ei edes veriheimolaisuus sido ihmisiä niin kiinteästi yhteen kuin yhteinen usko yhteisine uskontomuotoineen. Mutta mikään ei myöskään luo syvempiä juopia eri uskontojärjestelmiin kuuluvien ryhmien välille kuin yhteen sovittamattomat tekijät heidän uskonnollisissa käsityksissään ja menoissaan. Sen tähden on jokainen ihmiskunnan hyväntekijä koettanut liittää yhteen eri uskontoja ja käsityksiä poistamalla juuri uskonnollisia erimielisyyksiä ja hankauksia. Tavallisesti nämä pyrkimykset ovat vieneet siihen, että on syntynyt uusi uskonto. Sen tarkoituksena on ollut korvata kaikki kilpailevat uskontunnustukset ja sitten liittää kaikki ihmiset yhteen suureksi veljeskunnaksi. Tämä toive on aina ja poikkeuksetta pirstoutunut siihen itsepäisyyteen, jolla ihmiset pitävät kiinni vanhoista jumalistaan ja pysyvät omien ajatusmuotojensa ja tottumuksiensa vankeina. Siksi joka kerta onkin ollut tuloksena uuden kilpailevan uskonnon syntyminen.

Teosofinen Seura koetti rakentaa ihmiskunnan yleistä veljeyttä lähestymällä kysymystä toisella tavalla: koettamalla saada ihmiset kaikista uskontokunnista tutkimaan niitä opetuksia, jotka eri uskonnoissa ovat yhteisiä. Pyrkimys ymmärtää "toisen tie Jumalan luo" on tehokkain tapa poistaa ahdasmielisyys ja kilpailu eri uskontunnustusten välillä. Täten epäilemättä on aikaansaatu paljon hyvää. Se tosiasia, että "kristillinen" suvaitsemattomuus toisia uskontoja kohtaan on viimeisen puolivuosisadan aikana länsimailla suuresti vähentynyt, lienee vertailevan uskontotutkimuksen ansiota, jota Teosofinen Seura on harjoittanut. Mutta mukavuutta rakastavan mielen taipumusta pitää kiinni uskonnollisten käsitysten "arvovaltaisesta" järjestelmästä ei voida kitkeä juurineen niinkään helposti – tarvitsee vain tarkkailla, kuinka halukkaita kansakunnat nyt ovat katkomaan kaulan toisiltaan "jumalallisen" johdon alaisina, jotta heidän erikoinen kansallinen kulttinsa hallitsisi maailma. Voisikohan koskaan järjestö, jonka tehtävänä on työskennellä useamman uskonnollisen järjestelmän kanssa, välttää tätä hyvin inhimillistä piirrettä. Tämä kysymys varmaan askarrutti niiden mieltä, jotka perustivat Teosofisen Seuran. He eivät tahtoneet esittää mitään uutta lakkoa, joka eroaisi toisista samantapaisista jonkin erikoisen piirteen puolesta. H. P. B. selvästi ja asiallisesti valmisti oppilaansa siihen, että jos seura kääntyy lahkolaisuuteen, se ei enää voi seurata elävän ajatuksen voimavirtoja, vaan ajautuu johonkin uskonnolliseen hiekkasärkkään ja maatuu siihen. "Avuton hylky lahoaa tai maatuu. "

Estääkseen tällaisen kohtalon kohtaamasta tätä uutta universaaliseen veljeyteen tähtäävää yritystä H. P. B., joka itse oli vihitty "Aasian salaiseen viisauteen", sai opettajiltaan luvan hiukan "kohottaa huntua", joka salaa itämaiden salaisen viisauden vihkimättömiltä. Toteamalla luonnon syvemmät lait, jotka H. P. B. ja Salaisen Veljeskunnan Adeptit tunsivat – H. P. B. oli myös tämän Veljeskunnan jäsen –, voivat nuo ikuiset totuudet, joista useimmat uskontojen opetukset ovat vain vääristeltyjä varjokuvia, havaita kaikki ne, joiden mieli ei ole kiteytynyt johonkin ulkonaiseen uskoon. Oli kohtuullista odottaa tätä. Mikään ei voi erottaa toisistaan mieliä, jotka ovat kokonaan suuntautuneet totuuden etsintään, kun ne kerran ovat nähneet sen universaalisen luonteen. Ei pitäisi tulla siihen, että ne, jotka tutkivat luonnon okkulttista, salaista puolta, kohottautuvat uskonnollisen fanatismin yläpuolelle, vaan pitäisi päästä siihen, että ne totuudet, jotka täten paljastuvat, voitaisiin liittää niihin totuuksiin, jotka länsimaiset tiedemiehet ovat löytäneet. Sillä tavalla aukot täyttyisivät, monta pimeää ajatuskenttää tulisi valaistuksi, ja mikä tärkeintä, rakentuisi silta tieteen ja uskonnon leveän kuilun yli, kuilun, johon länsimainen sivistys uhkaa vajota.

Näine korkeine toiveineen aloitti Teosofinen Seura toimintansa. Sen toimintapaikkana oli veljeys, jota tuki vertaileva uskontotutkimus, filosofia ja tiede sekä tähän saakka tutkimattomat, ihmissielussa piilevinä olevat luonnonlait, joista itämaiset Adeptit olivat tietonsa ammentaneet. Epäilemättä tämä viimeinen tehtävä muodosti probleeman, joka ei kuulunut vertailevaan tutkimukseen idän ja lännen ideaopeista. Okkultismi, sellaisena kuin H. P. B. sen ymmärsi, oli laajalle ulottuva tiede, johon pääsi käsiksi vain mitä huolellisimman ja innokkaimman valmistelun jälkeen. Vain ne, jotka jo olivat kehittäneet sielun uinuvia voimia, voivat saada kokemusperäistä, ensi käden tietoa näistä luonnon salatuista puolista. Kaikki muut voivat saada vain jonkinlaista teoreettista tietoa siitä, mitä vihittyjen, joita sitoivat heidän lupauksensa, sallittiin ilmoittaa. Sillä jos Adeptien tieto esitettäisiin kokonaisuudessaan – edellyttäen, että se voisi tapahtua – anastaisivat sen heti vastuuttomat yksilöt ja käyttäisivät sitä itsekkäisiin tarkoitusperiinsä. Tämä estäisi paljon hyödyllistä tutkimusta, joka olisi välttämätöntä sekä älymme että intuitiomme jatkuvalle kehitykselle.

Kuitenkin näyttää tuollainen laajempi, vaikka vain teoreettinen tieto, joistakin okkulttisista totuuksista nostattavan ne haitat, jotka voivat seurata tätä opetuksen virtaa niiden luota, jotka tietävät, niille, jotka etsivät tietoa, mutta eivät vielä omaa mahdollisuutta itse hankkia sitä. Päätettiin toimittaa Teosofiselle Seuralle kirjallisuutta, joka olisi täynnä okkulttista tietoa, mutta siten yksinkertaistettuna, että harjaantumatonkin voisi siitä hyötyä. Sitä paitsi nämä oppilaat määrättiin antamaan valmentavaa opetusta niille jäsenille, jotka olivat valmiita elämään tielle pyrkijän vaadittua elämää, tielle, joka johtaa suoraan tietoon ja adeptiuteen. Tämä oli todella suuri yritys. Kukaan, jonka etuoikeuteen kuului tulla kosketukseen näiden muutamien salatieteilijöiden kanssa T. Seurassa joko suoraan tai heidän kirjoitustensa välityksellä ja joka oli sitoutunut yli rohkeimpienkin odotusten, ei voine sanoa, että yritys olisi epäonnistunut. Ja kuitenkin sen vaikutusta T. Seuraan kokonaisuudessaan tuskin voitaneen pitää onnellisena, jos tahdomme katsoa rehellisesti tosiasioita kasvoista kasvoihin. Sillä jakaessaan innoissaan kaikille tuota vaikeasti hankittua tietoa tekivät T. Seuran okkultistit kaksi virhettä, jotka aikaansaivat onnettomuutta – ja luultavasti myös tuloksia, joita ei arvattu odottaa eikä lainkaan toivottu. Toinen erehdys oli se, että he paljastivat sen menetelmän, jonka avulla he itse olivat saaneet omat okkulttiset kokemuksensa ja psyykkiset havaintonsa. Ja toinen oli siinä edellytyksessä, että ne menettelytavat, joita käytettiin opetuslapseksi pyrkijää valmennettaessa, sopisivat Teosofisen Seuran jokaiselle jäsenelle sekä jokaiselle, joka luki heidän kirjojaan. Näyttää siltä kuin teosofiset opettajat eivät olisi ottaneet huomioon ihmisluonnossa olevaa heikkoutta.

Seuran jäsenet yhdistivät tämän järjestelmällisen okkulttisen opetuksen "teosofia" käsitteeseen, kun se tosiasiallisesti oli vain yksilöllinen käsitys tuosta jumalallisesta viisaudesta. Harvat ymmärsivät, että psyykkinen tieto vielä suuremmassa määrin kuin fyysinen tieto on persoonallista laatua olevien tiedottomien vaikutusten alainen ja useiden okkultistien varoituksesta huolimatta he pitivät kaikkea, mitä sanottiin teosofisissa kokouksissa tai kirjoitettiin teosofisessa kirjallisuudessa, erehtymättömänä totuutena, ikään kuin kysymys olisi ollut pyhäinryöstöstä, jos joku uskalsi epäillä tai asettaa kyseenalaiseksi joitakin heidän opetuksiaan. Mutta mikä vielä pahempi, vaikka tuo okkulttinen kirjallisuus olisikin erehtymätöntä (mitä tekijät itse olisivat viimeiset uskomaan tai väittämään), niin se ei ilmaisisi enempää kuin pienen katkelman tuosta tiedosta, jota niin huolellisesti vartioivat sen hoitajat, Adeptit. Lisäksi koko okkulttinen tieto on vain eräs puoli jumalallisesta näkemyksestä ja viisaudesta, jota sana "teosofia" oikein tulkittuna ilmaisee.

Oli helppoa havaita, mikä tulisi olemaan seurauksena tästä soveltamisesta jäsenten taholta. Okkulttisten kirjojen kirjoittajista tuli jumaloituja auktoriteetteja, joilla oli yksinoikeus totuuteen. He olivat Jumalan lähettämiä "johtajia". Vaikka he itse kaikin voimin vastustivat auktoriteettina olemista, he olivat kuitenkin halukkaita vastaanottamaan tuon johtamisen, joka heille ilomielin tarjottiin, ja palavassa innossaan auttaa kaikkia niitä, joilla oli, vaikka vain pyrkimyksen kipinä, epäitsekkääseen palvelun elämään, johon he itse olivat omistautuneet. Tämä olisi ollut oikein hyvä, jos kysymys olisi ollut sellaisista opetuslapseksi pyrkijöistä, jotka olivat jo saavuttaneet älyllisen kypsyyden ja jotka voivat vastaanottaa heille annettavaa opetusta avoimin mielin mutta samalla kritisoiden kadottamatta älyllistä rehellisyyttään tai itsenäisyyttään. Mutta koska aivan tavalliset ihmiset muodostavat suuren enemmistön okkulttisen kirjallisuuden lukijoista, on tämä johtanut sokeaan uskoon, fanaattiseen persoonalliseen uskollisuuteen "mielijohtajalle" sekä niiden asioiden dogmaattiseen toistamiseen, asioiden, joiden selitettiin olevan teosofian evankeliumia ja jota on julistettava koko maailmalle korkeimpana totuutena.

Sillä tavalla T. Seurasta tuli vähitellen uskonnollisten johtajien uskollisten seuraajien armeija, johtajien, jotka – se täytyy sanoa yhä uudelleen ja uudelleen – eivät vaatineet heidän sanoihinsa uskomista eivätkä sokeaa seuraamista, vaan pyysivät T. S:n jäseniä kanssatyöntekijöikseen. Mutta johtajilta puuttui H. P. B:n taito ilmoittaa okkulttisia totuuksia siten, että ne enemmän herättävät kuin muovailevat kuulijoiden ajatuksia. Sen tähden kadotti se seura, jonka H. P. B. oli pannut alkuun, yhä enemmän älyllistä luonnettaan. Siitä tuli sellaisten ihmisten kokoomus, jotka tajusivat sen uskon, jota myöhemmin opetuslapsiksi tulleet julistivat ja jota yleensä kutsuttiin "teosofiaksi". Itse asiassa se oli suurenmoinen usko, ja monet toteuttivat sitä jalolla tavalla. Se oli usko, joka vaati veljellistä suhtautumista kaikkeen, mikä elää. Siten se tuki Teosofisen Seuran korkeaa tehtävää muodostaa yleisen veljeyden ydin, mutta toisaalta se oli tiettyihin puitteisiin kudottu usko kuten mikä muu tahansa noista sadoista uskoista, jotka erottavat ihmisiä toisistaan. Se on vertaansa vailla oleva usko älyllisessä laajuudessa ja moraalisessa kauneudessa, mutta usko, joka kuten muutkin uskot, tarjoaa valmiiksi muovatut vastaukset elämän kysymyksiin, ehkä toisenlaiset ja paremmat kuin yleisesti tunnetuilla uskoilla on antaa, mutta niin täysin systemoidut, että mieli, joka tahtoo hyväksyä ne, hyväksyy kaikki ja löytää... rauhan. Seuraavana tehtävänä on järjestää elämänsä tuon vastalöydetyn uskon mukaan. Tuo tehtävä vie monia vuosia, mutta ei mitenkään ole mahdoton läpivietäväksi. Silloin yksilö on "valmis" koko jäljellä olevan elämänsä ajan tässä ruumiillistumassa. "Valmis", mutta tässäpä pulma onkin. Juuri tämä uhkaa muodostaa Teosofisesta Seurasta uskonnollisen lahkon, joka – kuinka "hyviä" sen jäsenet lienevätkin – ei voi onnistua siinä tehtävässä, joka sille oli aiottu: johtaa ja henkistää maailman ajattelua.

Ja täten olemmekin päässeet tämän kirjoituksen otsikkoon: henkisyys ja uskonnollisuus. Kysymys ei ole muusta kuin siitä, että Teosofinen Seura edistää uskonnollisuutta hyvin määrätyllä, vieläpä aivan erikoisesti määrätyllä tavalla. Jos sivuutamme uskonnollisuuden edut – joista voidaan kiistellä mutta joita ei voida jättää huomioon ottamatta – niin itse ydinkohta on siinä, että uskonnollisuus ei ole sama kuin henkisyys. Edelliseen kuuluu usko olentoihin, jotka ovat meidän yläpuolellamme ja joita koetamme miellyttää, koska he omaavat korkeampia voimia, joihin osallistuminen synnyttää onnea ja siunausta. Merkitsee vähän, kutsutaanko noita olentoja enkeleiksi, jumaliksi pyhimyksiksi tai mestareiksi. Tärkeintä on aikaansaada hyvä suhde sellaisiin olentoihin, jotka ovat meidän yläpuolellamme. Siten syntyy ajatusta ja toimintaa varten kaava, jota noudattamalla päästään onnelliseen ja miellyttävään tulokseen. Totta onkin, että kaikilla todella uskonnollisilla ihmisillä on elämässään kokemusta tästä – riippumatta heidän uskonsa älyllisestä laadusta. Se ajatusmaailma, johon tämä uskonnollisuus kuuluu, on hyvin todellinen, konkreettinen ja inhimillinen. Itse se ei vaadi ajattelemisen taitoa. Se vaatii vain kykyä käyttää hyväkseen konkreettisia ideoita ja käsittää niiden mentaaliset kaavat. Kun nämä lainatut ideat ovat kerran hyvin ja kauniisti painettu ajatteluun, ne ilmenevät elämässä niin hyvin kuin voivat. Mutta mitä henkisyyttä on kaikessa tässä? – Ei mitään, ellei ole olemassa edelleen tuo nälkä ja oikeamielisyys, jonka muutamat kokevat silloin, kun he tähän prosessiin ovat ryhtyneet, ja etsintä jatkuu. Mutta niille, jotka ovat tyytyväisiä, on uskonnollisuus henkisyyden täydellinen vastakohta.

Henkisyys on jumalallisen hengen herääminen ihmisessä. Se ei ole staattinen. Päinvastoin se on dynaaminen ja halveksii kaikkea pyrkimystä päästä johonkin lopulliseen loppupäätelmään. Älylle se esiintyy syvemmän, alati syvemmän totuuden uupumattomana etsintänä. Se sytyttää ihmissydämessä aina kasvavan rakkauden ja ymmärryksen liekin. Se ilmenee lisääntyneenä tahdonvoimana vastustaa ulkonaista painostusta ja "elää sisältäpäin". Tällaista on alku. Kun persoonallisuus on kerran alistettu ja valmistunut vastaanottamaan sisäistä valoa, alkaa tämä valo loistaa ulospäin aina kasvavalla voimalla. Aivotajuntaan tulee välähdyksiä suurista, ihanista totuuksista, joita ei edes kaikkein terävin äly voi keksiä. Siten vähitellen tulee vastakohta yhä voimakkaammaksi ihmisiä yleensä hallitsevan pimeyden ja sielun tajuaman valon välillä, kunnes sielun henkinen tietoisuus kykenee tekemään itsensä tunnetuksi ensin hetkittäin, mutta jonkin ajan kuluttua niin usein kuin hän tahtoo. Tämä tajunta näkee selvästi paikan ja ajan petollisen harhan ulkonaisessa maailmassa, sen māyān, jossa kaikki nähdään Ikuisen Elämän muotojen katkelmina, elämän, joka on jumalallinen. Tämä merkitsee sitä, että tuo elämä loistaa esiin, se toimii spontaanisesti, luovasti. Se karkottaa kaiken pelon, se hymyilee kuolemalle, se löytää autuuden vieläpä silloinkin, kun sydän on surullinen, se pitää kaikkia iloja vain heikkona kaikuna Suuresta Ilosta. Sen, joka on saanut välähdyksen tästä todellisuudesta, on yhtä mahdotonta jäädä ajatusten sokkeloihin kuin myrskyävän valtameren pysyä lammikossa. Hän ymmärtää, kuinka mieletöntä on pyytää toiselta henkistä johtoa tai työskennellä omaa mukavuuttaan varten joko täällä maan päällä tai jossakin taivaassa. Hän näkee, että kaikki muodot ovat yrityksiä antaa ideoille aineellinen muoto, että kaikki olennot ponnistelevat toteuttaakseen omassa olemuksessaan olevan idean, että ihminen itse on Elämä, joka etsii täydellistä itseilmausta ja pyrkii ilmentämään jumalallista ideaansa karman eli kaikkien elämänsä aikana tekemien erehdystensä synnyttämän sopusoinnun puutteen estäessä häntä.

Henkinen ihminen ei pelkää hävitystä, sillä hän on itse muotojen hävittäjä, muotojen, jotka ensin olivat elämän ilmennyksiä ja nyt ovat tulleet sen vankiloiksi. Hän voi säälimättömästi tuhota mentaaliset vankilat, vaikka ne ovatkin tulleet ihmisille hyvin rakkaiksi, niin rakkaiksi, että he uskovat koko heidän elämänsä menettävän merkityksensä, jos tuo ajatushäkki rikotaan. Henkinen ihminen on elävästi vakuuttunut kuolemattomuudestaan sekä sen hengen vahingoittumattomuudesta, jonka ilmennys jokainen ihminen on, ehkä tietämättään ja ehkä ponnistellen päästäkseen tuohon tietoon. Hän tietää, että ihmiset tarvitsevat apua, mutta hän tietää myös, että heidän täytyy oppia tulemaan toimeen ilman apua. Sen tähden hän ei anna mitään lopullisesti päteviä vastauksia, vaan manaa esiin ne vastaukset, jotka ihmiset itse luulevat löytäneensä, sillä hän tietää eli kehittyy siinä, että he koettavat etsiä syvempää totuutta. Tärkeintä on auttaa kaikkea elämää toimimaan omalla tavallaan jokaisen muodon välityksellä. Lohdutus voi olla välttämätöntä sille, joka on sairas ja väsynyt, jotta hän saisi takaisin terveytensä ja voimansa. Mutta sielu itsessään ei tarvitse lohdutusta, se tarvitsee herätystä. Melkein kaikki ovat maisen ruumiillistumansa aikana nukkuvia henkisessä mielessä. Mieli, joka on täynnä jonkun toisen ajatuksia, ei ole miksikään hyödyksi sielulle, sillä sielu löytää ilmaisun vain sellaisen ajatusvälineen avulla, joka työskentelee omalla voimallaan. Ei niin, etteikö toisten ajatuksilla olisi arvoa. Toisten ajatuksilla voi olla suurta merkitystä, jos sielu voi käsittää ne ja käyttää niitä työskennellessään ja muuttaa ne oman elämänsä, rakkautensa ja ymmärtämyksensä osaksi. Omatoimisuus on henkisyyden tunnusmerkki, samanlaisuus taas usein on uskonnollisuuden tunnusmerkki.

Henkiselle ihmiselle elämä ei jakaudu hyvään eikä pahaan. Vaikka hän näkee, mikä johtaa onneen, mikä tuskaan, tietää hän että molemmista vapaudutaan, kun ne ovat suorittaneet tehtävänsä – herättäneet sielun. Sen tähden henkisyys synnyttää rauhattomuutta mukavuutta rakastavassa ihmisessä, joka huutaa "rauhaa, rauhaa". Kurukshetran taistelukentällä henkisyys miekkoineen tulee niiden luo, jotka seuraavat johtajia ja palvovat jumalia, ja lyö rikki heidän sydämensä epäjumalat. Tuollaisen henkisyyden huomaamme Jeesuksessa, Shri Krishnassa, Krishnamurtissa. Tuollainen henkisyys oli myös H. P. B:ssä ja noissa voimakkaissa "Veljissä", joita hän niin uskollisesti palveli. Lue Mestarien kirjeitä ja eläydy niiden henkeen, tutki Salaista Oppia ja ole oikeaoppinen, jos voit. Mutta jos tahdot kokea sen ilon, mikä on siinä, että uskaltaa itse, että pinnistää älynsä äärimmilleen ja tunkeutuu tuntemattomaan, kunnes on oppinut tuntemaan sen, että elää ilman pelkoa ja kykenee luomaan – ota silloin ne tovereiksesi ja opettajiksesi. Ehkä silloin Teosofinen Seura saa uutta elämää ja vielä kerran vaikuttaa herätteitä antavasti maailmaan.

Suom. S. H.

Teosofi – n:o 9 1941