Ja meillä onkin monia keinoja päästä pakenemaan noita molempia – pakenemaan tuokioksi, kunnes huomaamme, että nuo erottamattomat kaksoset ovat jälleen meitä vaanimassa. Onhan niitä paikkoja, missä yksinäinen ei ole yksin vaan missä on myös muita samanlaisia yksinäisiä ympärillä. On teattereita, on konsertteja, elokuvia, kahviloita, ravintoloita, on seuroja, kerhoja ja vierailuja, ja on pitkiä kaupungin valtakatuja yksinäisyyttä paossa olevine kävelijöineen.

Ja myös kotonaan voi yksinäisyyden ja hiljaisuuden karkottaa sanomalehdillä, romaaneilla, pianolla ja puhelimella – tai voi panna gramofonin pyörimään tai radion soimaan: aina sieltä kuuluu jotakin ympäri vuorokauden etsimällä eri asemia.

Sivistys yhä tehokkaammin kuljettaa meitä siihen suuntaan, että nuo kiusanhenget – yksinäisyys ja hiljaisuus – voidaan vaikka korvessa tai erämaassa karkottaa luotamme. Niiltä voidaan riistää kaikki tilaisuudet ja ne voidaan lopulta nujertaa täydellisesti.

Melua tämä nykyaika harrastaa yli kaiken. Kaupungissa kuuluu aina monenlaisia ääniä: on jyrinää, on törähdyksiä, vihellyksiä, kellonsoittoa, puuskutusta, puheensorinaa, on kilinää ja kolinaa. Ja merkillistä, että kaiken työn lomassa, yhteisissä kokoushuoneissa ei riitä tavallinen keskustelu, vaan radio pörrää taustalla uutisineen, esitelmineen, haastatteluineen, laulu- ja soittoesityksineen, vaikka kukaan läsnäolijoista ei kuuntelisikaan – kunhan vain saadaan syntymään enemmän ääntä, enemmän rattoisaa melua.

Mihin tämä lopulta vie? Mikä tästä on ennen pitkää seurauksena? Onko tarkoitus, että nykyajan ihmisten tulee kärsiä täysi henkinen vararikko – tehdä sielullinen itsemurha?

Eihän tällaisessa ainaisessa melussa ihminen löydä omaa itseään! Jos tätä menoa jatkuu ja kehitys "menee yhä eteenpäin", eihän ihminen enää kuule omaa ääntään, sisintä ääntään! Mistä ihminen löytää enää sen yksinäisyyden, jossa hän voi olla oma itsensä, yksin itsensä kanssa, sisäisen jumalansa kanssa? Missä on se täydellinen hiljaisuus, jossa hän voi kuulla oman henkensä kuiskauksia ja jossa hänelle voi puhua itse Hiljaisuuden Ääni?

Sellainen hiljaisuus on olemassa – vaikka suurimman melun keskellä. Sellainen yksinäisyys on mahdollinen vaikka valtavimmassa väentungoksessa.

Mutta me pelkäämme tuota hiljaisuutta, me pelkäämme täydellistä yksinäisyyttä. Ja me yritämme hulluuteen saakka paeta niitä.

Yksinäisyys ja hiljaisuus eivät ole sittenkään jättäneet meitä. Niitä ei ole voitettu, ei tehty tyhjäksi, ei täydelleen nujerrettu. Me emme pääse pakoon yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, vaikka kuinka yrittäisimme, sillä ne asuvat meissä itsessämme. Niillä on asumus meidän sielussamme.

Ja niiden pelko muistuttaa meille niiden olemassaolosta – kunnes lopulta uskallamme lähestyä niitä, kutsua ne vieraaksemme, antautua täydellisesti niiden valtaan.

Ja nyt alkaa meille avautua uusi maailma, ja me opimme aivan uudella tavalla tuntemaan itsemme. Tässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vasta ensimmäisen kerran osaamme havaita itsemme, kääntyä tarkkailemaan tuota itseämme, tutustua sen olemukseen – ja samalla kotiutua tässä hiljaisuuden maailmassa.

Olemme ennen etsineet kiihkeästi tyydytystä kaipauksellemme, sisällystä ja täyteyttä elämällemme – ja sen tähden olemme paenneet yksinäisyyttä, koska mielestämme se on tuntunut olevan sama kuin kaiken tyhjyys. Me olemme hurmaantuneet kuulemaan kaikkia ulkoisen elämän säveliä – mutta saamatta milloinkaan täyttä tyydytystä ja lakkaamatta janoten vaihtelua, yhä tehokkaampia ikävän karkottajia, yhä kiihottavampia kokemuksia.

Ja lopulta me olemme voineet päätyä johonkin hartaaseen uskonnollisuuteen – ehkä lapsuutemme yksinkertaiseen uskoon, jossa löydämme jälleen Jumalan, ainoan Jumalan ja rakastavan Isän. Jälleen Jumala asuu ihanissa taivaissaan ja nöyrin, ja lapsellisin mielin me yritämme lähestyä tuota Jumalaa, palavin sydämin rukoilla ja palvoa häntä.

Mutta sekin hartaus – mitä suurin ja vilpittömin – alkaa vähitellen väljähtyä ja uhkaa muuttua yhä laimeammaksi tottumukseksi. Ja jälleen sydämemme kaipaa todellisuutta, järkemme kapinoi, mielemme on täynnä ristiriitoja. Me tahdomme välitöntä elämää, kokea sitä koko olemuksellamme, tuntea sen ehdotonta täyteyttä, sen kukkuramittaista runsautta, kokea sen täydellistä omistusta, jossa ei ole mitään vajavuutta, jossa ei tapahdu mitään luovutusta – ei tunnu minkään puuttumista.

Me aavistamme, että sellainen elämä on olemassa – me vaadimme, että sen täytyy olla olemassa ja meidän mahdollista saavuttaa. Me tiedämme, että elämä itsessään on juuri tuota kaiken täyteyttä, josta ei puutu mitään ja johon ei voi lisätä mitään.

Mutta siinä edessämme ammottaa kuitenkin tuo tyhjyyden kuilu, tuo yksinäisyys, tuo täydellinen hiljaisuus. Ja nyt virta vetää meitä sitä kohti – ja se virta on voimakkaampi kuin kaikki pelkomme. Lopulta me heittäydymme tuohon kuiluun – antaudumme kokonaan, ilman ehtoja yksinäisyydelle ja hiljaisuudelle.

Me keskitymme silloin olemuksemme sisimpään ja vetoamme ainoastaan siihen, läheisistä läheisimpään, nimettömään, muodottomaan – vaan ei mihinkään jumalaan, ei mestariin – ei mihinkään oppiin, ei mihinkään muilta saatuun uskomukseen. Nuo kaikki unohtuvat tässä täydellisessä hiljaisuudessa, katoavat olemattomiin. Ja sieltä sisimmästä avautuu portti aivan uuteen olemassaoloon – me katselemme uuteen maailmaan, uudella tavalla, uudella näkemiskyvyllä.

Se olemassaolo, se elämä on meissä, ja me olemme siinä läheisesti, välittömästi, erottamattomasti. Se on selittämätöntä, sanoin ilmaisematonta todellisuutta. Sen valona on kirkkauden kirkkaus. Sen kauneus on rajattoman ihana. Se on kaiken täydellisyys, kaiken omistus.

Tuon yksinäisyyden kautta me astumme kaiken olevaisen yhteyteen – loputtomaan, rajattomaan moninaisuuteen ja kuitenkin täydelliseen ykseyteen. Ja tuossa hiljaisuudessa alkaa kuulua itse elämän valtava laulu. Siinä soivat kaikki äänet, siinä laulavat mukana kaikki olevaiset, ja sen sävel on verrattoman, kuvaamattoman ihana.

Silloin me kosketamme itse elämän sydäntä. Me tunnemme elämän sydämellä. Me tajuamme elämän tajunnalla. Me toimimme kaikessa mukana itse elämän kanssa.

Ja missä on nyt yksinäisyys, missä hiljaisuus? Yksinäisyys on elämistä kaiken mukana, hiljaisuus on muuttunut elämän riemulauluksi. Elämä on, ja siinä olemisessa on kyllin, ja se on yli kaiken käsitteen "hyvästä ja pahasta".

Ja jos katselemme tätä erikoista itseämme sellaisena kuin se on, mitään siinä muuttamatta, mitään siinä kieltämättä ja toivomatta minkään siinä olevan toisin – niin meitä hymyilyttää, sillä tämä "erikoinen itse" on niin kuin sitä ei lainkaan olisi olemassa.

Sellainen on hiljaisuuden siunaus.

Teosofi — n:o 1, 1941