Martti Humu

Muinaissuomalaisten uskonto salaisten oppien valossa

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan salaisten oppien avaimilla esi-isiemme käsityksiä maailman synnystä ja elämän arvoituksista.

Sen, että muinaissuomalaisten meille jättämät runot eivät ole ainoastaan kuorta, huomaa se, joka on vaivautunut tutkimaan salaisia oppeja. Näissä sanoissa piilee henki, ja tuon hengen huomaa jo ensi silmäyksellä. Se, että heidän maailmankatsomuksensa on sukua hindulaisten, buddhalaisten ja kabbalistien salaisten oppien kanssa, on päivänselvää. Kansalle annettiin henkistä tietoa niissä aineellisissa muodoissa, joita se saattoi käsittää. Kenellä oli henkiset korvat kuulla – se kuuli, – ja jonka henkiset silmät olivat auenneet – se näki. Kaikki muut saivat tyytyä pelkkään kuolleeseen kirjaimeen, ainoastaan vihityt osasivat käyttää avaimia, joilla sanojen takana oleva henkinen puoli näyttäytyi ihmisille.

Kalevalan runot avautuvat meille salaisten oppien avaimilla. Salainen oppi sanoo: ajatelkaamme, että ei olisi aurinkoa, kuuta, tähtiä, ei maata eikä mitään, jota me nykyisillä aisteillamme voimme nähdä ja ymmärtää. Silloin kuitenkin on olemassa jotain.

Ja se on ikuisuus eli aika. Tällä ajalla ei ole alkua eikä loppua, sillä ei ole vuodenaikoja, eikä yön ja päivän vaihtelua, sillä ei ole mitään sellaista ajan määrittäjää kuin aurinko ja kuu meidän ajanlaskuissamme. Tuhat meidän vuottamme on sille sama kuin meille yksi päivä tai silmänräpäys.

Toiseksi on olemassa paikka, jolla ei ole minkäänlaista ulottuvuutta. Vaikka kuinka korkealle kiitäisimme, taikka kuinka syvälle vajoaisimme, – emme pääsisi ylös tai alas, aina on vain ääretön korkeus ja syvyys. Ei ole oikeaa ei vasenta, ei eteen- eikä taaksepäin. Aina on vain ääretön paikka – kaikkiallinen, määrätön.

Kolmanneksi on olemassa suunnattoman nopea värähtely. Se on kaikkiallinen, mittaamaton ja käsittämätön elämä.

Vallitseeko siellä pimeys tai heijastava kirkas valo, sitä aistimme eivät käsitä. Tuossa ajassa, paikassa ja värähtelyssä on kaikki, henki ja aine, kaikki esineet ja olennot sekä näkymättömät taivaat ja näkyväinen maa. Siihen sisältyvät kaikki elementit eli alkuaineet. Sille emme osaa antaa nimeä. Se on Se kaiken takana oleva, kaikkeuden lähde, ikielämä, ikiviisaus, jota länsimaalaiset sanovat hengeksi. Kaikki ainekin siis on henkeä, ja alati se pyrkii takaisin alkulähteeseensä, kuten huomaamme jokapäiväisessä elämässä, jos vaan vähänkin tarkastelemme luontoa ympärillämme. Katsokaa vaikka kiehuvaa vettä, savua, kaasua ja mitä luonnonilmiötä tahansa, niin tämä asia teille selvenee.

Tätä käsittämätöntä, juuretonta juurta, syytöntä syytä, jota salaiset opit nimittävät kaiken takana olevaksi eli Parabrahmaksi. Koska se sisällyttää itseensä kaikki olennot, voimat eli ”jumalat” on se tuo suuri käsittämätön Jumaluuden Olemus, Maailmansielu, absoluuttinen Olento, kaikkiallinen Elämä tai minkä nimen sille annammekin. Siinä ajatellaan syntyvän ajatuksen ja tahdon luoda jokin maailmankaikkeus. Ajatelkaamme nyt lukemattomista aurinkokunnista esimerkiksi omaa aurinkokuntaamme.

Jumaluuden Olemuksessa löytyy kaikki, siis tieto ja viisauskin. Ne ovat niin suuret, ettemme voi niitä käsittää eikä rohkeinkaan ajatus voi niitä aavistaa, emme millään mittakaavalla määritellä emmekä millään vaa'alla punnita.

Logokselle – Sanalle, Järjelle – käytetään montaa eri nimitystä. Se riippuu siitä, mitä filosofista eli viisaustieteen järjestelmää kulloinkin tutkitaan. Pohjimmiltaan kaikki nimet merkitsevät samaa asiaa.

Siis nimitykset Logos, Brahma, Osiris, Ormuzd ym. merkitsevät suomeksi Jumalaa. Se on meidän aurinkokuntamme luova, ylläpitävä ja johtava henki, aine, voima, elämä.

Jos nyt ajattelisimme tuota henkeä joksikin persoonalliseksi jumalaksi, silloin ajattelisimme sitä rajoitetuksi olennoksi. Sillä kaikki persoonallisuus on rajoitettuna olemista. Mutta vaikkapa tuo olento olisikin rajoitettu, niin kuitenkin sen kaikki valta ja voima on niin äärettömän suuri, ettemme voi sitä mitenkään käsittää ja määritellä.

Tästä meille selviää se, että meidän ajattelijamme, tuo todellinen, oikea ihminen meissä on pienen pieni hiukkanen iäisestä hengestä. Löytyykö ketään ihmistä, joka voisi selvittää, millainen on ajattelija meissä luonteeltaan, rakenteeltaan, aineeltaan? Eikö meidän henkemme olisikaan kotoisin sieltä kaikkeuden lähteestä, josta kaikki on syntynyt ja saanut alkunsa? Tämän kysymyksen edessä on materialistinen tiede äänettömänä. Me tiedämme, että olemme lähteneet iäisestä ajasta, kaikkiallisesta paikasta ja ilmestyneet tähän näkyvään maailmaan näkymättömän kaikkiallisen hengen ajatuksesta, jumalallisesta logoksesta, sanasta eli järjestä.

Meissäkin vaikuttaa ajatus eli järki. Sen avullahan me käsitämme maalliset tehtävämme. Ilman järkeä emme voisi saada selvyyttä mistään jokapäiväisimmästäkään asiasta. Tämä järkemme, omatuntomme ääni meissä, neuvoo meitä ottamaan selvää niistäkin asioista, josta sanomme yliluonnollisiksi, – siinä on meillä suurin ja pätevin todistus, tuon hengessämme puhuvan näkymättömän ajattelijan, tuon jumalaiskipinän kuolemattomuudesta. Tuota hengen olemusta emme näe, emme voi sitä mitata, emmekä voi sille antaa nimeä – ja kuitenkin yksikään ihminen ei voi kieltää sen olemassa oloa ja sen elämää antavaa voimaa. Se on, muuta emme voi siitä sanoa.

Ja kun tämä totuus selvenee meille, vasta silloin ymmärrämme, että mekin olemme henkiolentoja, joita kahlehtii mainen majamme. Näkyvä ja katoavainen ruumis, joka ei ole mikään todellinen ihminen, vaan ainoastaan kuori eli maja, jossa henkemme asustaa jonkin aikaa.

Tätä logoksen ilmennystä, luomistyötä sanoo hindulainen ”Brahman hengitykseksi”. Tämän hengityksen avulla on asteittain syntynyt ilmennyt maailmankaikkeus. Kaikessa, yksin pienimmässäkin tomuhiukkasessa on kipinä jumalallisesta eli korkeimmasta tajunnasta. Tämä on se säde, jonka tehtävänä on palaaminen jälleen omaan alkulähteeseensä, ehdottomaan itsetietoisuuteen. Se kehittyy kivi-, kasvi- ja eläinkunnassa. Ihmisessä tämä jumalallinen säde ilmenee selvimmin. Ajattelijan meissä pitää käydä läpi jokaisen olemassaolomuodon, alhaisimmasta korkeimpaan. Sen pitää kokemuksien kautta päästä tietoiseksi siitä kaikesta, mikä on ehdotonta, absoluuttista tietämistä ja jumaluuden tuntemista. Jokainen ihminen on ruumiillistunut henkiolento.

Silloin kun sana ilmenee, alkaa yhden iäisyyden eli luomiskauden, manvantaran aamu ja koko maailmankaikkeus ilmestyy.

Logoksen kanssa ja kautta ilmenevät kaikki henkiset voimat, jotka tulevat sen apulaisiksi siinä universumissa, jota se aikoo rakentaa, ylläpitää ja hallita.

Se on ainoa ilmennyt elämä, joka itsekin on sädehdys ehdottomasta, absoluuttisesta. Siitä, josta raamatussa sanotaan:

Minä olen Se, joka minä olen.

_____________________________________________________

Muinaissuomalaisille tuo asia oli tuttu. Siitä todistavat nuo vanhat runot. Kun valloittaja tuli maahamme, hän ei joutanut ottamaan selvää siitä, mikä oli kansamme maailmankatsomus, mitkä olivat sen ihanteet, minkälaiset olivat kansan yhteiskuntalaitokset. Kansa oli ”pakanallinen”, ja se oli tuhottava tulella ja miekalla, ja sille oli annettava uuden uskonnon kuori – mutta kaikesta huolimatta vielä tänäänkin kansa muistaa muinaisia ihanteitaan. Niiden totuus oli siinä juurtunut syvälle. – Nyt näemme salaisten oppien valossa, kuinka ihana esi-isiemme maailmankatsomus oli.

Kirjasessa ”Kalevalan esityöt” II osan ensimmäisen runon säkeestä 50 alkaen aina viimeiseen 113. säkeeseen asti kerrotaan, että ”vanha Väinämöinen” oli se, joka rakensi maailman sanansa mahdilla. Tuntemattomista syistä uudemmissa Kalevalan laitoksissa tämä luominen on muutettu Ilmattaren työksi. Tätä muutosta on selitetty siten, että sana Väinämöinen merkitsee samaa kuin ”veenemonen” siis Ilmatar eli

Olipa impi ilman tyttö
Kave luonnotar koria

näin:

Iri neito, impi neito
Kalevalan kaunis neito
Saip' on kolme poikalasta
Yhen vanhan Wäinämöisen
Toisen seppo Ilmarisen
Kolmannen on Joukahaisen."

Ilmatar eli Iri olisi siis vanhempi vanhaa Väinämöistä, joka kuitenkin oli luonut maailman. Ilmarisesta sanotaan

Se on taivoa takonut
Ilman kantta kalkutellut

mutta miten tämä on ymmärrettävä?

Siten, että nimi ei asiaa muuta. Samaa nimitystä käytetään kaikissa uskonnoissa merkitsemään montaa eri asiaa.

Väinämöinen luomistyössä merkitsee luovaa henkeä, meidän aurinkokuntamme logosta. Väinämöinen esim. Pohjalan emännän Louhen pimeässä pirtissä kuvailee ihmistä, joka on joutunut himojensa uhriksi. – Edellä Ilmarinen kuvaa viisautta, joka muodostaa ”taivaan kannen”, ja esimerkiksi Sammon taonnassa inhimillistä järkeä. Joukahainen on symboli meidän alemmasta, eläimellisestä minästämme. Entäs Ilmatar?

Tämän meille selvittävät juutalaisten kabbalistien salaiset opit, joista aikanaan koetan tehdä selkoa.

Omatunto — helmikuu 1906, n:o 11

Lyhennetty, kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta