Ilmari Saari

Vapaudesta

Vapauteen! Tuo huudahdus ja toivomus on kummunnut kaikkina aikoina ihmisrinnasta taivasta kohti, milloin epätoivoisena tuskanhuudahduksena ankarassa työssä ponnistelevan raatajan huohottavasta rinnasta, milloin voitonriemuisella intohimolla tarmoa ja elonvoimaa uhkuvan, voittoisan sankarin jaloilta huulilta, milloin hiljaisena huokauksena yksinäisessä huoneessaan himmeän lampun valossa elämän ongelmia pohtivan filosofin kalvenneilta huulilta viimeisenä matkan päänä. Ja kuitenkin tapaamme vain ani harvoin todella vapaita ja itsenäisiä ihmisiä, sellaisia, jotka ovat tuon päämäärän saavuttaneet. Ja miksi?

Ihmiset luulevat yleensä, että sellainen ihminen olisi vapaa, joka voisi mielin määrin sortaa muita saamatta rangaistusta, joka voisi aina täyttää ja tyydyttää jokaisen halunsa ja toivomuksensa, siis sellainen ihminen, joka voisi muiden estämättä toimia kaikessa vain "omaksi hyödykseen".

On ollut voimakastahtoisia ihmisiä, jotka huolimatta yhteiskunnan laatimista raja-aidoista, ovat väkivalloin riistäneet itselleen tuon heille vapautena kajastavan vallan muiden yli. He ovat saavuttaneet vallan tuhansien ja taas tuhansien alamaistensa "hengen" ja ruumiin yli. Ja he ovat iloinneet siitä kuten saituri aarteestaan. "Kerrankin olen minä kaikista muista riippumaton." Mutta vähitellen hän huomaa, kuinka tuo valta on ottanut hänet orjakseen. Hänen täytyy asua – tahtoipa tai ei – muhkeassa palatsissa, käydä määrätyssä puvussa, hoitaa hallitustehtäviä ym. Ja hän huomaa, ettei ulkonainen valta vapauta häntä, vaan päinvastoin takoo hänelle entistäkin lujemmat kahleet.

Toinen päättää halujensa ja toivomustensa tyydyttämisestä löytää vapautensa. Hän tyydyttää halunsa ja toimittaa tieltään ne, jotka estävät häntä. Hän tahtoo elää elämän nautinnoissa, syödä, juoda, mässätä ja "elää". Ja hän "elää" mielin määrin, ja kaikki hymyilee hänelle, kaikki on niin ihanaa... Mutta vähitellen tuollainen elämä alkaa kyllästyttää häntä, ja samalla jostain hänen sydämestään hiljaa kuiskataan: tämä kaikki on valhetta, väärää...! Ja tuo kuiskaus kasvaa vaativaksi huudoksi. Hän tahtoo päästä kaikesta ja heittää kaiken entisen pois. Mutta voi! Vankoilla kahleilla hänen entinen elämänsä on vanginnut hänet. Hän tahtoo murtaa nuo kahleet, sillä sisässä polttaa, polttaa... Eivät murru! Hän kiitää elämän ulapalla myrskyn nopeudella pakoon, mutta nuo hänen tekonsa seuraavat häntä kuin poistumaton varjo, ja hän tietää, että ainoa pelastus on niiden tekojen sovitus. Hiljaisimpina ja onnellisimpina hetkinäkin kohoaa yhtäkkiä kuten haudasta tuo hänen tekojensa haamu, sumentaen, katkeroittaen hänen onnenhetkensä. Elämä on hänelle vain ääretöntä surua ja tuskaa, sillä hänen omassa povessaan on ristiriita, helvetti, jonka tulet tuntuvat hänen rinnassaan ja jäytävät hänen jäseniään.

Nyt voimme sanoa, ettei vapaus riipu ulkonaisesta vallasta, se ei ole hillittömyyttä. Vapaus on päinvastoin "itsensä voittamista" se on herruutta omien tekojensa ja halujensa yli. Sillä ainoa, mikä meidät voi todella sitoa, on omat tekomme, tunteemme ja ajatuksemme, joita me teemme, tunnemme tai ajattelemme omaksi eduksemme, itsekkäästi. Luonnossa on syyn ja seurauksen laki, jonka mukaan jokaisesta työstä, tunteesta ja ajatuksesta on oma seurauksensa. Ja jos teko on itsekäs, jos se tarkoittaa minun personallista hyvääni, tulee seuraus minun itseni kannettavaksi. Äskeisessä esimerkissä se ihminen, joka tyydytti omia halujaan ja himojaan, saa siitä seurauksena kärsiä heikentyneen terveyden ja tuon äärettömän tuskan, joka syntyy siitä, että tuo teko oli hänen puhtaimman oikeutta rakastavan itsensä kanssa ristiriidassa. Ja siten jokaisesta itsekkäästä teosta, tunteesta ja ajatuksesta tulee kahle, joka minun itseni on katkaistava. Mutta se hetki, jolloin ymmärrän sen kahleeksi, voi tulla vasta vuosituhansien kuluttua. Sillä aivan samoin kuin valo kaukaisesta tähdestä voi kulkea vuosikausia kohdatakseen jonkun esineen, aivan samoin ajatusaaltokin voi elää tuhansia vuosia, kunnes se kohtaa päämääränsä. Ja se, että me ajattelimme tuon ajatuksen, tunsimme tuon tunteen ja teimme tuon teon itsemme hyväksi, se vetää sen seuraukset juuri meille itsellemme, eikä mikään mahti voi tehdä tyhjäksi teon seurauksia. Mutta koska ajatus tai teko synnyttää tuollaisen pysyväisen väreilyn, voi se vaikuttaa myös kanssaihmisiimme, jos heidän mielensä on samanlaisessa vireessä kuin tuon lähettäjänkin, aivan samoin kuin jos huoneessa on useita soittokoneita ja kovasti isketään esimerkiksi C-kieltä pianossa, rupeavat kaikkien soittokoneitten C:t, eikä ainoastaan C:t vaan myös sen oktaavi ja sitä seuraava C soimaan. Jos minä ajattelen pahoja ajatuksia, niin samanlaatuiset pahat ajatukset, joita on ennen ajateltu, vaikuttavat minuun siten, että tulen yhä huonommaksi ja huonommaksi. Jos minä taas tavoittelen kauneutta, saan tuossa pyrkimyksessäni apua ja tukea ennen ajatelluilta kauniilta ajatuksilta. Tämä on yhtenä syynä siihen, että ihmisen, joka on antanut pikkusormensa pahalle, on sille annettava pian koko kätensä. Ja kun me muistamme tätä seikkaa, pitäisi meidän toimiessamme tuntea ääretöntä vastuunalaisuutta, koska tuon toimintamme seuraukset eivät koske ainoastaan minua vaan välillisesti kaikkia samalla tasolla olevia henkilöitä.

Me huomaamme, ettei mikään teko ole täydelleen hyvä tai paha, epäitsekäs tai itsekäs. Jotkut teistä kenties ajattelevat, että puhuminen ja valistaminen on hyvää, mutta samalla kun joku ihminen puhuu, tappaa hän lukemattomia mikrobeja – tekee pahaa. Me emme voi elää ja hengittää vahingoittamatta muita, ja jokainen leipäpalanen, jonka syömme on otettu toisen suusta. Mutta kun asianlaita on tällainen, huomaamme, ettei toiminnassa voida koskaan saavuttaa ehdotonta täydellisyyttä tässä fyysisessä maailmassa – jokaisessa teossamme on jotain pahaa, kuitenkin meidän täytyy ehdottomasti aina työskennellä. Mutta millä tavalla on meidän työskenneltävä toimiaksemme mitä parhaiten ollessamme maailmassa? Meidän on työskenneltävä "riippumatta missään kiinni" kuten Bhagavad Gitassa sanotaan. Kun toimimme, meidän ei ole toimittava tulosten tähden, vaan toiminnassamme olevan hyvän takia. Jos me odotamme muilta jotain, sidomme itsemme, meidän ei pidä odottaa mitään itsellemme. Jokainen sellainen teko, joka tehdään ajattelematta itseään ei tao kahleita meille. Ja millä tavalla me voimme toimia näin? Ainoastaan rakkaudesta. Sillä rakkaus ei katso tuloksiin, ei odota muilta mitään, eikä sillä ole mitään tuskallisia jälkiseurauksia. Silloin kun me olemme oppineet rakastamaan jotain, ihmistä, maailmaa ja koko avaruutta niin, ettei siitä seuraa tuskallista taantumusta, silloin olemme tulemassa riippumattomiksi ja vapaiksi.

Hindulainen vapahtaja Krishna sanoi: "Katso minua Arjuna! Jos minä hetkeksikään lakkaisin työskentelemästä, niin koko maailmankaikkeus kuolisi. Kuitenkaan en minä voita mitään maailmalta. Minä olen herra, enkä voita mitään avaruudelta – mutta miksi minä työskentelen? Siksi, että minä rakastan maailmaa!" Tämä on jalointa toimintaa ja suurinta vapautta. Jumala on vapaa, koska hän rakastaa.

Kaikki maailman eri uskonnot, kaikki oppisuunnat, joogat ja filosofiat ovat aina olleet yhtä mieltä siitä, että ihmisen olemassaolon tarkoituksena on täydellinen vapaus. "Ihmisen on päästävä synnistä", sanoo kristitty. – "Ihmisen on päästävä tietämättömyydestä tietoon, hänen on päästävä pois jälleensyntymien ketjusta" sanoo itämaalainen. Ja tuo tapahtuu ainoastaan siten, että "minä rakastan lähimmäistäni niin kuin itseäni", ja jotta minä voisin "rakastaa lähimmäistäni niin kuin itseäni", täytyy minun ymmärtää, että "lähimmäiseni on todellisuudessa minä itse ja että kaikki se, mikä erottaa minut hänestä, on vaan harhaa", kuten itämaiden viisaus sanoo. Jos me oikein ja todella syvästi käsitämme tämän, että minä en todellisuudessa ole eri olento kuin tekään, että se, että minä kuvittelen olevani joku koululainen, joku toinen ylioppilas, kauppias tms., on vain harhaa, sillä korkeamman minämme, Jumalan kautta me olemme kaikki yhtä – jos me tämän oikein käsitämme, niin me ymmärrämme, että kaikki se, mitä me teemme tuon harhan, oman persoonallisuutemme hyväksi, ei ole pysyväistä vaan häviää samalla, kun häviää tuo varjokuva koululainen tai kauppias, joka täällä pyristeli hetkisen. Vasta silloin me käsitämme, että ainoa todellinen työ on työtä rakkaudesta tuohon Jumalaan, joka asuu meidän sisässämme, rakkaudesta siihen äärettömään kokonaisuuteen, jonka osia me olemme. Silloin häviää kaikki itsekkyys, ja silloin meidän tekomme eivät tao meille kahleita – silloin me olemme todella vapaita.

Tietäjä — maaliskuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.