I. Röst

Pyrkijän päiväkirja

Rakas veli! Tarkoitukseni oli alkaa niistä kokemuksista, joiden kautta henkimaailma, noin neljä vuotta sitten, rupesi ensin lähestymään minua. Ennen kuin kuitenkaan olin ennättänyt ryhtyä toimenpiteisiin, sain kehotuksen kertoa viimeisemmistä näyistäni. Koska tehtäväni on totella näkymätöntä ystävääni ja opastani, alan siis näin:

Oli marraskuun 13. päivän ilta 1930. Istuin mietiskelyasennossa, muistellen päivän tapahtumia. Tekemiäni erehdyksiä tarkkailin erikoisella huolella, etsien niiden alkusyytä. En kuitenkaan ollut epätoivoinen kompastusteni takia. Tiesinhän, että ennemmin taikka myöhemmin tulee aika, jolloin ruumis ilmentää täydellisesti henkeä. Vielä vuoteeseen mentyänikin jatkoin alkamaani työtä. Olin täysin hereillä, vaikkakin hiukan tavallisesta päivätajunnasta poikkeavassa tilassa, jota on vaikea kuvata. Silmäni olivat kiinni.

Yhtäkkiä näin ylhäältä luokseni laskeutuvan, riippuvalla liinalla peitetyn, koria taikka syvää lautasta muistuttavan astian, joka sisälsi eläimen luita ja sisälmyksiä. Tiesin niiden symbolisoivan halujani, himojani ja tunteitani, jotka aikaisemmin; tuskallisien taistelujen jälkeen olin uhrannut. Nyt oli hetki tullut seuraavien akselien ottoon ja minulta kysyttiin: "Etkö jo kykene antamaan enempää?" Silmänräpäyksessä vastasin: "Annan koko fyysisen olemukseni." Astia kohosi vähän, sitten pysähtyen kuin voimanpuutteessa. Tiesin sen. odottavan minulta niin paljon energiaa, että voisi palata takaisin lähettäjänsä luo. Siksi jatkoin: "Annan jokaisen ajatukseni ja toiveeni." Astia nousi edellistä kertaa nopeammin jonkun matkaa, mutta pysähtyi vielä lievästi heiluen edestakaisin. Suuri tuska valtasi mieleni sen nähdessäni. Vaikeroin: "Ei minulla ole enää mitään uhrattavaa. Olen jo antanut kaikki." Sydämessäni kuiskasi kuitenkin hyvin hiljainen ääni: "Mieti tarkoin, josko todella on niin." Silloin huomasin, että olin antanut vain osia, enkä kokonaisuutta. Hyvin nöyränä, tuntien olevani vain tomuhiukkanen, polvistuin hengessäni ja sanoin erittelemättä uhraavani itseni ja kaiken mitä minulla on. Se tehosi. Nuolena kohosi astia kohtisuoraan ylös.

Sen häivyttyä näkymättömiin kysyin itseltäni: "Kykenetkö todella siihen, mitä lupasit? Eikö toistaiseksi olisi ollut viisaampaa, vetäytyä vaatimattomana syrjään ja tunnustaa olevansa heikko ja saamaton." Epäilys hiipi sydämeeni, tarttui siihen jäätävin sormin ja tahtoi kuristaa siinä asuneen uskon ja uskalluksen.

Silloin muistui mieleeni, miten kesällä, mietiskellessäni huomasin äkkiä seisovani kapealla tiellä, käsi turvallisesti Suuren Olennon kädessä. Tie oli vaikeakulkuinen ja täynnä esteitä, mutta eteneminen sillä ei ollut ylivoimaista, sillä oppaani siirsi minuun energiaa, joka teki jalan keveäksi ja ruumiin joustavaksi. Pitkän aikaa näin kuljettuani saavuin temppelin ovelle, jonka eteen rukoillen polvistuin, oppaani kohottaessa kätensä kolkuttaakseen. —

Havahduin muistelmistani. Näin valkean valon, aaltomaisin, vyöryvin liikkein, lähestyvän minua ja kulkevan ylitseni. Epäilykseni ja epäröintini vei se mennessään, jättäen tilalle vuoren varman vakaumuksen siitä, että ei yksikään veli, joka luottamuksella antautuu Suuren Olennon johdattavaksi, koskaan sorru epäilyksen uhriksi!

Ruusu-Risti — tammikuu 1931

Odotin juhlaa ja valmistauduin sitä ottamaan vastaan. Tiesin sen tulosta, sillä näkymättömät ystäväni henkimaailmasta olivat sen lähestymisen ilmoittaneet, paljon aikaisemmin, kuin fyysisiä kanavia pitkin sain tiedon asiasta.

Valkeni määrätty päivä. Se oli 12.11.-29. Olin pyytänyt ja saanut muutaman tunnin loman. Ei siis ollut kiirettä eikä hoppua. Kaikessa rauhassa ennätin karistaa mielestäni arkiset mietteet.

Tunnit kuluivat. Ilta hämärtyi. Varjot liikkuivat ympärilläni. Ne vaikuttivat mieleen masentavasti. Tunsin olevani yksin ja orpo, kuten niin monet, monet kerrat aikaisemminkin. Hetken kuluttua joutuisin veljien pariin, joiden kasvot olivat vieraat ja ääni outo. Pelko yritti pujahtaa siihen pyhäkköön, jonka vasta olin puhdistanut. Silloin välähti mieleeni pelastava ajatus: Voisinhan kutsua näkymättömät ystävänikin juhlaan. He olivat pyynnöstäni tulleet kerran ennenkin, miksi he eivät nytkin tulisi! He eivät kyllä koskaan aikaisemmin olleet näyttäytyneet vieraiden läsnä ollessa. Ehkä kuitenkin tämä kerta olisi poikkeus!

Kutsuin siis heidät. Enkä kotoani lähtenyt yksinäni. Näkymättömät olennot, joiden todellista nimeä en tiedä, tulivat mukaani. Matkalla määräpaikkaan kadotin heidät näkyvistäni. Vähään aikaan en heidän olemassaoloaan edes muistanut.

Odottaessani varsinaisen juhlan alkua, katselin ikkunasta, miten tuuli leikitteli pilvien kanssa. Kutsuvieraani muistuivat mieleeni. Tulisivatkohan he?

Äkkiä näin kaukana taivaalla toisia valoisamman pilven. Se lähestyi. Terästin katsettani. Käyttäisivätköhän vieraani tällä kertaa kulkuvälinettä? Mikä riemu täyttikään sydämeni, nähdessäni, että en ollut erehtynyt. Pilvellä ratsastaen ystäväni saapuivat, kauniissa, erivärisissä puvuissaan. He tulivat huoneeseen, valaisten sen omalla erikoisloistollaan.

Eivätkä he enää jättäneet minua, vaan olivat mukanani koko illan!

Olen myöhemminkin juhlissamme nähnyt heidät. He eivät aina ole samanmuotoisia, eikä heidän pukunsa aina ole samanvärinen. He ilmestyvät ja häviävät. Liikkuvat hiljaisina, milloin ilmassa, milloin veljien kasvoilla ja puvuilla. Ja — ihmeellistä! Heidän pukunsa väri vuoroin himmenee ja vuoroin syvenee. Se saattaa sinisestä muuttua melkein mustaksi. Ruusunpunaisesta likaisen ruskeaksi. Ihmeellisiä olentoja he ovat ja ihmeellinen herkässä vaihtelevaisuudessaan on heidän pukunsa!

Ruusu-Risti — helmikuu 1931

"Avuksesi huuda Minua hätäpäivänäsi, niin Minä tahdon auttaa sinua, ja sinä olet kunnioittava Minua." (Ps. 50:15)

Eräänä syysiltana monta vuotta sitten oli mieleni erikoisen synkkä. Raju tuska kalvoi sydäntäni. Ajatukset kiersivät kehässä, palaten alati kysymykseen: "Miksi elän?" "Miksi olen?" Epätoivoissani huusin yöhön: "Jumalani, salli minun astua rajan yli, taikka näytä minulle, mitä elämä on! Näin en enää jaksa! Ellet auta minua, lakkaan olemasta — —."

Yöllä sain kuvakortin manalasta. Toiselle puolelle oli, paitsi nimeäni ja osoitettani, kirjoitettu seuraavaa: "Sydämellinen tervehdys kansakoulunopettajaltasi " (Yksi opettajistani on kuollut). "Maaliskuussa! Maaliskuussa! Maaliskuussa!" Toisella puolella oli jäljennös taulusta "Kuoleman saari". Sen alla oli kolme vieraskielistä sanaa. Miettiessäni niiden merkitystä syttyivät ne tuleen. Loimuavat liekit muodostivat suomenkielisen lauseen: "Onko tämä onnela?" Heräsin vavisten ja järkytettynä. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Kuolen varmaankin maaliskuussa. Parasta kai järjestää kaikki kuntoon siksi. Mutta (näin jatkuivat mietteeni) mitä merkitsivät tulikirjaimin kirjoitetut sanat?" Olin tottunut ajattelemaan kuolemaa kärsimyksen lopettajana, sillä en ollut vielä silloin tutustunut teosofiaan. En siis tiennyt, että tuskasta emme siten vapaudu.

Maaliskuun tullessa olin valmis siirtymään toiseen olotilaan. Mitään ulkonaista ei kuitenkaan tapahtunut ensimmäisenä, eikä vielä toisenakaan maaliskuuna. Kolmantena maaliskuuna oli minun alistuttava pieneen leikkaukseen, joka itsessään oli vaaraton, mutta joka, niin sanottiin, nukutusaine-herkkyyteni takia saattoi kyllä koitua kuolemakseni. Valmistauduin huolellisesti sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Aivan vastoin odotustani heräsin takaisin fyysiseen elämään.

Unestani on minulla ollut suurta hyötyä. Se opetti minut järjestämään asiani niin, että joka hetki olen valmis kuolemaan. Se ilmestyy myös varoitusvalona tielleni, jos milloin uuvun ja väsymyksen valtaamana tahtoisin nukahtaa tavallista pitempään uneen. Sellaisina hetkinä tulikirjaimiset sanat "Onko tämä onnela?" piirtyvät eteeni, palauttaen mieleen kokemuksia, jotka kehottavat yhä uusiin ja jatkuviin ponnistuksiin!

Eräänä päivänä olin huonovointinen. Suggestion avulla sain kyllä sairauden poistumaan Illalla se kuitenkin palasi uudelleen, niin voimakkaana, että minun kiireesti oli riennettävä kotiin. Matkalla vaikeroi sydämeni: "Isä, olen kovin väsynyt! Auta minua!" Kotiin päästyäni menin heti vuoteeseen, henkeni edelleen puhutellessa Isää. Vähitellen valtasi suloinen raukeus ja hyväolo koko olemukseni. Ilma ympärilläni rupesi liikehtimään. Siihen ilmestyi erivärisiä ja erimuotoisia kuvioita. Ne muuttivat muotoaan ja väriään. Tulivat luo, viipyivät hetken ja loittonevat taas. Yhtäkkiä ilmestyi suuri. hopeahohtoisista kipinöistä muodostunut valokimppu. Siitä erkani pieniä erillisiä olioita, jotka salaman nopeudella syöksyivät luokseni. Odotin rauhallisena, sillä tiesin niiden pysähtyvän taikka häviävän vähän matkan päässä itsestäni. Alkuaikoina niiden melkein uhkaava lähestyminen tuntui pelottavalta. Vähitellen kuitenkin totuin siihen. Nyt saatan jo säikkymättä katsella niiden erinomaisen mielenkiintoista liikkumistapaa. Hyvin usein ilmestyy kirkas, yksinäinen tähti pimeyteen. Sen ystävällisessä, omalaatuisessa välkkeessä on lupaus lohdutuksesta ja avusta. Tälläkin kertaa näin sen lempeän valon, tietäen samalla, että ystäviä oli lähelläni. Ei minun kuitenkaan tarvinnut tyytyä ainoastaan näkymättömän maailman olentojen seuraan, vaan sain myöskin vieraakseni ystävän fyysiseltä tasolta, joka oli lähtenyt kotoaan samaan aikaan, kun minä väsymyksen valtaamana rukoilin apua. Merkillisiä teitä, ilmeisesti näkymättömästi johdettuna, hän saapui ovelleni. Sain siis jälleen kokea, kuten monet kerrat aikaisemminkin, miten hellästi meistä ihmisistä huolehditaan. Sydän riemua ja rakkautta tulvillaan täytän siksi velvollisuuteni täten kiittäen ja kunnioittaen Isää!

Ruusu-Risti — marraskuu 1931

Oli yö. Heräsin sydäntä vihlovaan huutoon ja valitukseen. Kuuntelin kauhistuneena. Kun huomasin, että vaikeroivat olennot olivat omassa huoneessani ja että ääni tuli joskus aivan läheltä itseäni, joskus kauempaa, joskus yksinäisenä, joskus taas kuorossa, aina kuitenkin päätyen surkeaan uikutukseen, kauhistutti minua yhä enemmän. Ymmärsin olevani tekemisissä henkimaailman olentojen kanssa. Melkein mielettömän pelon vallassa tukin korvani ja kätkin pääni tyynyihin. En nähnyt, miksi nuo olentoraukat niin surkeasti valittivat. Ja vaikka olisin nähnytkin, en olisi mitään osannut tehdä heidän hyväkseen, sillä näkymätön taso merkillisine asukkaineen ja ilmiöineen avautui minulle ennen kuin siitä oikeastaan mitään tiesin. Huomattuani, että ääni kaikesta huolimatta tunkeutui tietoisuuteeni, turvauduin siihen keinoon, joka ei koskaan ole pettänyt, eikä petä. Kutsuin Mestarin avukseni ja rukoilin: "Herra, ota pois tämä hirvittävä kuulo! Käske valittajien poistumaan. Palauta hiljaisuus ympärilleni! Auta minua, sillä kukaan toinen ei voi sitä tehdä!" — — — Tyynnyttäen laskeutui silloin lempeä käsi otsalleni ja viipyi siinä. Äänet vaikenivat. Rauha hiipi koko olemukseeni. Mutta hiljaisuudessa kuulin äänen sydämessäni haastaen: "Etkö muista, miten taannoin, katsellessasi erään ihmisen kuolonkamppailua, sydämessäsi heräsi suuri rakkaus ja sääli. Olisit tahtonut auttaa häntä. Ja koska et muuta osannut, valvoit ja rukoilit hänen puolestaan yön ja päivän ja vielä toisenkin yön. Kun sitten kaikki oli hiljaa, kun rinta ei enää tuskaisesti kohoillut, menit, yksin jäätyäsi, vainajan jo kylmenneen ruumiin luo ja pyhästi lupasit voimiesi mukaan auttavasi poikkeuksetta jokaista, joka apua etsien tulee luoksesi. Etkö muista, mitä sinä hetkenä tunsit ja koit? Eikö tämä, että karkotit nuo onnettomat, päästäksesi kuulemasta vaikerrusta, ollut silloisen lupauksesi rikkomista?"

Hetken, johon mahtui koko iäisyys. vallitsi ympärilläni odottava hiljaisuus. Sitten puhuin luottamuksella Mestarilleni, koska tiesin, että Hän sekä ymmärtää, että myös osaa auttaa: "Herra, yliarvioin voimani! En tiennyt valituksen tuolla tavalla vihlovan ja repivän! Kuitenkaan en peruuta lupaustani, vaikka tunnustankin heikkouteni, vaan pyydän: Pidä Sinä Herra minua kädestä, opeta ja johda! Siten, aivan varmasti, voitan pelkoni ja kauhuni! Siten myös opin auttamisen taidon!"

Ruusu-Risti — joulukuu 1931

Pimeää, kapeaa ja kivikkoista tietä kulkee ihminen. Mieli on alakuloinen, askel väsymyksestä laahustava. Pitkä on ollut jo katkaistu taival. Päämäärä ei vielä edes etäältä häämötä. Aivan loputtomalta näyttää tie.

Vaeltaja pysähtyy. Katse koettaa tunkeutua läpi ympäröivän pimeyden. Ehkä, jos tarkkaan katsoo, jo näkyvät valkean temppelin ääriviivat!

Näin hän seisoo tuokion. Pimeys ei kuitenkaan tuumaakaan väisty, eikä pienintäkään toivon sädettä vaeltajalle näytä. Masentuneena hän siksi miettii: "Jäänkö tähän, palaanko takaisin, vai jatkanko matkaa?"

Hiljaisuudessa ja pimeydessä, joka ympäröi vaeltajaa, puhuu silloin ääni hänen sydämessään. Se kertoo valosta ja valkeasta temppelistä ääntä kuunnellessa häipyy vaeltajan väsymys. Uudelleen hän lähtee liikkeelle, lujasti päättäen joskus, vaikkapa tuhansien vuosien kuluttua, löytää valon ja saavuttaa temppelin. Astua sen kynnyksen yli. Kätkeä itseensä sen puhtaus, riemu ja ihanuus ja sitten kertoa siitä jokaiselle vastaantulijalle, joka vain haluaa kuulla.

Uutta intoa saaneena rientää vaeltaja eteenpäin vaikeakulkuisella tiellään. Hänen olemuksensa on täyttänyt vain yksi ajatus: "Hetket ovat kalliit! On kiire!" Ei hän huomaa, miten pimeyden vallat, kuin salaa, valmistautuvat hyökkäykseen. Eivät ne halua enempää valoa, koska tietävät, että valon leveneminen on heidän tuhonsa.

Ei aikaakaan, niin vaeltaja joutuu jykevän oven eteen. Hänen sydämensä sykkii kiihkeästi. Hän tuskin uskaltaa hengittää. Onhan mahdollista, että hänen edessään on harhakuva!

Vihdoin kohoaa empien vapiseva käsi tavoittaen oven ripaa. Kevyesti koskettavat sormet sitä ja — kas kummaa! ovi aukeaa ja vaeltajan hämmästyneiden silmien edessä on häikäisevä valomeri. Omassa ruumiissaan saa hän kokea sanoin kuvaamatonta riemua ja autuutta. Hänen sallitaan sekä nähdä että tuntea päämääränsä, vaikkakaan hän ei seiso etsimänsä temppelin kynnyksen sisä- vaan ulkopuolella.

Valtavan onnensa lumoissa vaeltaja unohtaa varovaisuuden. Ei muista pimeyttä, josta tuli, eikä sen valtiaita, jotka vihaavat valoa. Ei myöskään kuule, miten tuuli yhä kiihtyen ulvoo hänen ympärillään, eikä huomaa etäältä kuuluvaa ukkosenjylinää. Vasta kun kirkas salama välähtää ja pimeyden vallat voimakkain ottein yrittävät sulkea oven hänen edestään, hän havahtuu näkemään uhkaavan vaaran. Epätoivoisena hän asettuu vastarintaan. Ei! Ei! Maailma tarvitsee valoa! Pimeys ei sitä saa kahlehtia!

Hirvittävä on taistelu. Yhä kirkkaammin välähtävät salamat. Yhä kumeammin jylisee ukkonen. Yhä valittavammin ulvoo tuuli.

Kynnyksen ulkopuolella seisoneen vaeltajan voimat heikkenevät heikkenemistään. Hän on jo vaipunut maahan, raskaasti hengittäen, vielä kuitenkin yrittäen taistella — — — Raivoavat pimeyden vallat keräävät voimansa ratkaisevaan hyökkäykseen — — — Kuuluu komea jyräys. Ovi on painunut kiinni.

Tuskasta voihkien vaipuu vaeltaja sen eteen. Vielä hän kuulee voittajan aste asteelta rauhoittuvan. Sitten saapuu armahtava tajuttomuus ja sulkee hänet syliinsä.

Kun vaeltaja jälleen havahtuu tavalliseen päivätajuntaansa, muistaa hän kokemuksensa pienimmätkin yksityiskohdat. Hämmästyneenä ja vavisten hän kysyy itseltään: "Missä olen ollut ja mitä tehnyt?" Kuluu päiviä ja viikkoja. Yhä miettii vaeltaja kokemaansa. Vihdoin, monen harkinnan ja kamppailun jälkeen, hän ruumiissaankin ollessaan, tekee lopullisen päätöksensä. Polvistuu, kohottaa kätensä rukoukseen ja puhuu: Mestarini! Käytä minua työhösi! Olen Sinun!

Ruusu-Risti — tammikuu 1932

Hän, vaeltaja, tutki ahkerasti raamattuaan. Elämänsä vaikeimpina hetkinä se oli ollut hänen ystävänsä, tukensa ja turvansa. Nyt syntyi kuitenkin ristiriitaisuutta. Ymmärrys rupesi kapinoimaan ja arvostelemaan. Sokea usko puolusti valta-asemaansa. Syntyi pimeys, joka lähestyi uhkaavana pilvenä vaeltajaa. Se oli enää vain käden ulottuvilla. Lyhyt tuokio vielä, niin vaeltaja olisi tukehtunut sen syleilyyn.

Silloin tuli apu. Kohtalo toi hänen ulottuvilleen "Dhammapadan", buddhalaisen mietelausekokoelman. Jo ensimmäiset silmään osuneet sanat hämmästyttivät ja kiinnostivat. Hän luki. Hän mietti. Ja sanomattomasti iloitsi käsitettyään sanoihin kätkeytyneen totuuden. Ympäröivään pimeyteen oli pilkahtanut pienoinen valonsäde.

Raamattu jäi hetkeksi syrjään. Gautama Buddhan opetukset astuivat etualalle.

Ahdistava pimeys hälveni hälvenemistään. Kahle kirposi toisensa jälkeen. Yhä selvemmin ja selvemmin vaeltaja ymmärsi ihmisen päämäärän ja tarkoituksen.

Kului aikaa. Vähitellen, melkein huomaamatta, henkimaailma avasi hänelle ovensa. Ensin tulivat merkilliset unet. Sitten öiset valvetilakokemukset ja lopuksi täydessä fyysisessä päivätajunnassa, ajasta ja paikasta riippumattomat, toisten tasojen asukkaiden läsnäolon toteamiset.

Tulipa sitten päivä, jolloin vaeltaja, tapansa mukaan, eräänä vapaahetkenään suuntasi askeleensa kohti "Jumalan puutarhaa". Siksi, että rakasti yksinäisyyttä, hän aina, milloin tilaisuus ilmeni, riensi pois melusta ja hälinästä.

Jo hiljentyi liikenne. Jo häämötti harmaa muuri, jonka takana kukkaset tuoksuivat, puut hiljaa huminoivat ja linnut lauloivat ylistystään Elämälle.

Vaeltajan kiirehtivä kulku muuttui hitaammaksi. Rauha hiipi hänen olemukseensa. Ajatus kohosi vapaasti ja esteittä korkeuksiin, omille alkulähteilleen.

Äkkiä vaeltaja kuitenkin pysähtyi kuin paikoilleen naulattuna. Koko huomionsa keskittyi edessään tapahtuvaan, merkilliseen, nopeaan liikkeeseen, joka jotain piste pisteeltä loi. Lyhyemmässä ajassa kuin silmänräpäys hänen katseltavanaan olikin ihmeen ihana, kaikissa sateenkaaren väreissä loistava Buddhan kuva pienoiskoossa. Hämmästyksen valtaamana vaeltaja seisoi hiljaa, tarkaten erikoislaatuista ilmiötä, joka ei hävinnyt hetkessä. Sen tapainen kokemus oli hänen ensimmäisiään, siksi ei hän vielä osannut olla salaamatta ihmetystään. Paljon hän on sen jälkeen nähnyt, tuskin kuitenkaan mitään siihen verrattavaa. Monasti vaeltaja on toivonut mahdollisuutta saada aina pysähtyä tarkkaamaan näkemäänsä. Sitä ei hänelle ole toistaiseksi suotu. Fyysisellä elämällä ja sen vaatimuksilla on vielä vähän aikaa etuoikeus.

Kului jälleen aikaa. Gautama Buddhan oppiin syventyessään vaeltaja rupesi, kuin itsestään, ymmärtämään syvällisemmin ja todellisemmin kristinuskoakin. Hän löysi yhtymäkohtia, vertasi niitä toisiinsa ja saattoi nyt, koko olemuksessaan syvä hartaus huudahtaa: "Siunattu olkoon nimesi, Gautama Buddha, koska osoitit tietä ja johdatit minut rakkauden Mestarin, Jeesus Kristuksen jalkojen juureen!"

Ruusu-Risti — maaliskuu 1932

On yö. Vaeltaja uneksii:

Hän kulkee mietteissään Erottajalla. Kadun yli yrittäessään joutuu hän hurjaa vauhtia mäkeä alas kiitävän raitiovaunun alle. Vaatteensa takertuvat vaunun pyöriin, jotka julmasti ruhjovat hänen ruumistaan. Sietämätön tuska kohottaa kylmän hien onnettomuuden uhrin otsalle ja vihlovan valitushuudon hänen huulilleen. Katse harhailee apua pyytävänä paikalle rientäneiden ihmisveljien kasvoilla. Miksi, ah miksi ei vaunua pysähdytetä, ja häntä vapauteta vaikeasta asemastaan.

Yhtäkkiä mykistyvät huulet. Verta vuotava, silvottu ruumis muuttuu tuskalle tunnottomaksi, sillä valtava onnen- ja hyvänolon tunne huuhtoo sitä. Huomio kääntyy pois omasta itsestä ja kohdistuu tarkkaavaisena vallitsevaan tilanteeseen, todetakseen miten suurella innolla pelastustyöhön on ryhdytty. Yritykset ovat kuitenkin alussa tuloksettomia, koska vaunun jarrut ovat epäkunnossa. Edes jossain määrin lievittääkseen ympärillä olijoiden kalpeilla kasvoilla kuvastuvaa kauhua, etsii vaeltaja sopivia sanoja. Ne ovat kuitenkin häneltä unohtuneet. Vain lause, jota hän ennenkin on suojelevana kilpenään käyttänyt, muistuu mieleen. Hän kokoaa voimansa ja hänen huuliltaan kiirii riemullinen huuto aikaansaaden suurta hämmästystä: "Jeesuksen suojassa on hyvä olla." Nuo sanat omaavat taikavoiman. Niiden vaikutuksesta pysähtyy vaunu. Monet hellät kädet kurottautuvat apuun. Varovaisesti nostetaan vaeltaja paareille. Kyyneleisin silmin oiotaan vääntyneet jäsenet luonnolliseen asentoonsa. Koko ajan on vaeltaja tajuissaan, jälleen tavoitellen jotain lohdullista sanottavaa, ajatellen: "Kunpa jotenkin voisin ilmoittaa autuaallisesta olostani!" Kun sitten eräs veli kumartui hänen ylitseen, ihmeen lempeästi hivellen haavoittunutta otsaa, kiinnitti hän katseensa toisen silmiin ja kuiskasi äskeiset sanansa onnentäyteisin rinnoin. Paarit nostettiin maasta. Pimeys yllätti vaeltajan.

Jonkun ajan kuluttua hän heräsi täyteen, tavalliseen päivätajuntaansa, omassa vuoteessaan, rukoukseen kohotettiin käsin, itsensä lausumiin sanoihin: "Jeesuksen suojassa on hyvä olla." Hän katseli ympärilleen, muisti unensa, piti sitä kuitenkin fyysisenä tapahtumana ja mietti: "Hourin varmaankin, koska olen olevinani kotona, vaikka minut äsken vietiin sairaalaan." Samalla hän huomasi käsiään tuettavan vakavin ottein, jotta ne pysyisivät ylhäällä. Hän käänsi päätään ja suureksi hämmästyksekseen näki vuoteensa vierellä olevalla tuolilla tummaihoisen, valkeaan vaippaan puetun olennon, joka keskitetysti tarkkasi hänen jokaista liikettään. "Lääkäri, olen siis sittenkin sairaalassa!" välähti ajatus salamana vaeltajan aivoissa. Samalla kiinnitti "valkea olento" häneen katseensa. Lempeät, läpitunkevat silmät tuntuivat näkevän vaeltajan sielun salaisimpaankin soppeen. Katse uppoutui katseeseen. Voima, rauha ja usko siirtyi vieraasta vaeltajaan. Mikä unohtumaton ja ihana silmänräpäys. Sitten kohdistui vieraan katse paljon puhuvana "johonkin" vuoteen toisella puolella olevaan, samalla kun hän painoi vaeltajan yhä ylöspäin kohotettuina olleet kädet hellästi alas. "Tuo katse oli tarkoitettu hoitajattarelle ja merkitsi varmaankin, että viimeinen hetkeni on tullut", ajatteli vaeltaja, lisäten heti: "Tahdon kuitenkin nähdä toisenkin vaalijani" ja käänsi päätään. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään ja valkea, tuolilla istunut olentokin oli sillä välin kadonnut.

Avoimin silmin, liikkumattomana ja peloissaan lepäsi vaeltaja vuoteellaan. Kun kuitenkaan ei mitään outoa enää tapahtunut, nousi hän ylös, tunnusteli jäseniään ja totesi niiden olevan vahingoittumattomat. Hän palautti mieleensä äskeiset tapahtumat ja myönsi nukkuneensa kokemuksen ensi osan kestäessä, mutta sen toisen osan aikana olleensa täydelleen hereillä. Yhä enemmän ymmällä hän tarkasti huoneensa. Ketään ei kuitenkaan löytynyt ja ovetkin olivat huolellisesti suljetut. Nyt hänen täytyi myöntää henkimaailman asukkaan käyneen vieraisilla luonaan fyysisin aistimin havaittavassa muodossa ja — hän riemuitsi, muistaessaan itseensä kohdistuneen rakkaudesta puhuvan katseen ja käsissään tuntuneen hellän, mutta samalla varman otteen.

Voi kulua ja varmaan kuluukin paljon aikaa, ennen kuin vaeltaja jälleen näkee "valkean ystävänsä". Kaihoten hän kuitenkin uutta tapaamista odottaa. Jos vaeltaja jaksaisi ja osaisi täydelleen säilyttää tasapainonsa kaikissa tilanteissa, täyttyisi hänen toiveensa viipymättä. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita, vaan nousten ja langeten, langeten ja jälleen nousten täytyy hänen yhä uudelleen ja uudelleen yrittää, tukenaan ihana tietoisuus siitä, että kehityksen määrätyllä asteella "valkea ystävä" riemukkaana hänelle jälleen kätensä ojentaa. Mikä juhla siitä hetkestä tuleekaan muodostumaan!

Ruusu-Risti — huhti-toukokuu 1932

Korkeisiin portaisiin nojaten seisoo vaeltaja tähyten ylöspäin. Siellä silmänkantamattomissa, niin on kerrottu, on elämän arvoitus kätkettynä. Ken portaita ryhtyy kipuamaan vakavin mielin, hän oppii vaivaloisella matkallaan rakkauden läksyn, joka on suurinta, kauneinta ja jalointa mitä ajassa ja iankaikkisuudessa on. Portaat ovat kuitenkin kapeat, jyrkät ja mutkikkaat. Pieninkin harha-askel tai varomattomuus syöksee matkalaisen alla ammottavaan kuiluun, josta pois pääsy kysyy kerrassaan suuria ponnistuksia.

Nousu on kuitenkin kaikesta huolimatta aloitettava, koska sisäinen ääni niin käskee. Empien tapailee siksi vaeltajan jalka ensimmäistä porrasta. Eteneminen on vaivaloista ja hidasta, sillä askelmat ovat epämukavat ja sydämessä asustaa epäilys ja pelko.

Jonkun matkaa kuljettuaan pysähtyy vaeltaja neuvottomana. Edessä on suuri, askelmia vailla oleva aukko, jonka takana näkyy erikoisen vahvalta vaikuttava este, jonka läpi oli kuljettava, sillä sen yli eikä ali ei voinut päästä. Miten selviytyä pulmasta ja miten kyetä ilman työvälineitä puhkaisemaan edessä oleva, voittamattomalta näyttävä muuri!

Vaeltajan aivot työskentelevät kuumeisesti. Kun miettimisestä ei ollut apua lähtenyt, päätti hän henkensäkin uhalla yrittää. Tukea etsien hän ojensikin kätensä, mutta menetti tasapainonsa, horjahti ja syöksyi parahtaen syvyyteen, loukaten itsensä hyvin pahoin.

Kului useita kuukausia. Jälleen seisoi vaeltaja äskeisten portaiden juurella. Hän muisti edellisen yrityksensä surkeat seuraukset ja tunsi ruumiissaan pudotessaan saamistaan ruhjevammoista aiheutuneen polttavan tuskan. Pelko lamautti mielen ja puudutti jalan. Sydämessä asuva tiedon kaipuu oli kuitenkin voimakkaampi. Kertoihan sisäinen ääni portaiden loppupäässä löytyvästä elämän arvoituksesta, joka saavutettuna ja ratkaistuna tyynnyttäisi kaipuun ja rauhoittaisi mielen.

Vakavana, rukoillen, asetti vaeltaja jälleen jalkansa ensimmäiselle portaalle, edeten tarkkaavaisena ja hitaasti. Näin hän vähitellen saavutti esteen, joka yhä yhtä uhkaavana ja — kuten näytti, läpäisemättömänä sulki häneltä tien. Yrittäessään sitä sivuuttaa putosi hän niin kuin edelliselläkin kerralla vaikeita ruhjevammoja saaden.

Nyt ymmärsi vaeltaja, päivätajunnassaankin, suurten heikkouksien estävän kehitystään, joista joku, niin hän arveli, oli tosia huomattavasti voimakkaampi. Hän ryhtyi siksi ankaraan taisteluun kaikkia niitä luonteenvikoja vastaan, joita itsetutkistelunsa toi päivänvaloon. Työnsä näytti kuitenkin aivan tuloksettomalta. Kaiken lisäksi ei löytynyt ainuttakaan ihmistä, joka joskus olisi vähänkään tukenut ja rohkaissut!

Tuskissaan hän puheli taivaalliselle Isälleen: "Miksi olet jättänyt minut yksin ja ystävittä? En osaa, enkä jaksa ratkaista niitä arvoituksia ja tehtäviä, joiden eteen olet minut asettanut! Eikö Sinulla, Isä, todellakaan ole ketään, jonka voisit lähettää avukseni?"

Hän, Jumala, Isä, joka aina kuulee lastensa hiljaisimmatkin huokaukset, ei nytkään ollut kovakorvainen, vaikka Hän antoikin epätoivon aaltojen hyrskyisinä ympäröidä vaeltajaa. Oikean hetken lyödessä Hän lähetti näkymättömät palvelijansa ohjaamaan vaeltajan askeleita määrättyyn suuntaan. Hän myöskin käski täällä maanpäällä asuvan palvelijansa rientämään apuun. Voimakkaasti, auliisti, opastettiin vaeltajaa siitä hetkestä lähtien sekä päivin että öin!

Kului vuosi, ehkä enemmänkin. Kolmannen kerran seisoi vaeltaja jo tutuksi käyneiden portaiden juurella. Nöyryys, luottamus ja usko asui hänen sydämessään. Olihan hänelle opetettu, että ennemmin taikka myöhemmin seuraa onnistuminen jokaista vakavaa yritystä ja että epäonnistuminenkin on vain näennäistä, koska se, oikein käytettynä, merkitsee tarmoa ja voiman lisää. Jos siis kuiluun syöksyminen edelleenkin toistuu, ei mikään muu kuin oma haluttomuus, josta on mahdollisuus käyttämällä ajatusta oikein päästä, voi ketään estää uudelleen yrittämästä. Vakavana, pelottomana ja rauhallisena vaeltaja siksi jälleen ryhtyi portaita kipuamaan.

Korkeammalle ja korkeammalle vaeltaja nousi. Kevyt oli jalka. Helppo oli hengittää. Jokainen askel lisäsi sydämensä riemua. Oli todella kuin enkelit olisivat kantaneet käsillään!

Kauan hän oli näin kulkenut estettä odottaen. Ihmetyksen vallassa hän vihdoin pysähtyi katsoen taakseen. Siellä näkyi este. Miten hän huomaamattaan, oli sen sivuuttanut! Näin miettiessään ja alaspäin katsellessaan taittuivat portaat. Vaeltaja riemuitsi: "Ei mitään ristiriitoja enää! Elämä itse oli ne poistanut katkaisemalla paluutien ja siten osoittaen vain yhden mahdollisuuden: Jatkuvan etenemisen rakkauden tiellä, elämän arvoitusta, ristiä kohden!"

Ruusu-Risti — syyskuu 1932

Oli varhainen aamu. Vaeltaja heräsi, ryhtyen vuoteestaan hypättyään tavanomaisiin valmisteluihin alkavaa päivää varten. Olihan jälleen edessä uusi tilaisuus. Monta kallisarvoista, korvaamatonta tuntia, joiden aikana elettyä elämää ei yksikään ihminen voi tehdä olemattomaksi. Tuntui kuin taas tämäkin päivä olisi edeltäjäänsä suurempi, rikkaampi, pyhempi ja juhlallisempi. Suuren Isän aavistamattomia mahdollisuuksia ja sanoin kuvaamatonta rakkautta sisältävä lahja lapsukaiselleen. Voihan se tosin tuoda mukanaan sellaistakin, jota tasollamme kutsutaan kärsimykseksi. Se on kuitenkin sitä vain näennäisesti, koska tuska, oikein vastaanotettuna, sisältää itseensä onnen, rauhan ja tiedon siemenen.

Näin mietiskellessään ja pyytäessään voimaa ja ymmärrystä päivän kuluessa eteen sattuvien tehtävien suorittamiseen, kuuli vaeltaja vieressään ystävällisen äänen lausuvan: "Hyvää huomenta." Vaeltaja oli yksin. Kukaan fyysinen olento ei siis häntä puhutellut. Näkymätön maailma oli se, joka näin jälleen tahtoi muistuttaa olemassaolostaan. Sehän on aina lähellämme. Me olemme siinä, vaikutamme siihen ja käytämme sen asukkaita lähettiläinämme. Emmekä kuitenkaan muista, vaikka siitä olisimmekin kuulleet, että asia todella niin on.

Vaeltaja selaili kuluneen elämänsä kuvakirjaa, katsellen sitä nykyhetkestä taaksepäin. Hän näki, miten kerrankin, ei kovinkaan kauan sitten, häntä odotti suuri nöyryytys ja tuska. Niin suuri, että hän asiaa edeltäkäsin ajatellessaan ei uskonut sitä kestävänsä, vaan luuli iskun sattuessa nääntyvänsä siihen paikkaan. Hän järjestikin kaikki asiansa, fyysiset fyysisin toimenpitein, henkiset henkisin keinoin, kuten ainakin kuolemaantuomittu. Mielikuvituksessaan hän eli odotetun tapauksen jokaisen yksityiskohdan, vaikeroi pelossa ja tuskassa ja kamppaili rukouksessa itselleen mielenrauhan. Näin menetellen hän oli määräpäivänä verrattain tyynenä valmis alistumaan kohtaloonsa. Jo liikkeellepantu tapahtumien sarja pysähtyi kuitenkin viime hetkessä, kuin ihmeen vaikutuksesta, puolitiehen. — — — Ennen niiden alkua oli vaeltaja, näkymättömän maailman olentojen toimesta herätetty keskellä yötä, kehotuksella rukoilemaan, koska koettelemusten aika olisi tulossa.

Toisen kerran seisoi vaeltaja tienhaarassa. Vuosikausia, ensin hapuillen ja arasti, sitten varmasti ja hetki hetkeltä yhä määrätietoisemmin hän oli hengessään pyrkinyt samaan suuntaan. Alati toistuva ajatus oli kyntänyt itselleen syvän vaon. Se ei enää tyytynyt olemaan salassa. Tavalla tai toisella se pyrki ilmenemään. Kun päätös sen kiteyttämiseen oli tehty, ympäröi henkimaailman olennot vaeltajan, tahtoen kilvan puristaa hänen käsiään.

Kirjassa on paljon kuvia. Niinpä eräälläkin sivulla kerrotaan, miten vaeltaja kerran, kauan työskenneltyään pani kirjan syrjään, hetkisen levätäkseen. Avoimin silmin, mitään ajattelematta hän katseli eteensä, kun äkkiä tunsi pienten olentojen ympäröineen hänet. Ne nykivät edestä ja työnsivät takaa, todennäköisesti aikeessa saada vaeltaja pudotetuksi lepopaikaltaan lattialle. Hän ei kuitenkaan niitä estänyt, vaan sekä ihmeissään että huvitettuna salli niiden temmeltää, koska tunsi, että ne eivät tehneet sitä ilkeydestä, vaan jonkinlaisesta lapsellisesta kiusottelunhalusta. Kun ne juuri olivat aikeessaan onnistumaisillaan, kiertyi vahva käsivarsi suojelevasti vaeltajan ympärille. Sen ote oli luja, varma ja ihmeellistä rauhaa säteilevä. Pienet olennot hävisivät ja kuvaamaton onni tulvehti vaeltajan koko olemukseen, sen jokaiseen hermoon ja soluun.

Kerran taas, ennen töihin menoaan, vaeltaja istui Raamattuaan lukien pöydän ääressä. Äkkiä hän tunsi jotain outoa olevan tekeillä ja näkikin, sivulle katsottuaan, eteisen maton olevan tuolinsa vieressä ja kirjeen sen päällä. Kumartuessaan tilanteen outoudesta hämmästyneenä ottamaan kirjettä, hävisi sekä se että matto, mutta päivällä oli samanlainen fyysinen kirje odottamassa häntä todella samalla tapaa eteisen matolla kuin aamuinen näky osoitti.

Kaikki nämä, sekä monet muut kokemukset ovat todistaneet vaeltajalle, että henkimaailma on olemassa ja että siellä tiedetään mitä ihmisille tapahtuu ja mitä he tekevät, taikka aikovat tehdä. Siksi on hän, näitä ilmiöitä katsellessaan ja tutkiessaan, monet kerrat syvän kunnioituksen vallassa vavisten kuiskannut: "Herra, Sinä tunnet minut ja tutkit minua, joko minä istun taikka nousen, niin Sinä sen tiedät, Sinä ymmärrät taaempaa minun ajatukseni."

Ruusu-Risti — lokakuu 1932

Vaeltaja tarkkasi ihmeissään ja peloissaan lähimpää ympäristöään, jossa liikkui pieniä, erivärisiä ja -muotoisia kuvioita. Hän sulki silmänsä ja avasi ne jälleen luullen kyseessä olevan jonkun näköhäiriön. Kun kuviot kuitenkin kaikesta huolimatta jatkoivat vilkasta hyörimistään, kauhistui vaeltaja yhä enemmän ja peitti kokonaan kasvonsa. Hän ei silloin vielä käsittänyt, mikä kyseessä olleen ilmiön aiheutti. Luuli vain, että silmiin taikka järkeen oli tullut jokin häiriö. Pään kätkeminenkään ei kuitenkaan auttanut kuin tilapäisesti. Heti, kun silmät vapautuivat peitteestään oli edessä jälleen sama näky. Päivällä, jolloin huomio oli kiinnitetty fyysisiin asioihin oli kyllä kaikki ennallaan ja kiihottunutta mieltä pyrki tyynnyttämään ajatus: "ehkä se sittenkin oli vain unennäköä". Iltasin ei kuitenkaan siitäkään ollut apua, koska vaeltaja ei voinut itseltään salata fyysisen ruumiinsa olevan tavallisessa, päivätajuisessa olotilassaan, paitsi silmiä, jotka näkivät sellaista, jota ne ennen eivät olleet nähneet.

Kun kuitenkin lukeminen, kirjoittaminen ja tavallinen työ sujuivat häiriöittä, eikä kukaan sivullinen huomauttanut mistään vaeltajan tekemistä järjettömyyksistä ja kun ihmettely ilmiöiden alkuperästä vähitellen voitti pelon rupesi hän mielenkiinnolla tarkkailemaan näkemiään kuvioita. Ensityökseen hän totesi niiden hehkuvan värin nopean vaihtumisen. Heleänvihreä, esimerkiksi, muuttui silmänräpäyksessä hyvin tummaksi, samalla menettäen paljon loistostaan, saattaen kuitenkin seuraavassa tuokiossa olla entistään ehompi. Samoin kävi toisenkin väristen kuvioiden, joita edellisen lisäksi näkyi pääasiassa valkoisia, sinisiä, punaisia ja keltaisia. Näkyipä niiden joukossa joskus ihana, sinipunervakin kuvio, joka ei kuitenkaan alkuaikoina koskaan viipynyt kauaa. Saattoi myös tapahtua, että samassa kuviossa oli kaikki mainitut värit sisäkkäin olevissa kehissä, edistäen silloin kukin kehä jotakin määrättyä väriä, kuitenkin niin, että sisimmäisenä oli aina keltainen, kullalle hohtavana ja äärimmäisenä valkoinen, valoa sädehtien. Tällaisessa asussa oli kuvio erikoisen loistelias ja kaunis, näyttäytyen alussa vain harvoin ja vilaukselta, mutta myöhemmin useammin ja viipyen kauemmin. Alussa olivat kuviot verrattain pieniä, toisten ääriviivojen näyttäytyessä varmoina ja täsmällisinä, toisten taas hapuilevina ja rosoisina, josta syystä ne vaikuttivat jollakin tavalla keskeneräisiltä. Vähitellen kasvoivat ne kuitenkin kaikki sekä koossa että täsmällisyydessä ja niihin liittyi useammin sinipunervakin kuvio. Viime aikoina ovat ne sitä paitsi joskus näyttäytyneet verrattain suurena ruusunpunaista, sinipunertavaa, sinistä taikka valkoista pilveä muistuttavana valona, joka milloin kirkkaammin, milloin himmeämmin loistaen näyttäytyy aivan lähellä, kuin aikeessa sulkea syleilyynsä. Vuosien kuluessa, siitä on noin viisi vuotta kun ensimmäiset ilmiöt näkyivät, on kuvioiden ilmeneminen tullut enemmän ajasta ja paikasta riippumattomaksi. Niitä saattaa näkyä keskellä suurinta hyörinää, huoneessa ja kadulla, avoimin ja suljetuin silmin. Ne vaikuttavat eläviltä olennoilta, jotka tietävät määrättyjä asioita. Kadulla, esimerkiksi, yksi taikka useampi kuvio saattaa liittyä seuraan, kulkea edellä ja pysähtyä juuri oikealle ovelle. Niitä voi sulkea käteensä ja ne voi peittää jollakin esineellä. Kun käsi avataan taikka esine poistetaan voivat ne olla jäljellä, mutta yhtä hyvin voivat ne myöskin olla ulkopuolella rajoituksen. Voi kiinnittää katseensa johonkuhun niistä ja kutsua sitä, niin se tulee, toisinaan heti ja kiirehtien, toisinaan hitaasti ja viivytellen, osoittaen eleissään samoja oireita kuin ihmisetkin. Suuren tuskan ja epätoivon hetkinä kauneimmat niistä tulevat ystävinä luo, valollaan ja loistollaan herättäen uskoa ja luottamusta. "Keitä ne ovat ja mistä ne tulevat?" kysyi vaeltaja useammin kuin kerran itseltään, kunnes sattuma tuli avuksi ja auttoi häntä eteenpäin siihen suuntaan, jonka hän jo erään kokeen tuloksena aavisti.

Kerran vaeltaja nimittäin näki, miten äidin suusta; joka puhutteli pienokaistaan, tuli ulos vihreitä ja punaisia, siis myötätuntoa ja rakkautta kuvaavia, määrätynlaisia kuvioita, jotka levisivät verrattain laajalle alueelle sitä valaisten. Sen jälkeen hän tarkkasi useampia puhujia, joiden suusta lähti heidän aiheensa kanssa sopusoinnussa olevia värejä. Hän tarkkasi myös useamman otteen tutkimus-tarkoituksessa itseään, kun kerran erään mietiskelyhetken jälkeen sattumalta katsahti kuvastimeen ja huomasi itsensäkin erittävän juuri niitä värejä, jotka kuvasivat mielessä vastikään liikkuneita ajatuksia ja tunteita. Vaeltaja ulotti tutkimuksensa erilaisiin tilaisuuksiin, etsien johtopäätöksilleen tukea viisaitten kirjoituksista. Vihdoin hän uskalsi myöntää itselleen saaneensa kokemusperäistä tietoa siitä jo ammoin todetusta asiasta, että sekä ihmisen oma, että toisen ihmisen ajatus ja tunne voidaan havaita ruumiin ulkopuolella kuvioina ja väreinä. Niiden ikä riippuu lähettäjän kestävyydestä ja voimasta. Niiden kyky vetää puoleensa itsensä kanssa saman luontoisia kuvioita ja siten vahvistuu samoista syistä. Heikko, hapuileva ja epäröivä ajatus ei siis kykene tuomaan lähettäjälleen sitä voimanlisää, johon kiihkeä ja varma sisarensa kykenee. Keskitetty, voimakkaan tunteen elähdyttämä ajatus tunkeutuu kaikkialle, siis toisen ihmisen sisäänkin, joko samanlaisena taikka muunnettuna, riippuen tämä todennäköisesti vastaanottavan ihmisen mielentilasta. Sitä todistaa se että kun tämänlainen kuvio asettuu jonkun ihmisen kasvoille, pysyy samanlaisena, taikka joko himmenee eli kirkastuu. Vastaanottaja ottaa siis siitä sen, minkä kykenee ottamaan, taikka muuntaa sen entistä kauniimmaksi, mutta ei kykene muuttamaan alkuperäistä ajatusta. Aikansa viivyttyään se lähtee samanlaisena kuin tulikin, jälleen vaellukselleen kunnes sammuu. Näin tapahtuu, kun kysymyksessä on joku aate, joka on tarkoitettu kaikille läsnäoleville. Jos ajatus lähetetään tervehdyksenä, taikka hyvän eli pahan toivomuksena jollekin määrätylle henkilölle, rientää se hänen luokseen ja katoaa todennäköisesti hänen auraansa, koska se häviää jonkun matkan päässä hänen fyysisestä ruumiistaan.

Noiden ihanien, valoa sädehtivien kuvioiden alkuperää, jotka ilmestyvät vain suurina juhlina ja epätoivon hetkinä, ei vaeltaja ainakaan toistaiseksi, ole kyennyt tutkimaan. Hän vain arvelee niiden olevan heidän lähettejään, jotka rakastavat ihmiskuntaa niin suuresti, että eivät väheksy pienintäkään avunanojaa, joka heitä luottavaisena lähestyy.

Ruusu-Risti — marras-joulukuu 1932

"Nouse ja vartioi tuota ovea!" kuului lyhyt, täsmällinen käsky. Kun vaeltaja oli asettunut hänelle osoitetulle paikalle jatkoi ääni. "Tehtävääsi kuuluu huolehtia siitä, että ovi pysyy avoinna, niin että jokainen, ken sitä haluaa, voi esteettä astua kynnyksen yli. Et kuitenkaan saa käyttää fyysistä, vaan henkistä voimaa, jos sattuisi niin, että sinua työssäni vastustettaisiin."

Ääni vaikeni. Vaeltaja jäi yksin pimeään ja hiljaisuuteen. Tarkatessaan vartiopaikkaansa, huomasi hän muutamien leveiden portaiden johtavan auki olevalle ovelle, jonka vieressä hän seisoi siten, että ei edes vaatteensa liepeellä vähääkään sitä hipaissut. Kynnyksen toisella puolella jatkuivat portaat, kapeampina ja vaikeakulkuisimpina, salaperäiseen hämäryyteen. Vaeltajaa puistatti. Miten suoriutua itselleen uskotusta merkillisestä tehtävästä? Kuinka kyetä vain ajatuksen avulla pitämään ovea avoinna, jos sitä todenteolla yritettäisiin sulkea?

Pitkää aikaa ei kuitenkaan jäänyt miettimiseen, sillä tuolla näkyivät jo ensimmäiset tulijat. Huomaamatta vartijaa, joka näkymättömänä heitä tarkkasi, pysähtyivät jotkut heistä hetkeksi kuin epäröiden, toisten sitä vastoin empimättä astuessa eteenpäin. Näin kului pitkä tuokio. Äkkiä ilmestyi kuitenkin oven eteen päättäväisinä kaksi olentoa, joista vaaraa vainuava vartija ei päässyt selville, olivatko he ihmisiä vai joitakin henkimaailman asukkaita. He tarttuivat oveen sulkeakseen sen. Varuillaan ollut vartija jännitti kuitenkin ajatustaan, eikä ovi liikahtanutkaan. Vastapuoli kiivastui, yhdisti voimansa ja onnistui ponnistuksissaan sikäli, että ovi hiljalleen rupesi painumaan kiinni, vartijan äärimmäisestä vastatoimenpiteestä huolimatta. Kun hän kauhun valtaamana huomasi uupuvansa, huusi hän Mestariaan avuksi. Silmänräpäyksessä virtasi häneen uutta voimaa. Ovi pysähtyi nyt kuin naulattuna paikoilleen, sen sulkijoiden suureksi ihmetykseksi. Kun he uudistetuista yrityksistään huolimatta eivät enää saaneet sitä hievahtamaankaan, poistuivat he pettyneinä. Jännityksen lauettua yllätti vartijan kuoleman väsymys ja hän tunsi vajoavansa johonkin pimeään ja syvään kuiluun. Silloin kuitenkin kiertyi kaksi voimakasta käsivartta hänen ympärilleen. Hän huomasi itseänsä kannettavan ja heräsi hetkistä myöhemmin omassa vuoteessaan, yhä edelleenkin niin uupuneena, että ei pariin tuntiin kyennyt edes kättänsäkään nostamaan.

Selvittyään väsymyksestään, ryhtyi vaeltaja miettimään kokemuksensa tarkoitusta. Kauan pohdittuaan puoleen ja toiseen päätteli hän itsekseen, että se oli symbolinen ja hän selitti sen näin.

Ovi on totuus. Vartija ne ihmiset, jotka totuudesta jotain tietävät. Heillä ei ole oikeutta pidättää tietoaan itselleen, vaan heidän tulee auliisti jakaa sitä kaikille niille, jotka siitä haluavat kuulla. Tätä totuuden janoa ja vapaaehtoista etsimistä kuvasivat portaat, jotka johtivat ovelle. Salaperäinen hämäryys, joka kynnyksen toisella puolella vallitsi ja alati kapenevat, ylöspäin kohoavat portaat merkitsivät taas sitä tosiasiaa, että ihmisen itsensä, omilla ponnistuksillaan, täytyy hankkia valoa pimeyteen, voidakseen pahasti kompastelematta edetä päämääräänsä kohti. Totuuden vartijat voivat ainoastaan osoittaa, mistä tie kulkee ja miten valo sytytetään ja saadaan kirkkaasti palamaan. Vaikka he enempää eivät voikaan tehdä, on kuitenkin kaiken tämän julistaminen sanoin ja teoin heidän ehdoton velvollisuutensa, koska ei kenellekään vähääkään raoteta tiedon ovea siksi, että hän yksinään tuntisi laajemmin ja näkisi selvemmin, vaan siksi, että hän paremmin osaisi kertoa siitä totuudesta, joka tekee vapaaksi ja jonka jokainen voi löytää. Vartijat eivät saa väsyä. Heidän täytyy aina, joka hetki, olla valmiit toimimaan. He eivät saa vastustaa pahaa pahalla. Niin ollen on viha ja kaikenlaisten pakkokeinojen käyttäminen heiltä työssään kielletty. Jos he kuitenkin antaumuksestaan ja hyvästä tahdostaan huolimatta uupuisivat ylivoiman edessä, eivät he sittenkään omasta aloitteestaan saa jättää vartiopaikkaansa. Mestariaan avuksi kutsuen tulee heidän toivottomalta näyttävässä tilanteessakin toivorikkain mielin jatkaa työtään!

Tätä merkitsi vaeltajan mielestä kokemuksen alkuna ollut täsmällinen käsky ja sen kaunis, lohdullinen loppu.

Ruusu-Risti — helmikuu 1933

Vaeltajalla oli harras toivomus. Se täytti koko hänen olemuksensa ja sykki jokaisessa hänen solussaan. Pienestä idusta se oli vähitellen kasvanut sellaiseksi. Ei kuitenkaan itsestään, vaan ulkoapäin tulleiden sysäysten ja sisästäpäin syntyneen ajatuksen ja tunteiden liikehtimisen avulla. Alussa, tuon toivomuksen lapsivaiheessa, oli hän valmis uhraamaan sen hyväksi vain vähän. Mutta myöhemmin, sen kehittyessä täyteen mittaansa, kaikkensa, elämänsäkin.

Ensin sitä mietiskellessään ja siitä Mestarilleen puhuessaan hän hieman arkaili ja empi. Saatuaan kuitenkin viikkokausia toivomuksensa puolesta kamppailla, hän vähitellen varmistui, ajatusmuodon saadessa samalla kiinteän ja tarkan muodon. Vihdoin, kun hän jo oli valmistautunut jatkuvaan työhön sen puolesta, tuli vastaus, joka osoitti toivomuksen hyväksytyksi ja aikanaan toteutuvaksi.

Tieto asian ratkaisusta annettiin vaeltajalle eräänä aamuna, hänen tapansa mukaan asetuttua toivomustaan pohtimaan. Ennätettyään kunnolla tuskin alkuunkaan, hän yhtäkkiä näki itseään lähestyvän valkopukuisen olennon, joka liikkui hyvin hitaasti ja arvokkaasti. Se otti toivomuksen haltuunsa ja sulki sen hellävaroen kädessään olevaan pieneen rasiaan, jonka vuorostaan vei hiukan etäämpänä olevaan suureen arkkuun, johon sen huolellisesti lukitsi.

Sen jälkeen oli ja on toivomus pois päiväjärjestyksestä. Pitkän aikaa oli vaeltaja varma siitä, että se aikanaan toteutuu. Sitten tuli kuitenkin epäilys. Sen kasvaessa vastustuksesta huolimatta, annettiin hänelle erään toisen näyn yhteydessä, joka koski tuota toivomusta, vakuutus siitä, että todellakaan ei ole mitään epäilyksen syytä.

Vaeltajan mielestä käy tästä selville, että toivomus, ajatuksen ja tunteen lapsi, on ihmisen itsensä hallussa vain lapsi- ja kehitysvaiheessaan. Tänä aikana on hänellä mahdollisuus, työpajassaan puolivalmiiden luomuksiensa kimpussa ahertavan taiteilijan tavoin, sitä muovata ja täydentää. Täysi-ikäisenä, valmiina, se kuitenkin jättää luojansa niin täydelleen, että hänellä ei ole siihen enää mitään oikeutta. Kylvö on tehty. Seuraukset, hyvät tai huonot, riippuen siemenen laadusta, palaavat vain aikanaan kylväjälle.

Ruusu-Risti — maaliskuu 1933

Yleensä ajatellaan, että ilma, joka meitä ympäröi, on tyhjää. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Vieri vieressä on siinä hopeanhohtoisia pisteitä, jotka loistavat ja säteilevät tuhansien timanttien tavoin. Ihmisen lähimmässä ympäristössä ja niin pitkälle, kuin silmä kantaa, niitä on. Yleisvaikutus on sama kuin katsellessa auringon valaisemaa veden pintaa. Sama kimmellys, välke ja näköä häikäisevä valonleikki! Joskus näyttää siltä, kuin taivaasta yhtä mittaa sataisi loistavia tähtiä, timantteja tai pisteitä — kaikkia nimiä voidaan käyttää. Niiden koko ja välke ei ole samanlainen. Toiset ovat pienempiä, toiset suurempia. Toisten valo on kirkas, toisten taas paljon himmeämpi. Joskus saattaa loistavan kehyksen sisällä havaita mustan, helmen tapaisen pallon, jonka hehku herättää tajunnassa mielikuvan jostain varmasta, täsmällisestä ja pelottavasta voimasta, joka tunkeutuu kaikkialle ja jonka kulkua mikään ei voi ehkäistä. Tämä musta pallo näkyy kuitenkin vain niissä hopeatähdissä, jotka ovat ihmisen lähimmässä ympäristössä. Jos nuo tähtöset ovat voiman ilmennystä ihmisen ulkopuolella, on musta pallo niiden sisässä voiman ilmennystä ihmisen sisästä, kuvaten sitä keskitetyn tahdon määrää, jonka ihminen johonkin asiaan taikka aatteeseen kohdistaa. Näin voidaan ajatella senkin perusteella, että mainittu musta pallo voi äkkiä ilmestyä näkyviin itsenäisenä; ilman ympäröivää kehystä, silloin, kun ajatus itsetietoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen on suunnattu samaan päämäärään kaikella käytettävissä olevalla voimalla. Näyttää siltä kuin energia, jota on käytetty johonkin määrättyyn työhön kuukausia ja vuosia, lopulta tiivistyisi ihmisen ulkopuolella näkyväksi muodoksi, valmiina määrätietoisesti ja esteistä välittämättä kulkemaan alkuperäistä linjaa pitkin. Vaikka hetki, minkä se näkyy, on tavallisesti hyvin lyhyt, saa se kuitenkin säännöllisesti aikaan omituisen vavahduksen fyysisessä ruumiissa, jota joskus on hyvin vaikea salata ja joka on verrattavissa odottamattomaan kutsuun, käskyyn, muistutukseen tai muuhun semmoiseen. Voi sattua niinkin, että musta, täsmällinen ja varmapiirteinen rengas sulkee sisäänsä jo aikaisemmin kuvattua hopeanhohtoista ainesta, tshittaa, muodossa ilmenevää ajatusvoimaa. Tähän voidaan lisätä, että noita hopeapisteitä, vaikka ovatkin lähekkäin, erottaa vierustoveristaan kehä tyhjyyttä ja että ne muodostavat muotoja ja kuvioita, ensin verrattain lähellä ihmistä, mutta aste asteelta yhä kauempana. "Tämä tapahtuu siten, että kunkin pisteen kuin yhdistää toiseen pisteeseen tuo merkillinen musta aines. Jos se kuvaa ihmisen itsestään lähettämää voimamäärää, se ei, ollessaan hopeatähtösen sisässä, ole vielä kyllin suuri sitä, tshittaa, mielin määrin muovaamaan, vaan vasta työskentelee päämääränsä saavuttamisen hyväksi. Sen ympäröidessä hopeatähtöstä se hallitsee sitä vastoin sitä määrää maailmankaikkeuden voimista, minkä on kyennyt vangitsemaan.

Pyrkiminen johonkin määrättyyn päämäärään käy siis tavallisen fyysisen rakennuksen työsuunnitelman mukaisesti. Alkajaisiksi ihminen kerää ajatuksellaan maailmankaikkeudesta ympärilleen ainesta, jota tahtonsa avulla opettelee hallitsemaan. Onko se kultaa, hopeaa tai vaskea riippuu hänestä itsestään, sillä samanlainen vetää puoleensa samanlaista. Se on laki ajatuksen maailmassa. Uupumatta ja tarmokkaasti, pitkän aikaa, yötä päivää työskenneltyään, saavuttaa hän määräämisvallan osan ympärilleen keräämänsä ajatusaineen yli. Yhä jatkuvan samansuuntaisen työn tuloksena tapahtuu sitten noiden mustan renkaan rajoittamien tähtösien yhtyminen määrätyiksi muodoiksi eli kuvioiksi, jotka vähitellen, jatkuvien ponnistusten tuloksena, laajenemistaan laajenevat, muuttuen yhä kauniimmiksi ja vivahdusrikkaimmiksi.

Ajatus on rakennusainetta. Tahto ja kestävyys niitä työvälineitä, joiden avulla sille voidaan antaa haluttu muoto. Työ ei kuitenkaan ole helppoa, sillä: "ajatuksia on vaikea käsittää, ne ovat hyvin ovelia ja rientävät minne mielivät".

Ruusu-Risti — huhti-toukokuu 1933

Kun ihminen oppii hallitsemaan ajatustaan, saa hän yhä enemmän ja enemmän ulkopuolellaankin olevaa ajatusvoimaa valtansa alle. Kuvio, jonka hän jotain määrättyä asiaa miettiessään on luonut ja joka ensin on ilmestynyt hänen fyysisen ruumiinsa ulkopuolella verrattain epämääräisenä ja lyhytikäisenä, utukuvaa muistuttavaa ilmiönä, varmenee piirteiltään ja pitenee iältään samaa asiaa kerta toisensa jälkeen pohdittaessa. Lopulta se on niin selväpiirteinen, että sitä melkein luulisi fyysiseksi, läpikuultavalla hopeavärillä tehdyksi piirrokseksi. Perusmuoto, joka ei vuosien varrella muutu, on nyt luotu. Jos ajatus edelleen askartelee saman asian kimpussa, sitä yhä laajentaen ja syventäen, syntyy peruskuvioon lisäosia, jotka sitä huomattavasti ja jatkuvasti suurentavat. Jotta lisäosatkin kasvaisivat peruskuvion tapaisiksi selväpiirteisyydessä ja eliniässä, tarvitsevat ne jatkuvaa ja kestävää ajatusvoiman niihin siirtämistä.

Jos ajatus samanaikaisesti ahertaa useampien, keskenään sukua olemattomien asioiden kimpussa, syntyy erillisiä kuvioita, jotka eivät kykene sulautumaan toisiinsa. Koska ajatuksen, taikka oikeammin ajatusvoiman, täytyy tässä tapauksessa jakautua eri uomiin, siis hajottaa itseään, ei mitään varmaa ja pitkäaikaista voida tällä tavalla luoda. Syntyy vain epämääräisiä, hetken liikehtiviä haamuja, jotka eivät kykene määrätietoisesti toimimaan, mutta kylläkin saamaan paljon hämminkiä ja sekaannusta aikaan.

Kun ajatus syntyy jonkin ulkonaisen taikka sisäisen vaikutuksen johdosta, syntyy myöskin sitä vastaava kuvio. Vaikka tämän kuvion täsmällisyys aina riippuukin synnyttäjänsä voimasta ja keskityskyvystä, on se "luonnollisesti", so. ilman ihmisen itsetietoista käskyä syntyneenä, ainakin jossain määrin varmapiirteinen. Sitä paitsi se on värillinen ja useimmiten erittäin eloisa siitä tunnemäärästä riippuen, joka on ajatuksen takana.

Itsetietoisesti, tahdon avulla synnytettynä taikka siten ylläpidettynä, on ajatus sitä vastoin väritön, ellei väriksi kutsuta ajatusaineelle ominaista hopeanhohdetta. Näinkin luotu ja hengissä pidetty ajatus muuttuu värilliseksi, jos siihen yhtyy tunne. Sen voima ja teho on siinä tapauksessa erittäin suuri.

Sekä "luonnollisella" tavalla että määrätietoisen työn tuloksena syntynyt ja edelleen kehitetty ajatus voidaan hävittää nälkään näännyttämällä. Tässä tapauksessa käytetään tahtoa, jonka avulla huomio käännetään kyseessä olevasta asiasta taikka aatteesta johonkin toiseen aiheeseen. Ellei kuolemaan tuomittua ajatusta korvata toisella, etsii sitä elähdyttänyt ajatusvoima itselleen uuden uoman. Se joko voimistuttaa toisia jo tajunnassa olevia ajatuksia, taikka ryhtyy elähdyttämään jotakuta niistä, jotka alati pyrkivät ihmiseen. Koska ajatusvoima on ikuinen, on se häviämätön yhtäläisesti kuin ruumiissa asunut ja sen jättänyt henkikin.

Tuntemalla sekä omat mahdollisuutensa että ajatusta johtavat lait ja sovelluttamalla tätä tietoa elämäänsä, voi ihminen suunnattomasti lisätä voimaansa. Hänenhän ei tarvitse tehdä muuta kuin tarkastaa ajatuksiaan, lajitella ne, kääntää pois huomionsa vähemmän ^-tärkeistä, kohdistaa sen kaikista tärkeimpiin ja niin koko hallussaan olevan ajatusvoiman valonheittäjän tavoin päämäärää valaistessa edetä sitä kohti.

Tällaiseen ponnistukseen tarvitaan tosin kestävyyttä. Sen ominaisuuden voi kuitenkin jokainen itselleen hankkia harjoituksen avulla. Jokapäiväinen elämä ja työ tuo alituisesti ihmisen eteen lukemattomia harjoitusmahdollisuuksia, jos hän vain ymmärtää ja tahtoo käyttää niitä hyväkseen.

Ajatus on ihmisen palvelija ja ystävä. Se saattaa myöskin olla hänen herransa ja vihamiehensä. Kaikki riippuu siitä, onko se kesytetty kesyttämätön. Siksi Buddha vakuuttaakin:

"Hyvin ohjatut ajatukset tuottavat onnea."

Ruusu-Risti — maaliskuu 1934