Jaakko Kari-Koskinen
Minuuden arvoitus
Ihmisen minuus on monisärmäisempi ja vivahteikkaampi kokonaisuus kuin pintapuolisesti näemme. Jos katselette jalokiviä hämärässä, näette siitä vain muutaman ääriviivan ja sädehtivän heijastuksen. Timantti tai safiiri pääsee kuitenkin oikeuksiinsa vasta täydessä valossa, jolloin se taittaa prisman tavoin valoa niin kirkkaasti, että tuo ehdoton, keskittynyt kauneus vetää katseet automaattisesti puoleensa. Näkemyksemme ihmisen minuudesta on samoin hämärä: vain Valossa nähdään ihmisen minuus selkeästi.
Kommunikaatioteorian kehittäjä, tunnettu yhdysvaltalainen tiedemies McLuhan on kiinnittänyt huomiota ihmistajunnan jatkeisiin (extensions), joilla hän saavuttaa nopeampaa ja tarkempaa tietoa ympäröivästä maailmasta: televisio, sähkömikroskooppi ja -teleskooppi, sekä monet muut tekniset laitteet. Tässä kohtaamme kiinnostavan kysymyksen: Ovatko tekniset laitteet todella minuuden jatkeita? Vai ovatko ne ainoastaan tiedon hankinnan ja välittämisen teknisiä kanavia? Krishnamurti puhuu useasti samaistumisesta ulkoisen maailman vaikutelmiin, kokemuksiin ja aatteisiin. Minuuden mekaaninen laajentaminen tuo mukanaan korvikkeiden syntymisen, aatteellisen laiskuuden ja vastuun sysäämisen henkisille tai poliittisille johtajille. Kysymyshän on minuuden arvoituksen tutkimisesta, ei ajelehtimisen tai kaavan hyväksymisestä. Ruotsalaisen Sökaren-lehden toimittaja Sven Magnusson lähetti ihmisen minuutta koskevan kyselykirjeen noin parillekymmenelle erilaisten henkisten tutkimussuuntien edustajille ja valveutuneille maallikoille. Seuraavassa esitetyt lyhennetyt vastaukset osoittavat, miten monin eri tavoin ongelmaa voidaan lähestyä ja kuinka eriäviin tuloksiin päätyä.
Amita Nisatta, ruotsalainen buddhalaisnunna: Oleellinen osa Buddhan opetusta, mikä eroaa muista uskonnoista, on anatta — oppi, jonka mukaan mitään pysyvää minää ei ole olemassa. Se, mitä kutsumme ihmiseksi, on aistien ja aineen koostumus, emmekä tämän ohella ole löytäneet mitään, mitä voisimme nimittää kuolemattomaksi sieluksi, pysyväksi ja itsenäiseksi minäksi.
Aistit, jotka muodostavat olemuksemme tärkeimmän osan, ovat perustaltaan tietoisuuden virtaa, kyseessä on siis ajatusten energiamuoto. Ajatusvirtojen säteet ovat mentaalisen maailman alkeishiukkasia, jotka ovat yhteydessä fyysisen maailman aineelliseen elementtiin. Aine on näkymättömien ominaisuuksien ja voimien näkyvä muoto. Olennot ovat muuttuvien ajatusvoimien ilmentymiä ja näin ollen itsekin alati muuttuvia. Onko tämän muuttuvuuden takana pysyvää minää? Buddha vastasi — ei!
On vain energiaa ja ainetta, jotka muuttuvat hetkestä hetkeen. Usko kuolemattomaan minään perustuu vain tunnelmiin ja tunnesyihin.
Ihminen ei ole muuta kuin alituisesti jatkuva ruumiillisten ja mentaalisten ilmiöiden prosessi, mikä on jatkunut ammoisista ajoista saakka. Kaikki tämä ei muodosta mitään todellista, pysyvää persoonallisuutta tai mitään minää. Usko minään on kuvitelma, mikä on syntynyt ihmisen intohimoisesta halusta olla minä.
Se, mitä sanomme ihmiseksi, ei ole todellisuudessa mitään muuta kuin epäsäännöllisten fyysisten ja psyykkisten ilmiöiden koostumus — tämän totuuden myöntävät nykyajan tiedemiehetkin.
Näkemys minän olemattomuudesta oli Buddhalle kuitenkin jotain positiivista. Hän sanoi muun muassa: "Onni on vapautta ilkeydestä, onni on vapautta himosta, onni on kaiken ylpeyden — ja kaikkien niiden ominaisuuksien häviämistä, jotka syntyvät ajatuksesta: minä olen."
Barbro Melander, Teosofi i Norden -lehden toimituksen jäsen: Mitä on minä? — Voisi sanoa, että koko inhimillinen olemassaolomme liikkuu tämän kysymyksen ympärillä.
Vastasyntynyt lapsi alkaa välittömästi harjoittaa aistejaan voidakseen löytää tiensä ympäröivässä maailmassa: voidakseen nähdä, kuulla ja tuntea. Se kokee olevansa ruumis. Hieman myöhemmin kehityksessään lapsi samaistuu tunteisiinsa, ja tämän jälkeen se pitää ajattelua itsenään. — Ruumis, tunteet ja ajatukset sisältyvät kaikki minään sekä auttavat meitä elämään ja toimimaan maailmassa.
Koemme itsemme minäksi. Kuitenkin käsitellessämme vain itsekkäästi tätä minän kykyä, pysähdymme vaatimusten tilanteeseen, mikä on kalkkiutumista. Kun nuori ihminen kokee syvää yhteenkuuluvuutta jonkin takana olevan todellisuuden kanssa, juuri silloin tapahtuu jotain ratkaisevaa, syvyysulottuvuuden aukeaminen. Aikaisemmat minäkehityksen vaiheet antavat vaikutelman 'alemmasta' persoonallisesta samaistumisesta, josta tulee, ellei sitä kitketä pois, itsekkyyden ja turhamaisuuden aiheuttaja. Ihminen haluaa itselleen, haluaa omistaa, kadehtii muita, haluaa olla paras ja ensimmäinen. Nämä kokemukset ovat välttämättömiä ja tärkeitä kehityksessä luotaessa kiinteätä persoonallisuuden keskusta, jonka kuori täytyy kuitenkin vähitellen murtaa niin, että yhdymme universaaliin elämään menettämättä yksilöllistä tietoisuutemme keskusta.
Psyyke (ajatus-tunne) on inhimillisen hengen työkalu, kuten käsi on psyyken työväline (noutaessani esimerkiksi kirjan hyllyltä). Henkeä, persoonallisuuden sisäistä ydintä muutamat kutsuvat kristusprinsiipiksi, toiset korkeammaksi itseksi. Voimme olla tietoisia siitä monien elämien ajalta, vaikka tästä sisäisestä lähteestä virtaa lakkaamatta sysäyksiä äkillisen inspiraation, lämpimän myötätunnon tai kaiken sellaisen muodossa, mikä on epäitsekästä.
Yhden elämän aikana rakentuu se, mitä sanotaan alemmaksi persoonallisuudeksi niiden kokemusten pohjalla joita saamme ja koemme ulkoisen maailman kosketuksista — mutta tämä alempi persoonallisuus on häviävä, se kuoriutuu pois, kun palaamme sisimpään ytimeemme. Näin ollen ei ainoastaan ruumis, vaan myöskin psyykemme, on todellisen minämme, sisimmän olemuksemme eli hengen työväline.
Kykymme kokea itsemme minäksi, keskukseksi, joka havaitsee ja vaikuttaa, perustuu kosmisen Itsen yhteyteen, mitä Upanishadeissa sanotaan kokemukseksi "minä olen yksi" (kaikkeuselämä, alkusyy) ja Raamatussa "minä olen se, joka on". Olemme osia tästä ykseydestä, minämme kuuluu sen minuuteen. Elämme sen elämää, toimimme sen voimalla, iloitsemme sen iloa ja suremme sen murhetta.
Se, mitä sanomme itsekkyydeksi, on tunne, joka pyrkii kieltämään alkuperämme, sen, että olemme osia tuosta yhdestä. Kun kiellämme tämän, saamme tuntea erillisyyden kurjuutta: sen sijaan, että kokisimme yhteyttä muiden kanssa, käytämme heitä hyväksemme, sen sijaan, että tuntisimme vapauttavaa rakkautta, toivomme itse saavamme rakkautta, ihailua ja kateutta osaksemme.
Berhard Hegardt, filosofian tohtori: englantilainen filosofi Hume, "skeptisismin isä", sanoi, että kun hän katsoi sisimpäänsä, hän näki vain ajatusten, tunteiden, pyyteiden ym. virran. Kysymyksenä on silloin: mikä on se jokin, mikä tarkkailee tätä virtaa? Äsken mainitut psyykkiset tekijät eivät voi tarkkailla itseään sen enempää kuin silmä voi katsella itseään. Tästä johtuen on myös mahdotonta päättelyn avulla selvittää, mikä tämä virtaa katseleva jokin on; siksi kaikki väitteet sen jumalaisesta luonteesta, abstraktisuudesta jne. ovat vain tyhjiä arvailuja. Joogit väittävät joskus, että he kykenevät — opittuaan hallitsemaan sisäistä ja ulkoista elämäänsä, havaitsemalla ne iti (ei tämä) — ikään kuin kuorimaan tajunnastaan kaikki kuvitelmat niin, että se voi viimein lähestyä kokonaisuuden ydintä. Samanlaisia ajatuskulkuja tapaamme myös Kreikan antiikissa ja temppelikirjoituksen sanat: tunne itsesi, ovat vain alkulause tiellä, jolla ratkaisemme minän ongelman ohella elämän arvoitusta; mutta niiden ratkaisuun on vielä jonkin matkaa.
Per Ragnar, ohjaaja, näyttelijä: Minun ymmärrykseni. Minun ruumiini. Minun ajatukseni ja tunteeni. Käytän niitä juuri nyt. Minä ajattelen. Minä kirjoitan.
Samalla kuulen meren kohinaa ulkoa. Näen kaksi sytytettyä kynttilää pöydällä. Tiedän, että vaimoni nukkuu takanani olevassa huoneessa. Yhä uudelleen palaa mieleeni ajatus 26 miljoonasta pommikraaterista Vietnamissa. 54 kiloa pommeja sekunnissa. En kaipaa kirjoituskonettani. Menikö jotain ohi? Liikettä ruusupensaassa, luultavasti se oli tuuli. Ihanaa olla ilman TV:tä ja radiota. Kirjoitan. Ajattelen. Joukko ajatuksia tulee ja menee. Annan niiden kulkea ohi, toisia estän ja keskityn niihin. Käytän niitä. Kuka käyttää niitä? Minä. Kuka ajattelee? Minä. Mikä tuo minä on? Mitä minä olen?
Hetken kuluttua menen nukkumaan. Syvästi, ilman muistikuvaa unistani, niinhän tavallisesti on. Mutta tänä yönä, missä olen minä silloin? Missä on tietoisuuteni itsestäni, ajatuksistani, tunteistani ihmisiä kohtaan, tietoisuuteni maailmasta? Hävinneet ja kadonneetko? Muuttuvatko ne tiedottomaksi materiaksi? Mutta voiko tyhjyydestä — tai ruumiillisesta materiasta vailla tajuntaa — mitenkään yhtäkkiä huomen aamulla tulla minä? Miten tiedän silloin, että minä olen minä, ego, jolla on tiettyjä tietoja, lahjoja, suhteita, velkoja ja velvollisuuksia?
90 prosenttia aivoistamme lepää vielä pimeydessä meidän näkökannaltamme. Tiedämme tuskin mitään niistä. Suurinta osaa aivoista emme vielä ilmeisesti käytäkään. Voiko minuus löytyä sieltä? Onko minä ajatukseni? Miksi sitten sanomme: minä ajattelen... Ajattelu on jotain, mitä minä käyttää välineenään. Sitä paitsi, voiko aivojen ainemöhkäle tuottaa aineettomia ajatuksia? Fyysinen ruumiimme erittää fyysisiä aineita, kuten sappea ja virtsaa. Mutta miten syntyy punnittava ja mitattava ajatus kemiallisessa tehtaassa?
Ajattelen ja ajattelen. Ja yhtäkkiä pysähtyvät ajatukset tämän ympärille: minä on jotain, jota koen ajassa ja avaruudessa. Minä on olemassa ajasta ja avaruudesta riippumatta. MINÄ käyttää minua kokeakseen.
Sigurd Westerlund, insinööri: Voidaksemme puhua minästä, on ensin selvitettävä, millaisesta maailmankatsomuksesta lähdemme. On olemassa — minuuden ja kuoleman suhteen — pääasiallisesti kolmenlaisia maailmankatsomuksia, nimittäin 1) näkemys, jonka mukaan ihminen elää fyysisen elämänsä, kuolee ja tulee toiseen maailmaan 2) materialistinen katsomus, jossa ajatellaan kaikkien elämänkokemusten häviävän ruumiin kuollessa ja 3) näkemys, jonka mukaan elämän kokeminen on jatkuvaa niin, että minä ja tietoisuus jatkaa kokemuksiaan sen jälkeen, mitä sanomme kuolemaksi. Tämän näkemyksen mukaan tajunta jättää kuolevan fyysisen ruumiin, jatkaa elämänkokemustaan ylifyysisessä maailmassa siirtyäkseen jälleen fyysiseen maailmaan kiinnittymällä naisen hedelmöittyneeseen munasoluun. Juuri tämän jatkuvuusnäkemyksen pohjalta, joka näyttää olevan myös tieteellisesti parhaiten perusteltu, puhun tässä minuudesta.
Haluan puhua (tanskalaisen mystikon) Martinuksen kosmologia lähdeaineistonani. Sen mukaan ajatellaan jokaisella ihmisellä olevan täysin yksilöllinen kokemiskyky, minä jota yksilöllinen tajunta käyttää välineenään. Se koostuu kokemuksista, tiedoista ja viisaudesta. Tajunta on kehittynyt olemuksesta, joka on saanut aikaan mm. aistitoiminnot aivojen välityksellä.
Minä, jota voidaan myös kutsua keskustajuisuudeksemme, määritellään kokijaksi (det upplevande något) meissä. Tämä minä on ajan ja avaruuden tuolla puolen sekä näin ollen vailla muotoa, väriä, luonnetta tai muita ominaisuuksia, jotka voisivat tehdä sen fyysisesti tai psyykkisesti määriteltäväksi.
Yksilö saa luonteensa tajunnan muotoutumisessa ja juuri tuo malli ohjailee sen menettelytapaa, sen käyttäytymistä.
Minä eli kokija on se, mitä tapaamme nimittää meissä olevaksi jumalaiseksi kipinäksi.
Bo Johnson, psykiatri (ja Göteborgin T.S:n looshin puheenjohtaja): Minän omaaminen on persoonallisuuden kypsymisen päämäärä.
Lapsi kehittää varhain samaistumistunteen, mikä on ennen kaikkea yhteydessä sen ruumiiseen, persoonallisiin tarpeisiin ja muuhun lähimmässä ympäristössä. Psykologisen kypsymisprosessin aikana alkaa tunne oman minän omaamisesta astua esiin. Aluksi tämä minä on vaihteleva, myöhemmin pysyvä. Se riippuu lähinnä älyllisestä kypsyydestä. Yksilö saa arvojärjestelmän ja periaatteet noudatettavakseen, joista tulee suuntaa antavia hänen käyttäytymiselleen. Tämän kautta käyttäytyminen muuttuu johdonmukaiseksi ja samanlaiseksi kerrasta kertaan ja ihminen kokee jatkuvuutensa ajassa. Tämä pysyvyys ilmenee tavallisesti vasta murrosiän jälkeen, mutta voi joillakin ihmisillä jäädä puuttumaan koko elämän ajaksikin erilaisista ehkäisevistä tekijöistä johtuen.
Tämän kypsän ihmisen ei kuitenkaan tarvitse olla mitenkään henkisesti tietoinen, vaan hän saattaa puhtaasti biologisin ja humaanisin perustein toimia erinomaisesti tehtävissään ja tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen ei tarvitse vaatia elämältä muuta kuin saada touhuta ulkoisissa asioissa muiden kanssa, talouden, perheen, harrasteiden ym. parissa.
Tämä ei päde kuitenkaan kaikkiin. Suhteellisen pieni joukko ihmisiä pyrkii yhä syvempään elämän kokemiseen ja etsii sen tarkoitusta.
Psykologisen analyysin avulla on mandalan olemuksesta (mandala: spontaanisti piirretty ympyrä, joka symboloi täydellistä ihmistä) saatu seuraavia kokemuksia. Persoonallisuudessa on kaksi ulottuvuutta. Ensimmäistä voidaan kutsua horisontaaliksi (vaakasuoraksi) ja se koskee elämän materiaalisia, fysikaalisia edellytyksiä. Kypsä ihminen on tietoinen siitä, että hän elää fysikaalisessa maailmassa sekä siitä, että hän itse aineellisena olentona on fyysisten lakien alainen, joita hänen on noudatettava voidakseen hyvin ja kyetäkseen jatkamaan elämäänsä. Mutta ihmisellä on itsessään myös vertikaali (pystysuora) ulottuvuus, mikä muodostaa elämän itsekohtaisemman puolen. Siihen kuuluu ihmisten välinen suhde sekä yhteiskunnalliset velvollisuudet, vastuuntunto ja tunne siitä, että elämällä on itseisarvoa, jota ei pidä vahingoittaa. Ennen kaikkea ihminen itse on sidottu ja riippuvuudessa juuri tähän vertikaaliin, pystysuoraan ulottuvuuteen.
Elämä ihmisessä haluaa jatkaa elämäänsä. Tähän liittyen ihminen ei normaalisti voi riistää elämää itseltään eikä muilta. Kysymys ei ole yksilön luomasta suhteesta tähän elämänulottuvuuteen, vaan se on todellisuus, johon hän on syntynyt — se täyttää hänet ja säätelee hänen toimintaansa. Muutamat ihmiset ovat joskus tietoisia tästä. Ihmisen aineellisten elinehtojen ymmärtäminen on helppoa, mutta usein on hyvin vaikeaa saada käsitystä elämän itseisarvosta ja vielä vaikeampaa on oivaltaa se, että elämä on ulottuvuus todellisuudessa, mikä vaikuttaa kaikkiin eläviin organismeihin ja ilmeisesti myös nk. kuolleeseen materiaan. Tavallisesti ihminen ei ole tietoinen tästä, vaan tuo voima ohjaa vaistomaisesti tai intuitiivisesti hänen toimintaansa.
Henkinen kehitys on periaatteessa yhä laajenevaa tietoisuutta vertikaalisesta ulottuvuudesta, kunnes se on yhtä selkeä todellisuus kuin ulkoinen, aineellinen maailma on silmille. Sikäli kuin ymmärrän, voidaan tätä ulottuvuutta tarkkailla vain harjoitetun, henkisen tajunnan kautta, mihin mm. tietyt mietiskelymuodot pyrkivät. Tämä henkinen tajunta vastaisi intuitiivista tajuntatasoa, joogapsykologian buddhia. Useimmat merkittävimmät eri maailmanuskontojen edustajat ovat tulleet täysin tietoisiksi tästä vertikaalista, pystysuorasta ulottuvuudesta. Suurenmoisesta G. S. Arundalen teoksesta Lotus Fire, A Study in Symbolic Yoga voidaan löytää hienoja ja mielenkiintoisia kuvauksia henkisestä ulottuvuudesta — missä syvintä omakohtaista (subjektiivista) kokemustakin tutkitaan ulkokohtaisesti (objektiivisesti)! Tällainen, ihmisyytensä tajunnut yksilö, on löytänyt yhteenkuuluvuutensa ja samaistumisensa universaaliin elämään, joka on kaikkien muotojen "takana". Tuo henkinen elämä on yksi puoli todellisuudestamme ja se on aina läsnä. Se osa meistä, mikä on yhtä henkisessä ulottuvuudessa, koetaan ikuisena, ajasta ja avaruudesta riippumattomana.
Tavallisessa merkityksessä kypsällä ihmisellä on persoonallinen minä, missä pystysuora ulottuvuus ilmenee myötätuntona muita kohtaan, sosiaalisen ryhmän vastuuntuntona jne. Kysymyksessä on aivan yksinkertaisesti omatuntomme ääni, mutta ihmisen elämänkokemus on vielä tällöin suureksi osaksi tiedotonta. Tätä voimme kutsua alemmaksi minäksi. Näin ollen korkeampaan minään kuuluu persoonallisuuden kehitys vertikaalissa, pystysuorassa ulottuvuudessa, kunnes tuo elämänulottuvuus ilmenee ihmisessä. Tämä edellyttää sitä, että alempi minä ei enää hallitse, vaan toimii ainoastaan työvälineenä ja ilmaisukeinona niille uusille henkisille voimille, jotka yksilö on toteuttanut itsessään.
Upanishadien oppi minästä: Veda-kirjat ovat vanhimmat ja merkittävimmät Intian uskonnollisista kirjoituksista ja niiden yksi osa on Upanishadit. Ei tiedetä, ketkä ovat kirjoittaneet Upanishadit, ei myöskään, milloin tämä tapahtui, mutta teokset ovat viisaiden kirjoittamia. Niissä he ovat halunneet kertoa syvistä näkemyksistään elämästä ja todellisuudesta — nämä he ovat voittaneet kiinteän mietiskelyn ja syvän sisänäkemyksen kautta.
Hindut pitävät Vedakirjoja jumalaisen totuuden ilmaisijoina, mutta kyseessä on totuus, jota jokainen ihminen itse voi ymmärtää sisäisen oivalluksensa avulla hiljaisuudessa ja mietiskelyssä.
Upanishadien sana Atman on käännetty mm. Henki tai Itse. Kuitenkin on hieno eroavuus: Atman on henki ihmisessä ja Brahman maailmanhenki — jos nyt tuolla erolla on meille mitään merkitystä. Brahman on muodoton, mutta se asuu muodoissa. Kaiken muuttuvuuden ja katoavuuden keskellä Se on ikuisesti pysyvä. Se läpäisee kaiken ja antaa elämän kaikelle. Se on Olemassaolo. Hän, joka ymmärtää Atmanin salaisuuden — että Atman on yhtä Brahmanin kanssa — löytää Jumalan omasta olemuksestaan, eikä murehdi enää. Hänelle ovat ilon portit avoinna. Suurin autuus sisältyy Jumalan näkemiseen itsessään ja tuntemiseen osana olemustamme. Atman on moninaisuus ykseydessä: näkymätön, kuulumaton, mauton, muodoton, väritön, vailla alkua ja loppua.
Atman on tajunta tajuisissa, sisäinen valo, joka valaisee kaiken — Atman on minä kaikessa. Hän, joka ymmärtää tämän, ei vihaa ketään, eikä tunne pelkoa kenenkään vuoksi. Sillä sinä olet minä ja minä olen sinä. Sisäisessä olemuksessamme olemme samaa, kaikkialla läsnäolevaa. Brahmassa lepäävät maailmat. "Atman on kaikkialla. Se on säteilevä, vailla ruumista ja epätäydellisyyden puutetta, ilman luuta ja lihaa, puhdas ja pahuuden koskematon. Katselija, Ajattelija, Ainoa, joka on kaiken yläpuolella ja itsessään täydellinen, on luonut täydellisen järjestyksen kaikkeen ja kaikille olennoille ajasta ilman alkua."
Atmanilla ei ole mitään ulottuvuutta avaruudessa: "Pienempi kuin riisinjyvä on tämä Atman, pienempi kuin sinapinsiemen, pienempi kuin ruohonsiemen, niin, vieläpä pienempi kuin ruohonsiemenen jyvä. Kuitenkin tämä Atman on sydämen lootuksessa suurempi kuin maa, suurempi kuin taivaat, niin suurempi kuin kaikki maailmat." Kaikki, mikä ei ole Atmania, on katoavaa. Yksin Atman on kuolematon. Se on itsessään vapaa vanhentumisesta, sairaudesta ja kuolemasta. Se on täydellinen autuus. Se on Totuus.
Kaikessa on tämä jumaluuden hieno, sisäinen syke, siinä olet Sinäkin. Brahman ei ole kuitenkaan ymmärryksen ulottuvilla. Hän joka luulee tietävänsä, ei tiedäkään...
elonpyörä — 1973 n:o 1
Etusivu Artikkelit