Jussi Snellman

Teosofinen liike ja teosofiset seurat

  

Teosofia, jumalallinen viisaus on viimeksi H. P. B:n kautta annetun ilmoituksen välityksellä toiminut kansojen keskuudessa 50 vuotta. Se on antanut valtavan sysäyksen ihmiskunnan henkiselle kehitykselle.

Kulunut vuosisata oli astunut viimeiseen vaiheeseensa, se oli sammuttanut kaikki valot jumalien alttareilta, täydellisessä pimeydessä haparoiden se uskoi vain siihen mikä oli käsin kosketeltavaa, mikä oli ruumiillisten aistimien ulottuvilla, ja ivahymyllä se oli tuominnut kaikki ihmistä korkeammat olennot ja näkyväisen maailman takana olevat näkymättömät maailmat turhaksi taikauskoksi, se piti ylevimpiä uskontojen julistamia totuuksia, kaikkien kansojen yhteistä ja yhtäpitävää perintötietoa pelkkinä lasten loruina; se julisti hermostuneella kiihkoisuudella jumalallisten opettajien eri aikoina esiintymisen hentomielisten legendojen synnyttämäksi mielikuvitukseksi, ja ihmisen elämän mitättömän liekin se sammutti kuoleman henkäyksellä sekä hautasi hänen päättyneen satunsa maan multien ikuisen painon alle.

Itsetietoisella varmuudella materialistinen tiede otti määräämisvallan säätäen selvät tinkimättömät rajat kaikelle mikä sen mielestä oli mahdollista ja mikä mahdotonta sekä kaikiksi ajoiksi ratkaisi siihen asti hämärät arvoitukset kaikkeuden synnystä ja olemassaolosta julistaen sattuman oikusta syntyneeksi tämän äärettömän maailmankaikkeuden, jota sokeat koneelliset luonnonlait pitävät järjestyksessä.

Silloin valoa alkoi leimahdella yössä, ainutlaatuisen ilmiömäisen vastalauseensa toi kuuluviin ja nähtäviin itse näkymätön »olematon» maailma: syntyi spiritistinen ja teosofinen liike. Viisauden Mestarit, ihmiskuntamme uskolliset johtajat valitsivat sanansaattajakseen H. P. Blavatskyn ja hänen kauttaan kohottivat sen esiripun lievettä, joka ihmiskunnan kehittymättömyyden tähden vielä sulkee siltä tien elämän mysteerioiden täydelliseen ymmärtämiseen, mutta samalla he hänen kauttaan selkeästi kuuluttivat hämmästyneelle maailmalle, että kuten aina on ollut niin on yhä esteetön pääsy valon ja totuuden päivänkirkkaille kukkuloille jokaiselle totuuden vilpittömillä etsijällä, joka uupumattomasti ponnistaa sekä täyttää ehdot tiedon kultaisen lehvän voittamiseksi jumalallisen viisauden ikivihannasta puusta.

H. P. B. sai uskollisen auttajan eversti Henry Steel Olcottissa ja Mestarien kehotuksesta he yhdessä perustivat Teosofisen Seuran, täysin puolueettoman ja vapaan yhdistyksen totuuden etsimisen, kaikkien ihmisten veljeyden tunnustamisen sekä hyveellisen elämän harrastuksen pohjalle.

Mutta jotta tämä seura ei alussa eikä vastaisuudessa erehtyisi pitämään itseään itse teosofian, jumalviisauden erehtymättömänä auktoriteettina ja itseoikeutettuna omistajana, H. P. B. heti tarkoin määritteli suhteen teosofian ja Teosofisen Seuran välillä huomauttaen että »teosofia on kaikki käsittävän totuuden, rakkauden ja viisauden ääretön valtameri, jonka loisto kuvastuu maahan, mutta Teosofinen Seura on ainoastaan tässä loistossa näkyvä kupla. Teosofia on jumalallista luontoa, näkyvää ja näkymätöntä, ja sen Seura on inhimillistä luontoa, joka koettaa nousta jumalallisen synnyttäjänsä luokse. Teosofia on lopuksi kiintonainen, ikuinen aurinko ja Seura on menojaan menevä pyrstötähti, joka koettaa vakaannuttaa rataansa tullakseen säännöllisesti kiertäväksi planeetaksi, jota totuuden aurinko vetovoimallaan hallitsee.» [Teosofian avain.]

Vasta on 50 vuotta kulunut Teosofisen Seuran perustamisesta, teosofian sanoma on levinnyt yli maailman, uusi vuosisata on vuorostaan viskannut nurkkaan materialismin sille perinnöksi jättämän liian ahtaan, liian typistetyn ja liian lapsellisen maailmankuvan sekä rohkeasti laskenut oman mittaluotinsa paljon syvemmälle olevaisuuden pohjattomiin syvyyksiin. Teosofinen Seura on innolla jakanut unestaan heräävälle ihmiskunnalle suuria perustotuuksiaan jälleensyntymisestä, karmasta, kaikkien uskontojen yhteisestä alkuperästä ja ihmisten luonnollisesta veljeydestä.

Mutta kuinka on käynyt itse seuralle? Surullista todeta, mutta eikö se ole langennut erinimisten edeltäjiensä, uskonnollisten ja filosofisten koulukuntien, eri uskontojen ympärille syntyneiden kirkkojen vanhaan syntiin — lahkolaisuuden harhaan? Teosofinen liike ei ole kyennyt yhtenä seurana pitämään käytännössä puhtaina korkeita tarkoitusperiään, se ei ole jaksanut toteuttaa suurta tehtäväänsä: rakentaa maan päälle totuuden ja veljeyden ihana temppeli, joka avaa ovensa kaikille vilpittömille totuutta etsiville sieluille.

On syntynyt eriseuraisia ja erimielisiä oikeaoppisuuden kirkkoja, joista kullakin on oma paavinsa ja joista jokainen kilpailee teosofisen ilmoituksen omistamisesta sekä henkisen maailman, salaisen tiedon, Viisauden Mestarien ja ehkä itse Jumalan erikoisesta mielisuosiosta.

Mitä ajattelee maailma, mitä totuuden etsijät sellaisesta seurasta, minkä arvon he antavat sellaisen seuran julistamalle totuudelle, joka näkee totuuden niin yksipuolisesti ja joka niin huonosti onnistuu keskinäisessä veljeydessään, että itse tuon seuran sydämestä tavan takaa lohkeaa lauma toisensa jälkeen — sen tähden, ettei siinä ole tarpeeksi sijaa veljelliselle suvaitsevaisuudelle sekä sen tähden, että tuo seura supistaa yhä ahtaammalle, yhä tiukemmalle totuuden etsimisen vapaita rajoja?

Kun nyt teosofinen liike eri seurojensa ympärillä viettää 50-vuotista riemujuhlaansa, eikö silloin meidän kaikkien teosofien — kukin omassa seurassamme — ole velvollisuutena tarkastella, voiko tuo riemumme olla vilpitön, voiko ilomme olla kokonainen?

Eikö jokaisen seuran, joka aikanaan syystä tai toisesta on eronnut niin sanotusta pääseurasta, tulisi nyt pitää tuollaista vilpitöntä tutkistelua oman itsensä kanssa vielä kerran punniten, kuinka painavat ovat olleet nuo eron syyt ja onko ne todella vielä olemassa?

Samoin itse pääseura voisi kysyä itseltään, onko sille todella samantekevä, että niin monet vilpittömät veljet ovat joukoittain jättäneet yhteisen kodin ja eikö senkin juuri pääseurana tulisi tehdä jotain, jotta kaikki veljet voisivat yhtyä totuuden ja veljeyden tunnussanan avulla yhteisessä temppelissä, joka on pystytetty puolueettomalle vapaalle totuuden etsimiselle, jossa jo ensimmäisellä porrasastuimella on suvaitsevaisuus ja jossa valona on himmenemätön jumalallinen viisaus.

Jos joku näistä seuroista — ehkä juuri pääseura — pitää itseään erityisen arvokkaana, parhaiten puhdasoppisena ja ansiokkaana sekä tapahtuneisiin skismeihin omasta puolestaan aivan viattomana (jota varmaan jokainen seura on omasta mielestään), eikö tämä seura vain lisää omaa gloriaansa tunnustamalla toisetkin seurat yhtä arvokkaiksi ja siis ilolla lyö heidän kanssaan veljen kättä?

Johan maailmanvallat tosi teolla yhtyvät kansojen liittoon, jossa aivan pienelle ja vähäpätöiselle kansalle suodaan yhtä arvokas jäsenyys kuin suurille.

Eivätkö teosofiset seurat yhteishengessä jo jää ajastaan jälkeen, elleivät ne tunne tarvetta ja kykene muodostamaan kaikkien teosofisten seurojen yleismaailmallista liittoa, josta myöhemmin kasvaisi kaikkien henkisten seurojen yleismaailmallinen liitto.

Onhan kaikissa noissa seuroissa useita jäseniä, jotka tuollaista yhtymistä vilpittömästi odottavat, joita ei tyydytä pelkkä veljeyden teoreettinen tunnustaminen, vaan jotka ymmärtävät, että kaikkien teosofisten ja henkisten seurojen yhtymisen kautta luodaan todellinen pohja myös kansojen veljeydelle, aseista riisumiselle ja maailman rauhalle.

He ymmärtävät, että näkymättömissä maailmoissa, hengen ylhäisellä tasolla totuuden etsijät eivät voi kohdata toisiaan, eikä astua pyhään tiedon ja totuuden temppeliin, ellei kaikki eriseuraisuus ole pyyhitty pois heidän sielustaan ja elleivät he välittömästi ilman vähintäkään vieromisen tai katkeruuden kaunaa tunne toisiaan samanarvoisiksi veljiksi.

Onhan järjetöntä ja typerää kohottaa muureja ja kaivaa hautoja kaikki yhdistävän veljeyden hedelmöittävälle vainiolle. Aineellisessa maailmassa näemme muurit ja piikkilanka-aidat erottamassa toisen omaa toisesta. Mutta todellinen veljeys voi harrastaa vain ykseyttä.

Tämä ei merkitse, että kaikkien pitäisi antautua samanlaisiksi, että kaikki kukkulat ja vuoret alistettaisiin sekä kaikki syvänteet luotaisiin umpeen. Elämä rakastaa eri vivahduksia ja muotojen muunnoksia loppumattomiin: eihän ole kahta heinänkortta aivan samanlaista ja onhan jokaisella ihmisellä oma virityksensä ja oma värähtelynopeutensa.

Olkoon jokainen seura omankaltaisensa, koettakoon se ilmentää omaa erikoisuuttansa, käsittäkään se vapaasti määrätyt asiat omalla tavallaan, olkoon jokaisella omat arvossapidetyt johtajansa; mutta kaikille yhteistä olkoon, että jokainen seura pitää täydellistä suvaitsevaisuutta olemassaolonsa luonnollisena ilmauksena ja kaikkien veljeyttä totuuden etsimisen ensimmäisenä selviömäisenä saavutuksena.

Veljeyden ja suvaitsevaisuuden ja ainoastaan niiden avulla kykenemme laskemaan sen yhteisen järkkymättömän perustuksen, jolle puoli vuosisataa kestäneiden kokeilujen ja suunnittelujen jälkeen ryhdymme rakentamaan taivaallisen esikuvan mukaista hengen temppeliä, kaikkien aikojen viisasten unelmoimaa pantheonia jumalalliselle viisaudelle.

Ruusu-Risti — joulukuu 1925

Etusivu Artikkelit