J. E. P.

Onko Jeesus elänyt?

Tämä kysymys on askarruttanut ajatuksia siitä alkaen kun kaikkea epäilevä, kaikelle todistuksia ja perusteita vaativa tutkimus alkoi uskonnollisten ennakkoluulojenkin uhalla käsitellä Uuden testamentin kirjoituksia. Tiedemiehet ovat antaneet erilaisia vastauksia: 18. ja 19. vuosisadan vaihteessa selitti Charles Dupuis, että Jeesus oli aurinkojumala Mithran juutalainen vastine, ja vielä viime vuosina on saksalainen Drews ajanut Volney'n edustamaa käsitystä, nimittäin että evankeliumien kuvaus Jeesuksen elämästä on vain symbolinen esitys auringon kierrosta eläinradalla. Toiset ovat rinnastaneet Jeesuksen, Agnus Dei'n intialaiseen tulen jumalaan Agniin tai Krishnaan tai Buddhaan tai näihin kaikkiin, niin kuin viimeksi surullisen kuuluisan juutalaissyöjän kenraali Ludendorffin puoliso ja asekumppani on tehnyt tieteellisen kritiikin varjolla esiintyvässä kirjassaan "Erlösung von Jesu Christo" (Vapautus Jeesuksesta Kristuksesta). Lääketieteen tohtori Mathilde Ludendorff, joka nykyisin esiintyy vanhenevan miehensä työn jatkajana, ei enää tyydy lausumaan anateemaansa vapaamuurariudesta, vaan tuomitsee kristinuskon kaikissa muodoissa, pyhine kirjoineen ja perustajineen fanaattisella vihalla, jota eivät edes oikeusjutut ole lauhduttaneet. Hänelle kysymys Jeesuksen historiallisesta todellisuudesta on jäänyt toisarvoiseksi; Jeesus on hänelle fiktio mutta saa juutalaisuuden ja kristinuskon keralla hänen ehdottoman hylkäytymistuomionsa. [Ludendorffien ja Saksan kansallissosialistien uskonnollisesta ohjelmasta ensi vuonna.]

On kuitenkin niitä, joille ei ole yhdentekevää, onko Jeesus todellinen historiallinen henkilö, vaiko vain fantasian luomus, romaanin traaginen sankari. Kristinuskon opetukset liittyvät siksi läheisesti Jeesuksen persoonaan, että niiden täydellinen omaksuminen edellyttää historiallista perustajaa ja keskushenkilöä. Siinäkin tapauksessa että hänen sovituskuolemaansa pidettäisiinkin myöhäiskristillisenä lisänä.

Dmitri Mereshkowski, tunnettu venäläinen emigranttikirjailija, on käsitellyt juuri tätä kysymystä artikkelissaan "Jésus a-t-il existé?" (Onko Jeesus ollut olemassa) Mercure de France'in 823. n:rossa: Hänen mukaansa on ensin vastattava kolmeen kysymykseen:

I) Milloin ei-kristilliset todistajat alkavat puhua Jeesuksesta? — Historioitsijat eivät voi puhua uskonnon perustajasta, ennen kuin uskonto on tullut ilmeisen historialliseksi tapahtumaksi, mikä kristinuskolle tapahtui vasta toisen vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä. Koska nyt roomalaisten historioitsijoiden ensimmäiset todistukset lankeavat juuri tälle kaudelle, niin kielteisenä perusteena esitetty väite, että hänestä muka ruvettiin puhumaan liian myöhään, jotta häntä voitaisiin pitää historiallisena henkilönä, osoittautuu pätemättömäksi.

2) Puhutaanko hänestä paljon vaiko vähän? — Sangen vähän. Voidaanko odottaa, että valistuneet ihmiset tuhlaisivat sanojaan hämäräperäiseen barbaariin, kapinalliseen juutalaiseen, joka sata vuotta sitten ristiinnaulittiin kaukaisessa Rooman maakunnassa, joka häipyy muiden kaltaisten joukkoon ja joka levitti järjetöntä ja typerää taikauskoa? juuri tässä äänilajissa roomalaiset historioitsijat puhuvat Jeesuksesta.

3) Miten hänestä puhuttiin? — Siten kuin hyvinvoivat ihmiset yleensä puhuvat tuntemattomasta kulkutaudista, lepraa ja ruttoa pahemmasta, joka heitä uhkaa. Jeesuksesta puhuttiin myös tällä tavalla.

Ensimmäinen ei-kristillinen todistus on kirje, jonka Plinius nuorempi, Bithynian prokonsuli, osoitti vuonna 111 keisari Trajanukselle. Plinius kysyy, mitä hänen on tehtävä kristityille. Heitä on paljon niillä seuduilla, ei vain suurissa kaupungeissa, vaan myöskin etäisimmissä kylissä, miehiä ja naisia, kaikenlaisia ja kaikista yhteiskuntaluokista. Tämä "tartunta" leviää alati; temppelit on hylätty ja jumalille osoitettavat uhrit ehtyvät. Plinius kertoo haastattavansa syylliset oikeuteen ja kuulustelevansa heitä: toiset luopuvat "taikauskosta", suorittavat juomauhrin, polttavat suitsutusta Caesarin kuvan edessä ja "kiroavat Kristuksen", "male dicerent Christo". Toiset taas ovat uppiniskaisia, mutta kaikki, mitä hän heistä osaa kertoa, rajoittuu siihen, että "määrättynä päivänä, ennen auringonlaskua, he kokoontuvat ja laulavat hymnin Kristukselle niin kuin ainakin jumalalle", he vakuuttavat kieltäytyvänsä vaiheesta, varkaudesta, aviorikoksesta, jne. He kokoontuvat myöskin yhteisille aterioille, jotka muuten ovat täysin viattomia. Hän kertoo kuulustelleensa kahta "palvelijatarta", mutta nämä eivät ole paljastaneet muuta kuin "luonnotonta ja hillitöntä taikauskoa", "superstitionem pravam et immodicam".

Tämä todistus on jo siinä suhteessa tärkeä, että se osoittaa todeksi evankeliumien ja Apostolien tekojen kertomukset alkuseurakunnista. Vielä tärkeämmät ovat sanat "He laulavat hymnin Kristukselle niin kuin ainakin jumalalle". Jos Plinius olisi kuullut kristityiltä, että Kristus oli heille vain jumala, hän olisi kirjoittanut: "He laulavat hymnin jumalalleen Kristukselle". Kun hän siis kirjoitti "Christo quasi Deo", merkitsee se epäilemättä hänen tietävän, ettei Kristus ollut kristityille yksinomaan jumala, vaan samalla myös ihminen. Tästä nähdään siis, että vasta 70 alkaen — v. 111 eräät Bithynian kristityt olivat olleet kristittyjä jo kolmattakymmentä vuotta — eli siis neljäkymmentä vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen ne, jotka häneen uskovat, tietävät ja muistavat, että ihminen Jeesus on elänyt.

Toinen todistus, Tacituksen antama, on miltei samanaikainen (n. vuonna 115). Kerrottuaan huhuista, jotka väittävät Neron sytyttäneen Rooman palon (v. 64) Tacitus jatkaa: "saadakseen nämä huhut vaiennetuiksi hän etsi syyllisiä ja määräsi mitä julmimpia kidutuksia häpeällisyyksistään tunnetuille pahan tekijöille, joita yleisesti nimitettiin kristityiksi. Kristuksen, josta he ovat saaneet nimensä, oli Tiberiuksen hallituksen aikana tuominnut kuolemaan prokuraattori Pontius Pilatus. Joksikin ajaksi tukahdutettuna tämä inhottava taikausko (exitiabilis superstitio) levisi uudelleen ei vain Juudeaan, missä se oli syntynyt, vaan itse Roomaan saakka, missä kaikki hillittömyydet ja kaikki rikokset leviävät ja lisääntyvät. Alettiin ottaa kiinni niitä, jotka tunnustivat olevansa kristittyjä ja heidän jälkeensä suuri joukko, jotka voitiin vähemmän osoittaa syyllisiksi Rooman tulipaloon kuin vihaan ihmissukua kohtaan (odium humani generis)."

Tacitus on mitä tunnollisin historioitsija. Kun hän tyytyy kertomaan huhuja, hän myöskin esittää ne vain huhuina. Se siis, mitä hän kertoo Jeesuksen kuolemantuomiosta, ei ole epämääräinen huhupuhe, vaan tieto, jonka hän on saanut muun aineistonsa tavoin joko päteviltä silminnäkijöiltä tai aikaisemmilta historioitsijoilta tai virallisista lähteistä. Hän on sitäkin luotettavampi todistuksessaan, koska ei voida olettaa, että joku kristitty sitä muuttaessa olisi jättänyt sitä seuraavat sanat poistamatta, jotka ovat vakavimmat ja julmimmat, mitä kristinuskosta on sanottu. Tacitus puhuu tyynesti, mutta joka sanassa on vihaa. Todellisena roomalaisena Tacitus on omalla tavallaan tasapuolinen. Hän jatkaa: "Vaikka he olivatkin syyllisiä ja kuolemanrangaistuksen ansainneita, tunnettiin sääliä näitä uhreja kohtaan, jotka näyttivät saavan surmansa vähemmän yleisen hyvän takia kuin barbaarin ajankuluksi."

Mistä johtuu Tacituksen arvostelun ankaruus? Siitäkö, että hän ei tuntenut kristittyjä ja kristinuskoa? Ehkä pikemminkin päinvastoin. Silloin, jos koskaan oli pakanuuden ja kristinuskon välinen ero silmiinpistävä, samaten siihen saakka ennen aavistamaton juopa tämän maailman ja hengen maailman välillä. Tacitus ei vielä tiedä, mutta hän jo aavistaa, että Rooma — maailma, sellaisena kuin se on — ja Kristus eivät sovellu yhteen. Jompikumpi.

Kolmas todistus, Svetoniuksen, on hieman myöhäisempi (n. vuodelta 120):

"Nero on tehnyt paljon pahaa, mutta yhtä paljon hyvää. Kristityt, uutta ja turmiollista taikauskoa tunnustavat ihmiset (superstitionis novae et maleficae), tuomittiin kuolemaan." Nämä sanat ovat "Neron elämässä" ja "Claudiuksen elämässä". Svetonius sanoo "Hän ajoi Roomasta juutalaiset, jotka erään Chrestuksen kiihoittamina olivat alituisessa kapinassa." Eräät tutkijat ovat takertuneet Khrestos-sanaan ja väittäneet sen merkitsevän jotakin tuntematonta, jonka nimi on ollut Khrestos, kenties jotakin karannutta orjaa. Myönnettävä on, että tämä nimi, joka merkitsee "hyödyllistä" oli yleinen orjille annettu nimi, mutta me tiedämme, että Claudiuksen hallitus-aikana ei esiintynyt ainoatakaan tämän nimistä kapinallista juutalaista. Tiedämme myös pyhän Justinianuksen, Athanagoraan ja Tertullianuksen kertomuksista, että kristityistä käytettiin siihen aikaan nimitystä "chrestiani". Svetoniuksen Chrestus ei siis voi olla kukaan muu kuin Kristus.

Neljäs todistus, vanhin kaikista, vuodelta 93-94, on Flavius Josephuksen "Juutalaisissa antikviteeteissa".

Kun tiedetään, mikä mies Josephus oli – uskonluopio, roomalaisten leiriin paennut kavaltaja vuoden 70 sodan ajalta, Flaviusten historioitsija, joka tahtoi kirjoittaa uusien isäntiensä mieliksi ja imarrella heitä, voidaan jo etukäteen arvata, että hän vaikenee muiden historiankirjoittajien lailla, joskin muilla perusteilla, kristinuskosta yleensä ja Kristus-Messiaasta erityisesti, halutessaan hälventää kaikki itseensä ja kansaansa kohdistuvat epäluulot kapinahankkeista, vaikka olikin itse aikoinaan ottanut osaa kapinaan.

Hänen on kuitenkin vaikea sivuuttaa kristinuskoa kokonaan vaieten: kristityt olivat liian tunnettuja Rooman juutalaisten ja Domitianuksen vainojen jälkeen.

Meille säilyneistä käsikirjoituksista päättäen Josephus puhuu Jeesuksesta kahdessa paikassa. Ensimmäinen kohta on kristillisperäinen interpolaatio, joka siitä huolimatta, että se on tehty verraten varhain (ehkä toisella vuosisadalla) on silminnähtävän karkea. Mutta koska sen paikka esityksen kulussa on sangen luonnollinen — toinen, etäämpänä seuraava maininta ("Kristukseksi nimitetyn Jeesuksen veli") edellyttää näet aikaisempaa häntä koskevaa mainintaa — on hyvin todennäköistä, että kristillisellä interpolaatiolla on korvattu Jeesusta koskenut lausunto. Jos Josephuksen sanoista poistetaan se, mitä ei voida pitää hänen kirjoittamanaan, saadaan suunnilleen seuraavaa:

"Näihin aikoihin esiintyi Jeesus, jota nimitettiin Kristukseksi, taitava ihmeiden tekijä, joka saarnasi uutuudenjanoisille ihmisille ja viekoitteli paljon juutalaisia ja helleenejä. Ja vielä senkään jälkeen, kun Pontius Pilatus meidän ensimmäisten miestemme ilmiannon johdosta oli rangaissut häntä ristinkuolemalla, ne, jotka olivat häntä aluksi rakastaneet (tai joita hän oli ensin pettänyt) eivät lakanneet häntä rakastamasta loppuun saakka. Vielä meidän päivinämme on yhdyskunta, jotka hänestä ovat saaneet kristittyjen nimen."

Toisen kohdan alkuperäisyyden ovat ankarimmatkin kriitikot tunnustaneet. Mainittuaan ylimmäisen papin Hannaksen (Jeesuksen tuominneen Hannaksen sukulaisen) vallananastuksen, joka tapahtui prokuraattori Feistuksen lähdettyä ja ennen Albinuksen saapumista (vuoden 64 alussa) Josephus jatkaa:

"Hannas... luullen saaneensa suotuisan tilaisuuden... kokosi synedriumin tuomitsemaan Kristukseksi nimitetyn Jeesuksen veljeä... Jonka nimi oli Jakob, ja syytettyään tätä toisten kanssa Mooseksen lain rikkomisesta hän määräsi hänet kivitettäväksi."

Viides todistus on Talmudissa.

Sen vanhimmat osat — "kertomukset" 1. agada, "opetukset" 1. halaka ja "vertaukset" 1. meschalim — palautuvat kiistämättömästi toisen vuosisadan keskivaiheille ja mahdollisesti ensimmäisen alkupuolelle — siis Jeesuksen elinaikoihin: rabbi Hillel ja rabbi Schammai olivat miltei hänen aikalaisiaan.

Toisen vuosisadan alkupuolella Talmudin oppineet käyttävät evankeliumin nimityksestä (evangelion) muotoa "avengilion", "huono sanoma", tai "avengilaon", "synnin" tai "vääryyden sanoma". Israelin pyhimmän rukouksen, "Shomoneh Esreh"in, 12. säe, missä luopiot, "minim" ja "natsarealaiset" (molemmilla nimillä tarkoitetaan kristittyjä) kirotaan — "tuhoutukoot he äkisti, ja olkoon heidän nimensäkin pyyhitty Elämän kirjasta!" — on varmasti ensimmäisen vuosisadan lopulta tai vähän myöhemmältä ajalta.

Talmud ei epäile Jeesuksen ihmeitä: legenda kertoo hänen tätä varten varastaneen Jerusalemin temppelistä "lausumattoman sanan" (IHVH) ja toisen, vielä vanhemman, v:n 100 vaiheilta juontuvan tarun mukaan tuoneen Egyptistä magian ruumiiseensa tatuoimissaan kuvioissa. Aivan ensimmäisen vuosisadan lopussa rabbi Jakob ben Kefara, muuan "luopio", tekee ihmeitä Jeesuksen nimeen.

Tuomiopäivänä (pääsiäislauantain aattona) hirtettiin Jeschua Hannozeri (Jeesus Natsarealainen), ja sitä ennen kulki kuuluttaja neljänkymmenen päivän aikana hänen edellään ja ilmoitti: "Tässä on Jeesus Natsarealainen, joka kivitetään sen tähden, että hän on harrastanut noituutta, pettänyt ja viekoitellut Israelia. Se, joka osaa häntä puolustaa, tulkoon todistamaan! Häntä ei voitu puhdistaa teoistaan, ja hänet hirtettiin (ristiinnaulittiin)" — kerrotaan Babylonian Talmudin vanhimman osassa.

Kaikesta voidaan päättää, että juutalaiset todistajat tiesivät paremmin kuin roomalaiset, että Jeesus oli elänyt; he tiesivät myöskin sen, mitä muut eivät tienneet, kuinka hän oli elänyt ja miksi hän oli kuollut.

Kaikki nämä todistajat ovat vihanneet Jeesusta niin kuin ihminen voi toista ihmistä vihata, mutta yksikään heistä ei ole kieltänyt Jeesuksen olemassaoloa.

Pyhä Justinus marttyyri, helleeni, joka kääntyi kristinuskoon v. 130, syntyi Palestiinassa, vanhassa Sikemin (Flavia Neapolis) kaupungissa, todennäköisesti ensimmäisen vuosisadan lopulla. Oliko hän tietämätön siitä, mitä Palestiinan juutalaiset kertoivat Jeesuksesta ?

"Jeesus galilealainen on jumalattoman ja väärän kerettiläisyyden perustaja. Me olemme hänet ristiinnaulinneet, ja hänen opetuslapsensa ovat varastaneet hänen ruumiinsa ja pettäneet ihmisiä sanomalla, että hän on noussut kuolleista ja kohonnut taivaisiin", todistaa toisen vuosisadan puolivälissä Justinuksen puhetoveri juutalainen Tryphon. Ei ole syytä epäillä etteikö tämä todistus edusta Palestiinan juutalaisten käsitystä historiallisesta totuudesta ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteessa. Niiden lapset ja lastenlapset, jotka olivat huutaneet "Ristiinnaulitse hänet"! tiesivät — ja he ylpeilivät siitä — että heidän isänsä ja isoisänsä olivat todellakin ristiinnaulituttaneet Jeesuksen. Eikä yksikään heistä tule epäilleeksi hänen historiallisuuttaan.

Ensimmäinen kristillinen todistaja ennen evankelistoja on Paavali. Hänen todistuksensa autenttisuutta vahvistaa tuntuvasti se, että hän, Saul, oli aikaisemmin Jeesuksen vihollinen ja hänen tunnustajiensa vainooja.

Paavalin todistus on niin pätevä, että pitäisi ennen kieltää hänen olemassaolonsa kuin Jeesuksen ja hylätä tätä varten hänen epistolojensa, koko uuden testamentin, kaikkien Apostolien Tekojen alkuperäisyys, jotka ovat Paavalin varmimmat todistukset, ja lopulta kaikki toisen vuosisadan apologeetikot. Pitäisi siis, toisin sanoen, hävittää koko kristinuskon alkuperää käsittelevä kirjallisuus.

Mitä merkitsevät seuraavat Paavalin sanat: "Jos olemmekin tunteneet Kristuksen, semmoisena kuin hän oli, lihan mukaan, emme kuitenkaan nyt enää tunne"? (2 Kor. 5: 16) Sitäkö, että Paavali oli tuntenut Jeesuksen vain henkisesti?

"Oi te älyttömät galatalaiset, kuka on lumonnut teidät, joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna"? (Gal. 3:1)

Kuvattu, proegraphee, Paavali "maalattu kankaalle taiteilijain siveltimellä". Kuinka Paavali olisi voinut kuvata hänet ellei hän olisi nähnyt, tuntenut häntä "lihan mukaan"? "Enkö ole nähnyt Jeesusta, Herraamme?" (I Kor. 9:1). Viittaavatko nämä sanat vain hänen näkyynsä Damaskon tiellä? — "Kuka olet?" kysyy Paavali Kristukselta näyssään, koska hän ei vielä tiedä, että se, jonka hän näkee, ja se, jonka hän on nähnyt "lihan mukaan", ovat yhtä, ja vasta silloin kun Herra vastaa: "Olen Jeesus", hän tuntee hänet äänen ja kasvonpiirteiden nojalla. Paavalin usko nojautuu juuri tähän identtisyyteen sen välillä, jonka hän oli tuntenut todellisuudessa, ja sen, jonka hän tapaa näyssään.

Paavalin kääntyminen kristinuskoon tapahtui todennäköisesti syksyllä v. 31, eli noin puolitoista vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. "Sitten, kolmen vuoden kuluttua, menin ylös Jerusalemiin tutustuakseni Keefaaseen ja jäin hänen luokseen viideksitoista päiväksi" (Gal. 1:18)

Eikö voida olettaa, että Paavali näiden viidentoista päivän aikana saattoi kuulla Pietarilta Jeesuksen elämästä ja yrittää oppia tuntemaan häntä "lihan mukaan?" Miten hyvin hän on Jeesuksen tuntenut näemme hänen epistoloistaan. Pelkästään niiden nojalla voisi kirjoittaa pienen "Jeesuksen elämän". Paavalin todistukset ovat siksi runsaat ja pätevät, että muiden puutteessa tietäisimme täsmällisyydellä, joka puuttuu useita historiallisia henkilöitä koskevista tiedoista, että Kristus ei ainoastaan ole ollut olemassa, vaan myöskin hänen elämänsä ja oppinsa pääpiirteet, mitä hän on tehnyt ja miten hän on kuollut.

Plinius, Tacitus, Svetonius, Ilavius, Talmud, Paavali — kuusi toisistaan riippumatonta todistajaa, jotka eri suunnilta tullen sanovat samaa. On totta, että voimme epäillä ihmisen olemassaoloa toisten todistuksista piittaamatta, mutta miksi emme uskoisi, jos itse näkisimme tämän henkilön ja kuulisimme hänen sanansa? Juuri tällaisena näemme ja kuulemme hänet evankeliumeissa.

"Minkä olemme nähneet ja kuulleet... mitä olemme käsin kosketelleet... sitä teille julistamme", kertoo Johannes, opetuslapsi, joka oli lähimpänä Jeesusta. "Sillä me emme ole seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voiman... vaan me olemme omin silmin nähneet hänen majesteetillisuutensa", sanoo Pietari (2 Piet. I: 16), ikään kuin hän jo ennakolta aavistaisi meidän aikamme mytologiset tulkinnat.

"Meidän on pakko myöntää vuotta 30 seuranneiden ensimmäisten kristillisten sukupolvien todistuksille Jeesuksen elämän tärkeimmistä tapahtumista suurimman autenttisuuden, mitä historiassa voidaan tavata", sanoo muuan vapaamielinen kriitikko, jota ei missään tapauksessa voida epäillä kirkollisesta apologetiikasta (A. Julicher). Ja erään toisen mukaan "meidän tietomme Sokrateesta ovat vähemmän alkuperäiset kuin tietomme Jeesuksesta, sillä Sokratesta ovat kuvailleet kirjailijat, Jeesusta oppimattomat, miltei sivistymättömät ihmiset" (M. Debelius).

Voidaan sanoa, että evankeliumi on kirja, jossa on mahdollisimman vähän keksintöä, joka on mahdollisimman välitön ja luonnollinen ja siis luotettava.

Entä mitä merkitsevät evankeliumeissa tavattavat ristiriitaisuudet? Onko Jeesus Joosefin poika vaiko ei? Onko hän syntynyt Betlehemissä vaiko Natsaretissa? Onko hän saarnannut yksinomaan Galileassa vaiko myös Jerusalemissa? Onko hän todella asettanut ehtoollisen? Naulittiinko hänet ristiin Nizan kuun 14. vaiko 15. pnä?

"Salainen sopusointu merkitsee enemmän kuin ilmennyt sopusointu, vastakkaiset ovat yhtä päteviä", opettaa Herakleitos kuten evankeliumitkin. Ilmeiset kontradiktiot, todelliset antinomiat, joista salaisen harmonian musiikki syntyy, ovat kaikkialla maailmassa, uskonnossa enemmän kuin muualla. Toisaalta tiedämme hyvin oman kokemuksemme nojalla, että ihmisten todistukset samasta asiasta eroavat toisistaan jopa vastakkaisuuksiin saakka. Nämä "kontradiktiot" ovat juuri todellisuuden parhaat huutomerkit: väärät todistajat olisivat sopineet ennakolta keskenään välttyäkseen puhumasta ristiin. Kaikki kolme todistajaa — Markus, Matteus ja Luukas — ovat
erilaisia, "kontradiktorisia", ja siis toisistaan riippumattomat; kuitenkin he pitävät yhtä oleellisissa kohdissa, ja neljäs todistaja, Johannes, joka eroaa kaikista kolmesta, kertoo hänkin oleellisissa kohdissa samaa kuin muut.

Jos Marcionin logiikka olisi saanut vaikuttaa kirkossa, meillä olisi nyt vain yksi evankeliumi, mutta paras todistus tradition alkuperäisyydestä on, että "apologeettinen tarve ei ole hävittänyt kontradiktioita, ei ole pelkistänyt neljää evankeliumia yhdeksi ainoaksi" (Renan).

"Poikkeusten suuri määrä Jeesuksen sanojen esityksessä ja hänen elämänsä kuvauksissa osoittaa, että evankeliumien todistukset on vapaasti ammennettu lähteistä, jotka pulppuavat riippumattomina toisistaan. Jos alkuseurakunta olisi keksinyt "myytin Jeesus-jumalasta", se olisi varmasti huolehtinut tarinan ykseydestä ja poistanut ristiriitaisuudet" (A. Julicher). "Juuri siellä, missä Jeesuksen kuva on todellisesti tai ilmeisesti uskonnollisen yhdyskunnan uskon kanssa ristiriidassa, me voimme sen alla tavata tradition horjumattoman graniitin" (W. Bousset).

Jos alkukristityille oli tärkeintä saada todistetuksi Jeesus-ihmisen ja Vanhan Testamentin Messias-Kristuksen identtisyys, miksi he toivat "tarunsa" Jeesuksesta suuren joukon historiallisia yksityiskohtia, joita ei millään tavalla ole ennustettu vanhassa testamentissa, tai jotka suorastaan saattavat olla ilmeisessä ristiriidassa ennustusten kanssa?

Mistä sitten on johtunut mahdollisuus epäillä Jeesuksen historiallisuutta? Ihmisten pahansuopaisuudestako? Ei, perimmäisin syy on löydettävissä itse kristinuskosta, aatesuunnasta, jota varhaisin kirkko nimitti doketismiksi. Dokeetit ovat niitä, jotka eivät halua tuntea Kristusta "lihan mukaan" ja joille hänen ruumiinsakin oli vain näennäinen, harharuumis.

"Jeesuksen ruumis on vain varjo, haamu (umbra, phantasma, corpulentia putativa)" opettaa Marcion, ensimmäinen dokeetti, toisen vuosisadan lopussa. "Jeesus ei ole syntynyt, vaan hän on laskeutunut suoraan taivaasta Kapernaumiin, galilealaiseen kaupunkiin, Tiberius Caesarin 15. hallitusvuonna". Tällä tavalla alkaa Marcionin "korjaama" Luukkaan evankeliumi. "Jeesus ei ole kuollut", "Simon kyreneläinen on ristiinnaulittu hänen sijastaan". — "Hän on kärsinyt ikään kuin varjollaan, — passum fuisse quasi per umbram" opettaa gnostikko Markus.

Athanasius Suuri, joka oli oikeaoppisuuden voimakkaimpia tukia, opettaa puolestaan: "Vain pettääkseen Saatanaa ja voittaakseen hänet Herra huusi ristillä: Lama sabaktani!" Ja toinen kirkon pylväs, Johannes Chrysostomos, sanoo, että Herra etsiessään viikunoita hedelmättömästä puusta, vain "teeskenteli nälkää". Clemens Aleksandrialaisen mukaan "Jeesuksella ei ollut ravinnon tarvetta"; haamuhan ei syö eikä juo. Jeesuksen huuto ristillä: "Minä janoan!" merkitsee: "Minä janoan pelastaa ihmissuvun", sanoo Ludolf Saksilainen, joka 4. vuosisadalla kirjoitti Jeesuksen elämäkerran. "Jeesus on vain ristiinnaulittu haamu", sanovat myöskin meidän aikamme "mytologit". Näin siis Marcionista meidän päiviimme, Johannes Chrysostomoksen ja Athanasiuksen välityksellä, kristinuskossa on havaittavissa selvä dokeettinen virtaus.

Jos tänään kysymme, onko Kristus elänyt, merkitsee se, että kysymme, onko kristinusko ollut olemassa. Tämän takia oikea tapa lukea evankeliumeja — nähdä niissä ei vain taivaallinen Kristus, vaan myöskin maallinen Kristus — koituu kristinuskon ja koko maailman pelastukseksi.

Ruusu-Risti – marras-joulukuu 1932