Värivalomusiikki

Värivalomusiikki on viimeisin johdonmukainen yritys toteuttaa käytännössä sitä yleisesti tunnettua tosiasiaa, että eräiden ihmisten tajunnassa ääni ja väri tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Ilmiö, selitettiinpä sen johtuvan erilaisia aistimuksia seuraavien motoristen elementtien samankaltaisuudesta (Hans Larsson), kuulo- ja näköaistimusten läheisestä vuorovaikutussuhteesta tai selvänäköisyyttä edeltävästä herkkyystilasta, on huomattavan varhain herättänyt tutkijoiden mielenkiintoa. Saksalainen Johan Leonard Hoffman on ensimmäinen, joka teoksessaan "Versuch einer Geschichte der malerischen Harmonie überhaupt und der Farbenharmonie insbesondere" (1786) on tuohon aikaan mahdollisella perusteellisuudella pohtinut kysymystä ja tutkinut ääni- ja väritaiteen yhteistyön mahdollisuuksia. Hoffmann uskoo voivansa määrätä kunkin soittimen "värin", — hän kuulee trumpetin keltaisena ja fagotin sinipunaisena — ja yrittää järjestää värit harmoniaopin lakien mukaisesti, jolloin esim. vihreä ja punainen tulevat kvinttisuhteeseen.

Hänen jälkeensä ovat useat tutkijat ja taiteilijat käsitelleet tätä probleemia; Goethe, Newton, Schopenhauer ja Wilhelm Ostwald ovat kukin omalta kannaltaan lähtien tutkineet värin ja äänen paralleelisuhdetta.

Spektraalianalyysin keksiminen antoi näille yrityksille uusia yllykkeitä; nyt etsittiin ennen kaikkea rinnakkaisuuksia spektrin värien ja ääniasteikon väliltä. Taiteilijoista, jotka ovat käytännössä koettaneet ratkaista probleemin, on tunnetuin Alexander Scriabin, joka toi Prometheus-sinfoniaansa värivalon itsenäisenä "orkesteriäänenä" ("Luce"). Scriabin liitti jokaiseen ääneen määrätyn värin; C oli punainen, A vihreä, Fis sininen, jne. Prometheus-sinfonian ensiesitys tapahtui New Yorkissa 1916. Luce-ääni saatiin aikaan erityisellä tarkoitusta varten rakennetulla "värivalopainolla", minkä koskettimet olivat yhteydessä salia valaisevan projektiolaitteen kanssa. Koska taide Scriabinin käsityksen mukaan on vain keino aistihurmion saavuttamiseen, niin "värivalokin" oli saman tarkoituksen palveluksessa. Varsinainen taiteellinen vaikutus ei ollut Scriabinin silmämääränä.

Kielissä 14.-18. pnä kesäkuuta 1925 pidettyjen musiikkijuhlien yhteydessä antoi toinen säveltäjä, Alexander Laszlo, näytteitä suunnittelemastaan värivalomusiikista ja herätti heti vilkasta väittelyä musiikkipiireissä.

Laszlo eroaa Scriabinista käytännössä sikäli, että hän ei pidä värivaloa pelkkänä musiikin kuvittamiskeinona tai aistivaikutelman tehostusvälineenä. Hän tahtoo sulattaa värin ja äänen uudeksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi samassa merkityksessä kuin laulussa, musiikkidraamassa sana ja sävel liittyvät toisiinsa. Hän tahtoo luoda uuden "kokonaisuustaideteoksen", jota ei voida arvostella yksistään maalaukselliselta taikka musikaaliselta näkökannalta, — yhtä vähän kuin laulun sanoja voidaan erottaa sävelestä —, vaan jota on arvostettava kokonaisuutta silmälläpitäen. Laszlo ei liitä ääntä tai instrumenttia määrättyyn ääneen, vaan määrää sävellyksen perusvärin; niinpä on yksi hänen preludeistaan pianolle ja värivalolle nimeltään "Sininen", toinen "Merenvihreä" ja säilyttää tämän perusvärin kappaleen loppuun saakka. Dynaamisissa ja rytmillisissä muutoksissa liittyy perusväriin uusia värisävyjä ja muodostavat musikaalisiin variaatioihin verrattavaa muunnelmia. Väreissä näkyy musikaalisten figuurien mukaisia plastillisia kuvia, kuten aalto- ja kiilamuotoja. Värit ja kuviot Laszlo määrää esteettisten näkökohtien nojalla, subjektiivisen taiteellisen näkemyksensä mukaisesti, koska tiedemiehelle riittävä värin ja äänen värähdyslukujen nojalla muodostettu rinnakkaisuus ei välttämättä ole käyttökelpoinen esteettisiin, taiteellisiin vaikutelmiin pyrittäessä. — Laszlo valitsee värinsä Ostwaldin väriopin nojalla, mille hänen värivalomusiikkinsa suurelta osaltaan perustuukin.

Värit heijastetaan Laszlon itsensä konstruoimasta, kahdeksasta projektiolaitteesta muodostetusta värivalopainosta hämärän konserttisalin pyöröhorisontille. Värit ovat yhteydessä soittopöydän koskettimiston kanssa.

Laszlolla on ollut aikoinaan suunnitteilla ympäri Saksaa tehtävä konserttimatka. Sen tuloksista meillä ei ole tietoa. Ajatus sellaisenaan saanee vastustajia "puhtaan musiikin" kannattajista, mutta värivalomusiikki on yhtä kaikki merkkinä siitä viime vuosikymmeninä voimistuneesta pyrkimyksestä, joka entistä suurempaan abstraktisuuteen pyrkiessään tahtoo karkottaa musiikista konkreettis-naturalistiset ainekset.

J. E. P.

Ruusu-Risti — tammikuu 1932