C. Jinarajadasa

Ystävien välinen rakkaus

Mitä enemmän kahden ystävän välistä rakkautta on puhdistettu pelkistä aistiyhteyksistä, sitä vahvemmaksi tulee yhteys sielujen välillä. Kun tällainen side on syntynyt, se ei koskaan katkea, tekivätpä sieluja fyysisellä tasolla edustavat persoonallisuudet toisilleen mitä tahansa. Kahden sielun välille saattaa kuitenkin vähäksi aikaa ilmaantua kiintymyksen heikentymistä. Karma voi kohdata toista tai molempia ja tehdä väliaikaisesti kuoleman muurin heidän välilleen. Voi kestää jopa kolme tai neljä elämää, etteivät nuo kaksi sielua tapaa inkarnoituneina. Mutta kun side on kerran luotu, se kestää. Se on vahvistunut koko ajan, kunhan vain on ollut jatkuvaa voiman virtausta egosta egoon. Rakkauden pysyvyys ei riipu ​​siitä, mitä tapahtuu persoonille vaan mitä tapahtuu egojen välillä. Jos ainakin toinen vuodattaa vakaasti rakkauttaan ystäväänsä kohtaan, keskinäinen rakkaus vahvistuu siitä, sillä sielu resonoi sielua.

Tämä on ymmärrettävä perustavaa laatua olevaksi tosiasiaksi. Jokainen, joka osaa rakastaa, on siunattu ainiaaksi. Mutta hänen täytyy muistaa, että "rakkaus" koskettaa vain hänen ajatuksensa ja tunteensa sitä osaa, joka edistyy antamisessa ilman ajatusta takaisin saamisesta. Ihminen ei "rakasta" ystäväänsä, jos hän ihmettelee, miksi hänen ystävänsä ei puolestaan rakasta häntä kylliksi, ja on murheellinen sen takia. Hän "tarvitsee" silloin ystäväänsä, mutta se ei ole "rakastamista".

Alussa rakkauden tunteemme ovat sekoitus todellista rakastamista ja vastarakkauden tarvetta. Meissä oleva henki hallitsee persoonallisuutta vieroittamalla sitä hitaasti pois haluamisesta ja johdattamalla se löytämään todellista onnellisuutta antamisen edistymisessä. Mutta persoona kokee tuskaa, joka syntyy siitä, kun vuodatettua rakkautta ei aina oteta vastaan eikä pidetä arvossa niiden vaikutusten takia, jotka ovat peräisin monista menneistä elämistä, jolloin rakkaus persoonaan tarkoitti enemmän saamista kuin antamista. Meidän on kuitenkin määrä kasvaa mihin hintaan hyvänsä voimakkaiksi, jotta olisimme suurempia jumalallisen valon säteilyn keskuksia. Siten meidän on jatkettava rakastamista persoonallisuuden kärsimyksistä huolimatta. Ego voi rakastaa vain yhdellä tavalla – puhtaasti. Ego ei voi koskaan pahastua, jos rakkautta ei ole tarjolla. Se on persoonallisuus, joka loukkaantuu ja jatkaa murehtimistaan.

Todellinen rakastaminen suo rakastamallemme persoonalle täydellisen vapauden, jopa vapauden olla rakastamatta meitä vastavuoroisesti. Aito rakastaminen tarkoittaa, että aina antaa ja palvelee. Vain se, joka ei anna persoonansa hallita ja estää itseään rakastamasta enempää, rakastaa syvästi. Rakastaminen on eteenpäin menemistä Jumalan meille antaman suurenmoisen lahjan kera. Meidän ei tule väheksyä tai vetää lokaan sitä lahjaa piilottamalla siihen salaa halumme saada vastarakkautta. Puhdas rakkaus on ensimmäinen askel ihmisen polulla palata Jumalan luo.

The Australian Theosophist – January 1925


Etusivu Artikkelit