Johannes

Näky

Pilvi ratkeaa. Hehkuvaa punaa pursuaa suihkuna maahan. Kansat taistelevat keskenään. Koko maapallon elämä on sekasortoinen.

Siellä täällä ylängöillä joku yksinäinen mietiskelee oman henkensä väkevyydessä. Mutta he ovat yhteydessä keskenään, täydellisesti tietoiset toisistaan, nuo suuret välimatkat eivät heille merkitse mitään. He ovat kuin valppaat vartijat asettuneet kukin vahtipaikalleen, nuo maapallon titaanit, jotka oman voimansa olkapäillä kannattavat koko maailman kohtaloa.

Tuolla on joku seutu, pieni paikka, jota ympäröi puhtaampi valokehä, keskessä loistava, kirkas, säteilevä tähti... kuin aurinko...

Oi, tuota kansojen kamppailua! Voi, yksilöiden hillitöntä, armotonta oman onnensa puolesta taistelemista! Säälimättä murskataan maahan heikompia, heikoimpia. Mutta väliin kaatuu myös noita tylyjä hirviöitä, jotka suistuvat alas saavuttamastaan valta-asemasta.

Ei näy loppua tälle kurjuudelle, ei pelastusta, ei hengähdyksen hetkeä tämän piinan yössä.

Ja nuo onnettomat! Minne ovat kadottaneet inhimilliset kasvonsa? Kaikki ihmisen irvikuvia, pedon päitä, eläinten muotoja, muodottomia sekasikiöitä. Teeskentely ei täällä auta, se ei kykene peittämään heidän oikeaa, todellista olemustaan. Jokaisen on pakko näyttää oma pahuutensa. Ja on kuin he siitä ylpeilisivät, siinä kilpailisivat keskenään.

Mutta keitä nuo ovat, joita tuskin huomataan, nuo vähäpätöiset ja niin rauhalliset? Miksi he eivät taistele, miksi he eroavat muista? Kas, heillä on ihmisen muoto, heillä on rauhallinen, luonnollinen ilme kasvoillaan. Heitä onkin monta, enemmän kuin aavistaakaan. Kas, heitä on tuollakin, missä kiihko on hirveä., missä kauhistavin sekasorto. Osanotollaan, inhimillisellä säälillään he tietoisesti taikka oikeastaan tietämättään lieventävät, hillitsevät, hiukan ehkäisevät taistelun tekemää tuhoa.

Korkeuksien jättiläiset johtavat heitä, vuodattavat heihin ja heidän kauttaan kaikkiin muihin oman mietiskelynsä voiman, oman rajattoman säälinsä ja myötätuntonsa voiman ja avun.

Ruusu-Risti – huhti-toukokuu 1933