"Mitä te arvelette Krishnamurtista?"
Minulle tehdään useasti kysymys: "Mitä te arvelette Krishnamurtista?" Vastaukseni on ollut — riippuen tilanteesta — joko suppeampi tai perusteellisempi. Ja koska olen neljässä kirjoituksessa puhunut kristillisen elämänymmärryksen rappeutumisesta ja puhdistamisesta ja puhdistustyön vaikeuksista, niin asian täydennykseksi sopinee puhua vielä tästäkin asiasta.
Mikäli ymmärrän Krishnamurtia, on hän läpikäynyt erään arvokkaan kokemuksen. Tätä kokemusta hän määrittelee sanomalla, että hän on sisäisesti itsestään löytänyt "rakkaan", löytänyt totuuden. Tämä löytö johdatti hänet huomaamaan, että kaikki se poliittinen ja kirkollinen puuha, jolla hänen kasvattajansa, Teosofisen Seuran nykyiset johtajat, hänet pienestä pitäin ympäröivät, oli tässä kaikkein tärkeimmässä asiassa, so. "rakkaan" eli totuuden löytämisessä, ei vain tarpeetonta, vaan suorastaan haitallista.
Tämä huomio puolestaan johti Krishnamurtin seuraavanlaiseen päätelmään: "Ei saa olla muuta auktoriteettia kuin oma itsensä, oma päämääränsä, oma kokemuksensa. Kaikki uskonnot ja kirkot ja auktoriteetit ovat vain haittana totuuden löytämisessä. Sen tähden: ole oma itsesi, harkitse päämääräsi, ja kulje kokemustesi kautta päämäärääsi kohti. Vain tämä on tärkeätä. Mikään muu ei ole tärkeätä".
Tällaista Krishnamurti nyt puhuu. Oman suhteeni tähän lausuisin aluksi näin: Määrätyssä rajoituksessa ja yhdeltä kannalta katsoen tunnen jonkunlaista iloa, melkeinpä kiitollisuutta tämän Krishnamurtin puheen johdosta. Sillä kuinka paljon minäkin olen itsenäisyyden velvoitusta ainakin itselleni teroittanut! Se on ollut erittäin tärkeä puoli työssäni ja itsekasvatuksessani. Ja kuinka painokkaasti H. P. Blavatsky ja suuret Mestarit ovat sanoneet: "Jokaisen on omalta kohdaltaan etsittävä ja kolkutettava, on kuljettava tiensä totuuden tietoon, on ratkaistava elämän ja kuoleman arvoitus. Toinen ei voi tätä tehdä toisen puolesta. Ulkonainen sijaissovittaja ei voi ihmistä pelastaa, ei kuljettaa häntä kuin nukkea elämän ahtaan portin lävitse. Jokaisen on kohdaltaan työnsä tehtävä, on kasvaminen siihen täydellisyyteen, mikä on meidän kaikkien henkisellä Isällämme."
Näin ovat viisaat puhuneet. Mutta heidän puheensa unohdetaan yhtenään. Niinpä sekä T. S:n että Krishnamurtin kohtalona oli, että ennen kaikkea T. S:n johtajat saivat huomautuksen tästä unohtuneesta totuudesta.
Mutta iloittuani tästä ja annettuani asialle tällaisen tunnustuksen, tunnen syvemmällä jälleen surua. Sillä näen ja ymmärrän, että Krishnamurtin uskonpuhdistuksessa tuli jälleen heitetyksi lapsi pesuveden mukana. Sen tähden käyn nyt lähemmin perustelemaan tätä kaksipuolista tunnettani, iloani ja suruani.
On muistettava, että T. S:ssa sekä luovuttiin historiallisen Mestarin opetuksesta että luisuttiin sokeaan auktoriteettiin. Niinpä — välittämättä Blavatskyn eläessään lausumista varoituksista — tehtiin "maailmanopettajasta" ja hänen pikaisesta tulemisestaan sokea, uhkaava uskonkappale. Muistettava on, että siinä julistuksessa, jossa mm. nimitettiin seitsemän "apostolia", siinä leimattiin suorastaan petturi-Juudaiksi kaikki ne, jotka eivät ilman muuta tuota julistusta uskoneet, vaan asettuivat epäilevälle kannalle. Toiseksi: samoin vastoin kaikkia Blavatskvn varoituksia sekoitettiin teosofia politiikkaan ja sotaan. Iso-Britannia taisteli muka Valkoisen Veljeskunnan puolesta. Ken ei tätä uskonut ja sen mukaan toiminut, hänet niin ikään leimattiin kavaltajaksi. Tämän ohella perustettiin ns. vapaamielinen katolinen kirkko, tukemaan ja auttamaan tulevan "maailmanopettajan" työtä.
Kaikilla näillä julistuksilla ja teoilla luovuttiin alkuperäisestä teosofiasta, luovuttiin Blavatskysta, luovuttiin historiallisesta Mestarista. Niiden tilalle tuli politiikka ja sokea auktoriteettius; jolla kaikella kuormitettiin seuran jäsenten ajatuselämää, ja ympäröitiin Krishnamurtia koko hänen nuoruutensa ajan.
Kaiken tämän jälkeen Krishnamurti erään läpikävi sisäisen kokemuksen. On niin kuin hänelle olisi sanottu: "Etkö ollenkaan huomaa, mitä teatteria sinulla pelataan? Aiotko ilman muuta alistua kaikkeen tuohon? Aiotko olla kuin nukke, jota näytellään? Tai kuin gramofoni, joka toistat ja huudat sitä, mitä sinut pannaan huutamaan? Etkö ymmärrä, että olet vastuunalainen olento? Ajattele niin ollen asioita ja tilannetta, ja opi olemaan oma itsesi, elävä ihminen, vastuunalainen olento!"
Jotain tällaista selvisi Krishnamurtin sisäiselle tajunnalle. Ja hänen kunniakseen on sanottava, että hän älysi vaaran. Ainakin jollain tavalla. Seuraukset tästä olivat kohtalokkaat T. S:n myöhemmälle auktoriteetille. Sillä Krishnamurti heitti suoralta kädeltä romukoppaan Iso-Britannian kristus-edustuksen, heitti sekä entiset että itseään varten perustetut kirkot, seremonioineen kaikkineen, ja kielsi sekä nimitetyt että nimittämättömät "apostolinsa"! Ja kun tilannetta yritettiin pelastaa jonkunlaisen "maailmanäidin" esiintyöntämisellä, niin Krishnamurti torjui jyrkästi tämänkin yrityksen.
Tästä Krishnamurtin reilusta edesottamisesta tunsin eräänlaista iloa, melkeinpä kiitollisuutta. Sillä saihan siinä sokea auktoriteettius jonkunlaisen tuomion. Samalla se muodostui osittaiseksi tunnustukseksi Blavatskylle. Samoin Ruusu-Ristin johtajalle, Pekka Ervastille. Sillä hänhän — toimien silloin Suomen T. S:n ylisihteerinä — oli alunperin jyrkästi kielteisellä kannalla kyseessä oleviin julistuksiin ja edesottamisiin, ennustaen mm., että juuri näiden tekojensa tähden T. S:n on vielä astuttava Canossaan. Tämän "kerettiläisyytensä" tähdenkin Pekka Ervastin työ T. S:ssa tehtiin mahdottomaksi.
Minulla oli siis syytä iloita myös sen osittaisen hyvityksen johdosta — sanon sen vieläkin —, mikä Krishnamurtin ansiosta välillisesti koitui H. P. Blavatskylle ja Ruusu-Ristin johtajalle Pekka Ervastille.
Nyt siirryn perustelemaan edellä mainittua suruani. Mutta sitä ennen on tehtävä eräs välikysymys, josta en mene heti sanomaan, onko se otettava tragikoomiselta vai joltain muulta kannalta. Se on kysymys juuri tuosta petturi-Juudaasta; sellaisena kuin se esiintyy T. S:n auktoriteettiuden ja Krishnamurtin välisessä suhteessa. Sillä — niin kuin jo edellä sanottiin — siinä julistuksessa, jossa "maailmanopettaja" ja hänen "apostolinsa" lopullisesti, kaiken maailman edessä, määrättiin, siinä samalla selitettiin, että Juudaksia ovat kaikki ne, jotka epäilevät julistuksessa esitettyjä asioita. Mutta kuinkas kävi? Juudas-pohjalta katsoen kävi perin kummallisesti. Ensiksi: Krishnamurti puolestaan ei vain "epäillyt", vaan hän jyrkästi kielsi julistuksessa nimitetyt "apostolinsa". Siis itsestään "maailmanopettajasta" tuli ensimmäinen petturi! Se on logiikan järkkymätön tulos. Ja toiseksi: Juudaiksi näkyvät kiertyvän myös julistuksen alkuperäiset laatijat ja julkaisijat ja siinä nimitetyt "apostolit". Sillä "maailmanopettaja" on mahdollisimman jyrkästi kieltänyt kirkot ja seremoniat, mutta siitä huolimatta "apostolit" ylläpitävät perustamaansa kirkkoa, toimivat siinä piispoina la pappeina ja seremoniamestareina!
Jos mikään, niin tämä on tragikomediaa. Jo tästäkin syystä edellä mainittu iloni ei voi olla kovin syvällistä laatua. Päinvastoin: syvemmällä tunnen surua. Siihen on toisiakin syitä, joita nyt käyn esittelemään. Ne syyt saavat lähtökohtansa siitä, että Krishnamurti ei kyennyt astumaan kuin yhden askeleen, vaikka hänen olisi ollut astuttava vähintään kaksi. Hän ei kyennyt erottamaan kahta auktoriteettia, sokeata ja näkevää, väärää ja oikeata. Sen tähden hän jäi omalla tavallaan — niin kuin Absalom muinoin — tukastaan roikkumaan maan ja taivaan välille. Hän oli — käytyään läpi mainitsemamme kokemuksen — kuin säikähtänyt sitä sokean auktoriteetin paljoutta, johon hänet oli nuorena kasvatettu, ja sen tähden hän nyt, osaamatta ajatella asiaa syvällisemmin, heitti menemään kaiken auktoriteetin. Siinä meni — kirkkojen ja T. S:n auktoriteetin ohella — myös Blavatsky ja alkuperäinen teosofia, meni Valkoinen Veljeskunta, Buddha ja Jeesus Kristus .. .
Mutta kaiken tämän kaatamisen ohella jäi yksi auktoriteetti kaatamatta. Vieläpä se tuli korotetuksi kaikkein korkeimmaksi. Se auktoriteetti huutaa nyt: "Jokainen ihminen olkoon — kaikessa tietämättömyydessään — oma auktoriteettinsa!" Se Kalevalan suuri tammi, oma persoonallisuus, joka estää kuun kumottamasta ja päivän paistamasta, estää todellisen auktoriteetin esille pääsemästä, se jäi kuitenkin kaatumatta. Se tuli nyt — niin kuin sanottu — korkeimmaksi auktoriteetiksi.
Näin ollen emme voi olla vielä erikoisesti kiinnittämättä huomiotamme elämän todelliseen auktoriteettiin. Oleellisesti se on itse elämän totuus, elämän järkkymätön laki, se, josta ei kukaan voi — niin kuin Jeesus sanoo — piirtoakaan siirtää tai rahtuakaan muuttaa. Mutta ihmiskunnan johtavia eli palvelevia auktoriteetteja ovat myös ne olennot, jotka totuuden tietävät. Sellainen on Valkoinen Veljeskunta, sen suuret lähetit, historian Mestarit. Sen tähden käännymme nyt, kaikesta huolimatta, noiden alin omaan epäiltyjen ja "viraltapantujen" auktoriteettien puoleen. Ensiksi Blavatskyn puoleen. Hänhän sanoo "Teosofian Avaimessa", että jos vaikka sellainenkin henkilö, jolla on "vilpittömät aikeet ja etevät sielunominaisuudet, lannistumaton tarmo ja kestävyys", yrittää kulkea kohti salatiedettä ja adeptiutta yksinään, ilman Mestarin neuvoa ja johtoa, niin tuskin yksi 10 000:sta onnistuisi, vaan he joutuisivat joko "itsetiedottomaan mustaan magiaan tai aivan avuttomimpaan mediumisuuteen".
Käännymme sitten Jeesuksen Kristuksen puoleen. Kun eräs päämies kysyi häneltä: "Mitä minun on tehtävä periäkseni iankaikkisen elämän?", niin Jeesus heti kääntää hänen huomionsa historialliseen Mestariin, sanoen: "Käskyt sinä tiedät: 'Älä tee aviorikosta', 'Älä tapa', 'Älä todista väärin', 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi'." Ei Mestari sano umpimähkään: "Ole oma itsesi, oma auktoriteettisi! Sillä emmehän aineellisessakaan elämässä voi olla itsenäisiä ja vapaita, ellemme ole täyttäneet siinä vallitsevia ehtoja. Sama on — ja vielä ankarammin — laita henkisessä elämässä. Päästäkseen itsenäiseksi ja sitten eteenpäin, täytyy ihmisen osata täyttää historiallisen Mestarin antamat siveelliset käskyt. Muutoin vapaus on vain vallattomuutta. Niinhän päämieskin vastaa Jeesukselle: "Tätä kaikkea olen noudattanut nuoruudestani asti." Vasta tämän jälkeen Jeesus neuvoo ja huomauttaa, mitä päämieheltä vielä puuttuu, ollakseen edes entisyydestään vapaa, ollakseen edes siltä kannalta täydellinen, ja että hän sitten voisi opiskella ja jatkaa elämänsä kulkua elävän Mestarin välittömällä johdolla. Tämän ehdon kuultuaan päämies puolestaan tuli murheelliseksi. Nähtävästi hänkin sentään halusi olla "oma itsensä", "oma auktoriteettinsa".
Sananen vielä Krishnamurtista. Lieventävänä asianhaarana on otettava huomioon, että häntä ei ole milloinkaan opetettu tuntemaan ja seuraamaan Vuorisaarnaa, Jeesuksen oppia. Eikä liioin Buddhankaan käskyjä. Krishnamurtia on pienestä pitäen kasvatettu ihan toisia periaatteita noudattamalla. Blavatskya ja hänen oppiaan ei Krishnamurti liioin ole oppinut kunnioittamaan. Hänen kasvatuksensa on ollut kummallisella tavalla "suojeltua". Mutta vaikka otammekin kaiken tämän huomioon lieventävänä asianhaarana, niin se lievennys sopii vain silloin, kun ajattelemme Krishnamurtia ihmisenä, veljenä veljien ukossa, emmekä opettajana. Ihmisenä Krishnamurti kuuluu — niin kuin kaikki ihmiset — meidän elämämme kokonaisuuteen, ja meidän myötätuntomme kuuluu hänelle. Mutta julkinen opetus on julkisen arvostelun alainen. Hedelmistä puu tunnetaan. Ja opettajan hedelmä on hänen opetuksensa. Niinpä Krishnamurtin oma opetus paljastaa sen totuuden, että hän ei vielä ole varsinainen opettaja. Opettajaksi hänet on keinotekoisesti korotettu. Sen tähden on toivottavaa, että Krishnamurti itse vielä huomaa tämän — ja alkaa etsiä todellista auktoriteettia, so. Mestaria, Kristusta, Isää.
J. R. H.
Ruusu-Risti — toukokuu 1930
Etusivu Artikkelit