Jussi Sn–

Eikö ihmisyys jo korota ääntään?

Olemme joutuneet tulivuoren partaalle ja meidät syöstään sen kitaan, ellemme osaa pelastua ja pelastaa muita, sillä kukaan ei voi erottua pois yhteisestä kohtalosta. Joko hukumme tai pelastumme yhdessä. Ellemme osaa ehkäistä tämän tulivuoren – raakuuden ja väkivallan – laavavirtoja, niin ne vyöryvät ylitsemme ja hautaavat alleen kaiken, mitä tämä rotu on saanut aikaan – tämän sivistyksen, joka ei ollut mikään sivistys, vaan teeskentelyn, omahyväisyyden, petoksen ja valheen irvokas rakennus, suunnaton, sekasortoinen röykkiö, joka itse perustuksen pettäessä romahtaa maahan.

Väkivalta määrää, kenelle kuuluu valta ja kenellä ennen muita on oikeus elää. Tuhota, murskata, herättää kauhua on suurimpien sivistysvaltioiden ja vallanpitäjien jokapäiväinen ja jokaöinen ohjelma. Tuon ohjelman toteuttaminen pitää ainaisen jännityksen ja ahdistavan pelon vallassa miljoonat ja jälleen miljoonat ihmiset. Ja tuon ohjelman tulosten julistaminen on maailman julkisen sanan jokahetkinen tehtävä.

Kansojen johtajat pitävät herjaavia puheita, kerskailevat omista ehtymättömistä voimalähteistään, ylpeilevät ilkkuen vihollisilleen tuottamista onnettomuuksista. Kataluus, valhe on saanut keskeytymättömän puhevuoron voidakseen synnyttää vielä suurempaa levottomuutta, lamauttaakseen vastustajissa kaiken toivon.

Yhä uhkaavammaksi muuttuu tilanne, yhä rajummaksi käy hävitys, yhä ahdistavammaksi synkistyy elämä. Kuinka kauan tämä jatkuu? Kuinka kauan tämä helvetti kestää? Eikö ihmisyys jo korota ääntään? Vai olisiko ihmisyys jo täysin kuristettu?

Vieläkö uskomme, että tämä tuhoaminen kuuluu asiaan ja että kaikki on niin kuin olla pitää? Vieläkö uskomme, että tätä sotaa ei saa lopettaa kesken, vaan on sodittava siihen saakka, kunnes "oikeus voittaa"? Uskommeko todella, että maailma voidaan pelastaa tällaista tietä, joka on täynnä soraläjiä, suitsuavia raunioita, muodottomiksi ruhjottuja ihmisolentoja? Uskommeko todella, että tällä hankitaan sorretuille onnea ja orjuutetuille vapautta pakottamalla ne vuorokauden kaikkina aikoina, työstään, levostaan, yön unestaan painumaan surmaa pakoon maanalaisiin koloihin? Tämäkö olisi vapaudenlaulua, jossa kuuluu pirullinen kuoro täynnä jyrinää, ulvomista, kaikkien surmankoneiden jyskettä, sekaista, hulluksi tekevää melua, johon hukkuu uhrin, ihmisen voimaton valitus?

Vieläkö uskomme, että kaikkea tätä kauhistusta on jatkettava, kunnes kuviteltu päämäärä on saavutettu, jonka varmana tuloksena – mikä sen päämäärä sinänsä lieneekin – on arvaamattomien, korvaamattomien arvojen menetys ja lukemattomien ihmisten – kaikenikäisten – joko osittainen ruhjoutuminen tai täydellinen tuho? Ainaisen pelon, kuvaamattoman hädän, sietämättömän kurjuuden aikaansaaminen – sekö olisi uuden, paremman aikakauden alku, sekö innostuttava päivännousu, josta koittaisi kansojen yhteinen, ikävöity onni ja jokaisen yksilön kallisarvoinen vapaus?

Kuinka täydellisesti tulee ensin järjen pimetä, jotta voisimme jälleen tulla järkiimme?

Kuinka täydellisesti kaikki on ensin hävitettävä, jotta heräisimme näkemään hulluutemme seuraukset?

Kuinka jäljettömiin on ensin katoava ihmisyys, jotta jälleen uskoisimme ihmisyyteen?

Kuinka toivottoman kauan annamme ylivallan pahalle, jotta vihdoin tunnustaisimme hyvyyden voiman?

– Veljet, mielestänne varmaan tämä on aivan liian värikästä liioittelua, sillä johan sota on jättänyt meidät ainakin toistaiseksi rauhaan ja johan sen pauhu on loitonnut kuulumattomiin. Mutta jos tunnustamme veljeyden ja ymmärrämme ykseyden, olemme sielullisesti yhä sodan armottomassa puristuksessa ja sota riehuu edelleen välittömästi meidän ympärillämme. Ja jos olemme heränneet näkemään sodan kirouksen, mielettömyyden, anteeksiantamattoman epäinhimillisyyden, meidän velvollisuutemme on tehdä kaikkemme sodan lopettamiseksi. Ja mitä me voimme tehdä, me pienet, heikot ja vähäpätöiset? Meidän ei tule arkailla, ei epäillä eikä pelätä pienuuttamme, sillä tämän seuran jäseninä me kuulumme tämän planeetan ja siten tämän aurinkokunnan suurimpaan voimakeskukseen, jokaisen meidän kauttamme tämä voima voi virrata maailmaan, voima, joka tuo rauhaa, luo sopusointua, karkottaa pimeyden, kukistaa pahuuden ja turvaa edelleen tällä murheellisella planeetalla sille kuuluvan kehityksen.

– Meitä kutsutaan työhön. Intomme tulisi olla moninkertaistunut. Maailman hätä on suurempi kuin milloinkaan ennen, ja sen tähden meiltä vaaditaan kaikki voimamme maailman auttamiseksi.

Kuten maailman valtiot mobilisoivat sotajoukkonsa, varustavat yhä tuhoisampia aseita ja ponnistavat äärimmilleen voimansa taistellakseen omien kestämättömien päämääriensä puolesta. Samoin tulisi meidän yhtyä taistelemaan henkisin voimin totuuden, veljeyden ja rauhan puolesta.

Moninkertaiseksi on kasvava seuramme voima, jos se rohkeasti esiintyy maailman edessä yhtynein voimin ja murtumattomin rintamin, entistä suuremmalla innolla, sen totuuden valtuutettuna julistajana, joka sille on uskottu. Nyt ei ole aika huolehtia omasta kehityksestämme, mitään meille ei anneta, ellemme osaa antaa muille. Olemme ummehtuneita astioita, joissa virvoittava vesi turmeltuu, ellemme vuodata sitä janoisten juotavaksi.

Hätä maailmassa on äärimmäisen suuri. Ahdistuneet sielut, kärsimysten lyömät, kaikkensa menettäneet, kovaosaiset, toivottomat tarvitsevat nyt juuri apuamme, kaipaavat lohduttavan valoa, etsivät vastausta polttavien kysymyksiin, tietoa jälleensyntymisestä, karmasta, totuutta elämästä ja kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä olemassaolosta.

Teosofit, Teosofinen Seura – teosofia voi vastata tyydyttävästi näihin kysymyksiin ja ilmoittaa totuuden. Seurallamme on tilaisuus lunastaa itselleen ylhäinen oikeus olla jumalallisen viisauden välittäjänä maailmassa, viisauden mestarien perustamana seurana, jolle Totuus on korkein uskonto, ollen kaikkia uskontoja korkeampi.

Teosofi – 1940 n:o 9


Etusivu Artikkelit