Jussi Snellman

Maailman pulma – yksilön pulma

(Puhe T. S:n matineassa v. 1940)

Eurooppa on pian kauttaaltaan leimahtanut sodan liekkeihin ja missä vielä näennäisesti vallitsee ankarasti puolueeton rauha, siellä tilanne on kuitenkin niin jännittynyt, niin henkeäsalpaava, mielet niin kiihdyksissä, sodan torjumiskeinot niin epäluotettavat, että koska tahansa korkeajännitys voi pettää, ja myös nuo maat ovat äkkiä sodan ilmiliekeissä.

Me täällä Suomessa olemme ehtineet omalta kohdaltamme jo kokea suhteellisesti lyhyen, mutta sitä rajumman sodan kaikki kauhut, jotka nykyisen huipputekniikan luomien hävityskeinojen seurauksina ovat ennenkuulumattoman tuhoisat.

Tämä sota on lyönyt raskaat haavat kansaamme ja isänmaamme ruumiiseen, mutta Suomen kansa on sen aikana saavuttanut voitoista suurimman: se on voittanut oman itsensä ja muuttunut eheäksi, yksimieliseksi, uhrautuvaksi kansaksi.

Mutta meiltä, jotka kohtalon tahdosta olemme sodan yli säilyttäneet henkemme, meiltä vaaditaan nyt entistä enemmän ja monin verroin suurempaa uhrautumista, jotta voisimme rakentaa jälleen sen, minkä sota on hävittänyt ja jotta olisimme arvokkaat luomaan sitä tulevaisuutta, jonka kansamme on nykyisellä uhrillaan itselleen lunastanut.

* * *

Aika on ankara, mutta samalla mitä kallisarvoisin: nyt ihminen, tässä ajassa elävä ja sen mukana toimiva, voi rientää kehityksensä tiellä matkan, joka voi vastata useampia ruumiillistumia. Meistä ei kukaan ole sama kuin vuosi sitten. Meidän on tänä aikana täytynyt pakosta tehdä vilpitöntä tilitystä kaikesta siitä, mitä olemme tavoitelleet. Me olemme saaneet tutkia yksityiset varastoaittamme – niin mielessämme kuin sydämessämme – ja erotella kestävämmät ja häviämättömät arvot joutavasta romusta.

Me olemme jokainen julmina sodan päivinä saaneet seisoa päivittäin ja moneen kertaan päivässä elämän ja kuoleman vaa'alla ja noina tunteina ja minuutteina olemme saaneet heittää luotamme kaiken ylipainon, tinkiä pois kaiken tarpeettoman sekä sopeutua paikalle, jossa me olemme ainoastaan oman itsemme kokoiset.

Aamulla vielä olemme voineet herätä vuoteissamme, illalla on kotimme voinut olla suitsuavina raunioina, monet rakkaimmistamme ehkä kuolleet ja me itse kuin ihmeen kautta joko täysin pelastuneina tai olemme voineet tulla tajuihimme jossakin tilapäisellä vuoteella enemmin tai vähemmän runneltuina.

Olemme kysyneet kysymästä päästyämme ja yhä edelleen kysymme:

– Kuinka tällaista voi ja saa tapahtua? Missä on Jumala? Kuinka pitkälle saa mennä tämä pahuuden valta? Miksi näin käy vieläpä viattomille lapsille? Onko maailma menettänyt järkensä? Miksi tämä julmuus ja hävitys?

Ja me tahtoisimme huutaa koko maailmalle: Lakatkaa tästä raivohulluudesta! Lopettakaa tämä pirullinen mielettömyys! Herätkää ja tulkaa tajuihinne! Tämä ei ole elämän tarkoitus! Täytyy olla muita ratkaisuja, inhimillisiä, oikeudenmukaisia. Jokainen muu ratkaisu on parempi ilman väkivaltaa, ilman tällaista hävitystä, ilman tuhoa, verta ja kuolemaa!

Olemme kysyneet kysymästä päästyämme ja yhä uudelleen kysymme: Miksi meillä on sota? Miksi maailmassa on sota?

Ja lopullisesti on vain yksi ja sama vastaus:

Syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen, syynä sotaan, syynä sodan edellä oleviin aiheisiin ja syynä sodan seurauksiin on tietämättömyys ja sen erottamattomat liittolaiset: itsekkyys, petos ja väkivalta.

Nyt jos koskaan me olemme saaneet pitää rohkeaa ja perusteellista tilitystä. Me olemme päässeet selville helppohintaisten ns. totuuksien pätemättömyydestä. Nyt jos koskaan me olemme tulleet vakuuttuneiksi siitä, kuinka suuri on tietämättömyys maailmassa, kuinka harvinainen on tosi tieto ja kuinka totuus, pettämätön, epävarmaa elämäämme kestävämpi totuus on sanomattoman kallisarvoinen.

Ei mikään jumala voi vapahtaa maailmaa, ei mikään Jumalan Poika, vaan maailman voi pelastaa ainoastaan totuus, joka poistaa tietämättömyyden. Tämän totuuden tunnustaminen, tämän totuuden asettaminen korkeimmalle valtaistuimelle voi taata kansoille rauhan ja opettaa yksilöitä ymmärtämään oman asemansa suuressa yhteisössä. Vain ihminen voi auttaa ihmistä, kansojen täytyy itse nousta luomistaan kurjuuden kuilusta.

Ei niin, että maailmassa ei kaikkina aikoina olisi ollut tietoa totuudesta. Tämän »suuren orvon», ihmiskunnan keskellä on aina elänyt ja elää edelleen todellisia tietäjiä, valon poikia, jumalallisia opettajia, jotka ovat ikuisen totuuden pelottomia julistajia. Ja maailman monet pyhät kirjat ovat täynnä totuuden valona loistavia aarteita. Ei siis ihmisen kelpaa sanoa, että hänet on jätetty ilman apua pitämään puoliaan tässä elämän loputtomassa taistelussa. Valo on, apu on, auttajat ovat ihmisen ulottuvilla, mutta hän itsepäisesti tahtoo pysyä pimeydessä, hän luottaa enemmän omaan tietämättömyyteensä ja näin omilla teoillaan aiheuttaa itselleen sanomattomia kärsimyksiä.

Sen tähden tämä itsepintainen tietämättömyys on syynä siihen, että me yksilöt elämme itsekkäästi, petämme toisiamme ja anastamme itsellemme enemmän kuin mitä kohtuudella tarvitsemme.

Ja myös sama itsepintainen tietämättömyys on syynä siihen, että kansat ja valtiot vehkeilevät politiikassaan, omien liioiteltujen vaatimustensa tähden pettävät toisiaan ja väkivalloin, sodalla, anastavat heikommalta sen, minkä pitävät itselleen välttämättömänä.

Ja mitä me näin voitamme? Jokainen tällainen voitto kääntyy viimein katkeraksi tappioksemme. Näin me luomme vain kärsimystä maailmaan. Me rikomme yhä raskaammin elämän lakia. Mutta tämä laki on kiertämätön, vääjäämätön ja panee »kirjaimelleen» oikeutensa täytäntöön. Tätä lakia polkemalla me tuotamme seurauksena vain kärsimystä muille ja joudumme itse kärsimään. Ja meidän täytyy kärsiä, niin yksilöiden kuin kansojen ja koko ihmiskunnan, sillä muuten emme ymmärtäisi rikkoneemme lakia. Tämän tuomioistuimen edessä ei auta mikään ovela lakipykälien sovitteleminen. Pahojen tekojemme seurauksista ei pelasta meitä mikään »jumalallinen vapahtaja», syntejämme ei pyyhi pois mikään armahtava »taivaallinen isä». Omat tekomme meidät tuomitsevat ja jos ne ovat vastoin lakia, niin niistä koituva rangaistus on kärsimys, välttämättömänä kohtalona meihin tarttuva kärsimys.

Yksilöinä me omakohtaisen kärsimyksen opettamina heräämme pikemmin ymmärtämään ja tunnustamaan elämän lain: me tunnustamme, että me olemme osia tästä ainoasta yhteisestä elämästä, että me kuulumme erottamattomina jäseninä ihmiskunnan perheeseen ja että meillä ei ole mitään oikeutta eikä liioin lopullista mahdollisuutta pitää itseämme kaikesta muusta täysin erillään olevana olentona erikoisasemineen ja erikoisoikeuksineen, yksityisetuineen ja yksityisomaisuuksineen. Sellainen tila todellisuudessa on sula mahdottomuus, pelkkä tietämättömyyden synnyttämä harhaluulo. Tällaisen »heränneen» käsityksen me ensin omaksumme kuin tietopuolisena näkemyksenä, mutta vähitellen se asettaa meille itse käytännöllistä elämää koskevia, yhä velvoittavampia vaatimuksia, kunnes se kasvaa meissä mitä syvimmäksi, kaikki elämän kysymykset ja pulmat selventäväksi vakaumukseksi. Me tunnustamme ja me tunnemme jokaista soluamme myöten, että on vain yksi, kaikkialle ulottuva Elämä, josta jokainen ihminen, jokainen eläin, jokainen olio on yhtä oikeutetusti osallinen ja että siinä elämässä vallitsee vain yksi, kaikkialle ulottuva laki, syyn ja seurauksen laki, karman laki.

Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys eksyttävät meidät näkemään asiat ja elämän arvot peräti ahtaan näköpiirin valossa. Me pidämme määrättyjä saavutuksia, ns. »voittoja», itsellemme välttämättöminä. Me taistelemme – joko rehellisin tai väärin keinoin, joko kunniallisesti tai häikäilemättömästi – niiden valtaamiseksi ja näiden saavutusten mukaan me arvioimme koko elämämme menestyksen.

Mutta tämä on säälittävän nurinkurinen näkemys, sillä kaikki nuo arvot romahtavat ja muuttuvat tomuksi asetettuina elämän todellisuustaustaa vasten.

Jos edes hetkeksi saisimme silmämme auki ja näkisimme totuuden, niin siinä silmänräpäyksessä varmaan arvot elämäntileissämme muuttuisivat näyttämään enimmäkseen tappiota, ja siihen saakka voisimme mielestämme aivan mitättömät tekijät ehkä merkitä tulopuolelle, tosin sangen vaatimattomiksi saavutuksiksi, mutta sellaisiksi, joiden yhteenlasketun arvon hinnalla me kuitenkin yrittäisimme selviytyä täydestä vararikosta ja pelastaa elämämme.

Meidän »onnettomuutemme», ts. onnemme on siinä, että me olemme kuolevaisia ja kuolemattomia ja että me olemme saaneet asuaksemme sekä aineellisen että henkisen eli yliaineellisen maailman. Nämä maailmat ovat keskenään erottamattomassa, karman hallitsemassa suhteessa, jonka me kuitenkin tietämättömyydestä yritämme väkisin joko kieltää, vääristää tai kääntää ylösalaisin.

Kärsimyksen lyöminä me väitämme kärsivämme vääryyttä. Me kokoamme voimamme kostaaksemme väärintekijälle – tai me voimme myös tunnustaa omat pahat tekomme ja tunnonvaivojen pätsissä tehdä parannusta.

Mutta on turha suostutella jumalia, huutaa avuksi taivaan voimia, rukoilla armahdusta jumalalta. Kärsimyksen kohdatessa me olemme aina enemmän tai vähemmän syyllisiä, sillä monien entisten elämien takaa voivat tekemämme synnit kiertyä seurauksina vielä eteemme. Jo kauan sitten kadonneella mantereella jonkun silloisen kansan harjoittama väkivalta ja vääryys voi sotana ja sortona kohdata tuota samaa kansaa nyt jälleensyntyneenä sen nykyisillä asuinsijoilla.

Karman erehtymätön laki on vanhenematta voimassa aikain takaa, ja sen väkevä käsi ulottuu kaikkialle. Jokainen piirto karman laissa toteutuu kohdallaan: rukouksista, uhreista ja jumalista huolimatta. Karma on meidän kostajamme ja karma on meidän hyvittäjämme, karma on meidän kahleemme ja karma on meidän vapautemme niin aikojen alusta, niin tällä hetkellä kuin kaikkina tulevinakin aikoina – niin kauan kuin suuri Elämä värähtelee ilmennyksen tilassa.

Jos on rauha, karma valvoo kaikkien tekoja ja on tunnontarkka palkanmaksaja päivätyöstämme. Jos on sota, karma lyö lopulta väkivallan, jakaa erehtymättömästi oikeutta ja määrää lopulliset rauhanehdot. Ei ole paikkaa kaikissa maailmoissa, ei kätköä näkyväisissä eikä näkymättömissä, johon väärintekijä voisi lymytä pakoon karman kaikkivaltiaita tuomioita.

Turha on meidän vaatia veljiltämme hyvitystä, pikkumaista on meidän velkoa saataviamme ja lapsellista on meidän odottaa kiitosta hyvistä töistämme. Karma määrää, millaisen ja kuinka moninkertaisen sadon saamme kylvöstämme.

Totisesti, vahva on se mies, joka niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissa turvautuu karman hyvään lakiin. Mikään vaara ei häntä pelota, mikään onnettomuus ei häntä masenna. Kaikkina aikoina ja kaikissa vaiheissa hän on kukistamaton.

Karma, syyn ja seurauksen laki, vallitsee kaikessa ilmenneessä koko maailmankaikkeudessa. Ilmennyt universumi on aluton ja loputon sarja ilmenemättömän, absoluutin, harharuumiillistumia, reinkarnaatioita, joista tämä nykyinen mājā-ilmennys on seuraus edellisestä ja edellisistä sekä syynä tulevaan ja tuleviin – iankaikkisesta iankaikkiseen.

Kuka voisikaan käsittää itse karman säätäjän, aluttoman alun, ainoan olevaisen, joka Itse on kylliksi Itselleen joka on ja joka ei ole ja joka kuitenkin synnyttää aina uudelleen rajallisen maailmankaikkeuden omasta rajattomuudestaan?

Ehkä olemme jo siinä määrin tulleet järkiimme, että tunnustamme karman lain ja itsemme tuon lain alaisiksi. Silloin on meille myös mitä tärkeintä tietää, kuinka meidän on eläminen, jotta emme rikkoisi lakia vastaan ja jotta siten säästyisimme kärsimyksiltä.

Ja silloin saamme vastauksen aikojen viisaudelta ja niiltä viisauden pojilta, jotka kaikkina aikoina ovat julistaneet samaa, muuttumatonta totuutta. Miten paljon uskonnot eronnevatkin uskomuksissaan ja opinkappaleissaan – kaikki ne yksimielisesti julistavat samoja yleviä elämänohjeita, jotka ne ovat perineet suurilta perustajiltaan ja innoittajiltaan kuten Buddhalta ja Jeesukselta.

Gautama Buddhan käskyt ovat edelleen Buddhan opin horjuttamaton perustus ja samoin Jeesuksen vuorella antamat käskyt sisältävät edelleen kristinopin tinkimättömän ytimen.

Ei ole buddhalainen se, joka ei lupaudu elämässään noudattamaan Herra Buddhan käskyjä. Ei ole kristitty se, joka ei välitä Mestari Jeesuksen käskyistä eikä yritä noudattaa niitä kaikkina aikoina – tinkimättömästi.

Ei ole niin, että nämä käskyt olisivat epäkäytännöllisiä ja sopisivat vain määrättyihin olosuhteisiin ja kelpaisivat elämänohjeeksi vain määrättynä aikana.

Ne ovat tarkasti sopusoinnussa itse elämän lain, karman kanssa ja sen tähden vain niitä noudattamalla ihminen voi saavuttaa elämässä sopusoinnun sekä vapautua kärsimyksestä.

Älä suutu. Älä himoitse. Ole tosi. Älä vastusta pahaa. Rakasta vihollisiasi. Nämä käskyt ovat vaativia, mutta ne eivät pakota ketään. Oma sydämemme määrää, tunnustammeko ne ainoaksi, korkeammaksi elämänohjeeksemme. Nämä käskyt vetoavat yksilöön, ja vain yksilöiden kautta vaikuttavat kansaan ja ihmiskuntaan.

Niiden täydellinen toteuttaminen voi olla meille ylivoimaista. Me emme itse eikä liioin kukaan muu voi sille mitään, että me emme vielä ole täydellisiä. Mutta me voimme jo nyt nähdä tuon täydellisyyden päämääränä, jota kohti olemme kulkemassa – vaikka horjuvin askelin. Ei kukaan vaadi meiltä mitään, me itse olemme oma käskijämme. Me saamme olla epätäydellisiä, sillä se on luonnollista. Me saamme erehtyä, sillä se on inhimillistä. Ja me saamme rikkoa näitä käskyjä vastaan, mutta silloin joka kerta me joudumme kärsimään ja saamme vastata seurauksista.

Sen tähden on välttämätöntä, että me keskenkasvuisuudestamme huolimatta tunnustamme nuo käskyt ja tunnustamme niihin sisältyvän ihanteen, jota tavallisesti pidetään liian korkeana ja ihmiselle mahdottomana toteuttaa. Me voimme eksyä kauas oikealta tieltä, mutta silloin on välttämätöntä, että me yhä uudelleen suunnistaudumme noiden ikuisten muuttumattomien johtotähtien mukaan ja jatkamme matkaa niiden pettämättömässä valossa.

*

Maailman pulma, aikakauden pulma, kansojen pulma on ennen kaikkea ja lopullisesti yksilöiden pulma.

Kansat yrittävät luoda yhä uusia yhteiskuntamuotoja saaden aikaan sotia ja vallankumouksia saavuttaakseen varman onnellisuuden ja pysyväisen hyvinvoinnin. Ja teoriana jokin sellainen uudistussuunnitelma voi olla mitä lupaavin. Mutta kuinka sille käy? Käytäntöön otettuna siitä kehittyykin mitä sietämättömin sortovalta ja yhä suurempi kurjuus. Sen sovelluttaminen käytännölliseen elämään on tapahtunut väkinäisesti. Sen onnistuminen edellyttäisi vastaavaa kehitystasoa, mutta yksilöt, yhteiskunnan jäsenet, vieläpä uudistusten ajajat eivät yksilöllisessä kehityksessään ole uuden, pelastavan yhteiskuntaihanteen tasalla.

Ja jälleen on seurauksena sota ja vallankumous, jolloin tapahtuu merkillinen järjen pimennys: tahdotaan turvata olemassaolo riistämällä toisilta olemassaolo, tahdotaan turvata omaisuus riistämällä toisilta omaisuus, tahdotaan turvata vapaus riistämällä toisilta vapaus. Käy ilmi, että koko sivistyksen pohja pettää, sillä se perustuu väkivaltaan, itsekkyyteen ja petokseen. Niin sisäinen kuin kansainvälinen politiikka on enimmäkseen vehkeilyä. Liittoja solmitaan vain omia etuja ja saavutuksia varten. Kunniallisuus, rehellisyys ja oikeudentunto ovat valtioiden diplomatiassa vain teeskentelyä ja itse asiassa olemattomia hyveitä. Mitä räikein valhe, mitä ovelin petos ja mitä katalin teko ovat määrätyissä tapauksissa luvallisia ja muuttuvat oman kansan palveluksessa sankaritöiksi. Kristityt unohtavat tai oikeammin eivät välitä siitä, mitä heidän lempeä Mestarinsa julisti:

Rakastakaa vihollisianne!

Ja buddhalaiset pitävät turhana lupaustaan:

Minä lupaan olla vahingoittamatta ainoatakaan elävää olentoa.

On selvää, että elämän sopusoinnun lakia näin mitä väkivaltaisimmin häiritään ja karma toimii silloin kansojen elämässä kuten yksilöidenkin – ankarana kostajana, so. välttämättömänä tasapainon palauttajana, jotta maailma ei luhistuisi ja kehitys voisi jatkua edelleen. Kansoilla on luonnollisesti kohtalonsa kuten yksilöilläkin ja tämän kohtalon pääsisältö näyttää olevan jatkuvaa kärsimyshistoriaa, jossa toimivana »sankarina» on itsepäinen tietämättömyys.

Maailmansota jakaa kansat ja valtiot sekä niiden mukaan yksilöt kahteen valtaisaan puolueeseen. Jotkut maat yrittävät tosin noudattaa ankaraa puolueettomuutta, mutta niissäkin maissa mielipiteet yhtyvät kannattamaan joko toista tai toista sotivaa puoluetta.

Jokainen tietysti ilman muuta tahtoo kannattaa ja uskoo kannattavansa ainoastaan sitä puolta, joka taistelee »oikean asian» puolesta. Ja taas kumpikin sotiva puolue julistaa taistelevansa ainoastaan »oikean asian» puolesta. Molemmat kohottavat sotalippunsa, johon on kirjoitettu mitä korkein ja mitä innostavin päämäärä. Ja molemmat sotivat puolueet uskovat järkähtämättömästi omaan lippuunsa, joka voiton kannustajana vie heidät rajattomiin uhrauksiin ja samalla mitä julmimpiin tekoihin.

Näin monimiljoonainen armeija molemmin puolin varustautuu kaikin hävitysasein ja taistelee »sankarillisesti» oman oikean asiansa puolesta tuottamalla mahdollisimman suurta tuhoa viholliselle, koska se tietysti taistelee »väärän asian» puolesta.

Kumpi puoli siis sotii todella oikean asian puolesta, sillä ilman muuta on selvä, että molempien »oikea asia» ei ainakaan samassa mielessä voi olla oikea, koska se on vienyt ne taisteluun toisiaan vastaan? Vai olisiko niin, ettei kumpikaan puoli taistele täysin oikean asian puolesta?

On niitä, jotka sanovat tietävänsä ja sen tähden rohkeasti julistavat, että jälleen nykyisessä maailmansodassa käydään itse asiassa valtataistelua pimeyden ja valon voimien välillä, hyvän ja pahan välillä, valkoisten ja mustien voimien välillä ja että jälleen on kysymys kriittisestä, koko ihmiskunnan kehitystä koskevasta ratkaisusta, joka on välttämätön – tai paremminkin joka ei ole vältettävissä – jotta tuolle kehitykselle kuuluva tarkoitus voisi toteutua. Ja vieläpä ollaan tietävinään, että tämä taistelu on jo tapahtunut näkymättömässä maailmassa ja että siis aineellisessa maailmassa riehuva sota on vain tuon henkisen sodan viimeistä vaihetta, ennen kuin valkoiset voimat ovat päässeet voitolle lopullisesti.

Voisimme tämän uskoa, jos vain olisi mahdollista, että todella oikea asia niin ehdottomasti kuuluisi vain toiselle sotivalle puolueelle, joka siis sinänsä edustaisi valon ja hyvän voimia – ja että siis tuo vastapuoli miljoona-armeijoineen sekä kymmenine miljoonine kannattajineen ajaisi täysin väärää asiaa sekä sotisi yksinomaan pimeyden ja pahan voimien puolesta.

Ehkä voisimme vielä uskoa tuonkin niin merkilliseltä tuntuvan mahdollisuuden, jos vain se täysi mahdottomuus olisi mahdollista, että valon ja hyvän voimat – siis koko Valkoinen Veljeskunta – käyttäisivät samoja keinoja, hirvittäviä hävitysaseita, jotka siinäkin tapauksessa ja myös heidän palveluksessaan aiheuttavat samoja tuloksia: sanomatonta kärsimystä, kuvaamatonta kauhua, uskomatonta tuhoa ja turmiota.

Näin ollen Gautama Buddha ja Jeesus Kristus edustaisivat tuota Valkoista Veljeskuntaa yllättäen kovin nurinkurisella tavalla kieltäessään kaiken väkivallan, verenvuodatuksen ja tappamisen. Miksi ja ketä varten he siis lainkaan olisivat antaneet nuo peruuttamattomat käskynsä? Ja miksi he osoittivat omalla elämällään, että he noilla käskyillään tarkoittivat täyttä totta – edellinen kuninkaan poikana luopuessaan maallisesta vallasta, jonka käyttäminen vie väkivaltaan ja vaihtaessaan valtikkansa kerjäläismunkin almukuppiin sekä antamillaan käskyillä osoittaessaan pelastuksen tien – ja jälkimmäinen, kristittyjen vapahtaja, antautuessaan vapaaehtoisesti pettäjänsä käsiin, avaamatta suutaan puolustautuakseen vääriä syytöksiä vastaan sekä antaen anteeksi vihollisilleen huutaessaan voittajana ristillä:

Jumalani! Jumalani! Miksi näin minut kirkastit?

Jos heidän ilmoittamansa totuus pahan voittamiseksi sopi ainoastaan heidän ajalleen, pari tuhatta vuotta sitten, kysymme vielä enemmän ihmetellen: Mihin suuntaan siis kehitys on kulkemassa? Ja eikö mitään pätevää, pysyvää totuutta olisikaan olemassa?

Elämme koko maailmaa järkyttävien mullistusten ajassa. Levottomina tarkkailemme kaikkia ennemerkkejä. Raamatun profeettojen ennustuksia ja Ilmestyskirjan pelottavia näkyjä sovitamme jälleen – kuten niin usein ennen – vallitsevaan ajankohtaan. Monenasteiset selvänäkijät ja lukuisat ennustajat esittävät rohkeasti tulevaisuustietojaan. Ja spiritistien yhä kasvava, harras lauma puhuttaa innostuneena vainajiaan sekä tuonpuoleisen maailman jumaloituja henkijohtajiaan, saaden heiltä mielestään pettämättömiä ennakkotietoja siitä, kuinka kaikki tulee yksityiskohtineen tapahtumaan ja kuinka näiden johtajien ja enkelien erityisessä suojeluksessa olevien tulee menetellä säästyäkseen tulevissa onnettomuuksissa.

Ankaran kohtalon puristuksessa ihmiset tunnustavat tietämättömyytensä ja koettavat suurimmassa hädässä turvautua oman uskontonsa jumalaan, taivaan voimiin, uskonsa tai taikauskonsa tarjoamaan apuun, olkoon se vaikka kuinka olematon, sen luotettavuus pelkän kuvittelen varassa.

Yhteinen vaara, tuhoisa onnettomuus, sodan järkyttävät jäljet voivat saada meidät valveutumaan. Me tunnemme kuuluvamme yhteen kohtalotovereina. Mielessämme herää uhrautuva auttamishalu ja sydämessämme vilpitön sääli kovaosaisia kohtaan, olkoot ne oman tai vieraan maan kansalaisia. Vaaran keskellä me kaikki tunnemme olevamme veljiä ja vertaisia. Mutta kuinka onkaan? Ihmisellä on merkillisen lyhyt muisti: tuskin on vaara ohi, kun jokainen alkaa jo tinkiä hyvyydestään, alkaa ajatella lähinnä omia tarpeitaan ja varastoimisia oman puutteensa varalle.

Ja näin taistelu jatkuu. Aika siirtyy vaiheesta toiseen. Ja karman laki menee vääjäämättömästi täytäntöön.

Kaiken tämän pimeyden keskellä me kysymme: Näinkö on aina oleva? Näinkö synkkä on kansojen kohtalo? Eikö ole loppua tälle kärsimykselle? Eikö ihmiskunta ole pelastettavissa?

Meille vastaa Aikojen viisaus. Se kehottaa meitä katselemaan kansojen kohtaloita avarampaa todellisuustaustaa vastaan. Se johdattaa meidät valtaisalle näköalavuorelle, jossa katsettamme ei sumenna nykyisyyden synkeys vaan jossa saamme nähdä kauas taakse kadonneen menneisyyden, jolloin oudoilla, nykyisin olemattomilla mantereilla syntyivät, saavuttivat huippunsa ja vähitellen rappeutuivat loistavat sivistykset suurenmoisine saavutuksineen, rikkaine rotuineen ja alarotuineen. Saamme seurata tämän saman ihmiskunnan kehitystä, kuinka jokainen rotu erikoisine sivistyksineen kehittää sille kuuluvia ominaisuuksia – ja kuinka tuo kehitys siirtyy vähitellen monien vaiheiden kautta nykyisyyteen, joka vuorostaan synnyttää oman sivistyksensä siihen kuuluvine kansoineen ja sille määrättyine ominaisuuksineen, hämmästyttävine saavutuksineen ja nerokkaine keksintöineen, jotka ovat loistavan älyn suorittamien laskelmien ja luonnonvoimien alalla tehtyjen valtauksien yhteistulosta.

Aikaa on ihmiskunnalle mitattu miltei rajattomasti, miljoonissa vuosissa lasketaan aina yhden juurirodun elämä. Aineellisilta tuloksiltaan sen saavutukset näyttävät yllättävän suurenmoisilta, mutta uskomattoman hitaasti tapahtuu itse ihmisen sisäinen kasvu. Ja jonkun aikakauden pimeimmällä kohdalla joudumme murheellisina kysymään: onko ihminen lainkaan edistynyt siveellisesti kaukaisimmalta luolaihmisen asteelta?

Mutta kuinka suuri lieneekin ajoittainen sekasorto, kuinka ylivoimaiselta näyttäneekin itsekkyyden ja vallanhimon harjoittama väkivalta, kuinka alas poljettu saattaneekin olla oikeus kaikki murskaavan sodan jalkoihin, kuinka sorrettu ja häväisty lieneekin ihmisyys jonkun häikäilemättömän tyrannin käskyvallan alla, kuinka olemattomalta näyttäneekin heikkojen turva surman ja hävityksen keskellä, niin sekasorto on kerran loppuva, väkivalta on saava tuomionsa, sota on kerran kuuluva kokonaan menneisyyteen, ja sota-aseet ja kaikki surman välikappaleet upotetaan kerran syvimmän meren syvyyteen – tai ne saavat muuttaa tarkoituksensa ja muotonsa palvelemaan siunauksellista elämää, rauhallista sivistystä ja yhä täydellisempää kauneutta.

Niin kuin maailmankaikkeus pysyy tarkasti rajoissaan, niin kuin maailmoilla on oma kantavuutensa, jotta ne eivät syöksy syvyyteen, niin kuin tähdet kiertävät niille säädettyjä ratojaan – niin tämäkin meidän pieni maailmamme kaikesta näennäisestä epäonnistumisesta ja valtaan päässeestä pahasta huolimatta toteuttaa sille määrättyä tarkoitusta.

Aikain viisaus todistaa, että maailmoilla, aurinkokunnilla ja jokaisella planeetalla on omat jumalalliset johtajansa. Ja niin myös tällä meidän kotiplaneetallamme on viisas Isäntä ja sen perheellä, ihmiskunnalla, neuvokkaat ja voimakkaat valvojansa, jotka pitävät tarkkaa huolta siitä, että sille määrätty tarkoitus, ihmiskunnan ja sen ohella kaiken muun luomakunnan kehitys, järjestyksenmukaisesti toteutuu – ja että kaikki sen kokemat vaiheet – vaikeimmatkin – palvelevat lopullisesti tuota tarkoitusta.

Ja me näemme tässä todellisuuden valossa, kuinka menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus liittyvät pienimpiä yksityiskohtia myöten eheäksi kokonaisuudeksi, valtavaksi elämänlauluksi, jumalalliseksi näytelmäksi, jossa jo prologi antaa aatteet ja määrää ne tehtävät, jotka ratkaistaan pitkiä aikakausia kestävissä näytöksissä ja jossa tämän »divina comedian» epilogi on saavutetun suorituksen voittoisaa ylistystä.

Teosofia on Valkoisen Veljeskunnan sytyttämä soihtu Aikojen viisaudesta ja annettu nykyajalle valaisemaan tietämättömyyden pimeyttä. Ihmiskunnan joukosta Viisauden Veljet koettavat löytää yhä useampia tämän soihdun kantajia, joiden pyrkimyksenä on pysyä uskollisena totuudelle, sillä ainoastaan totuuden valo voi karkottaa pimeyden. Tämän valon loistaessa ja kirkastuessa yhä valtavammaksi totuuden päiväksi yön mustat voimat, pahuuden ja pimeyden peikot, pakenevat. Kärsimysten piirittäminä ja lyöminä ihmiset kaipaavat yhä kiihkeämmin totuutta ja tämän totuuden pelastamina he ovat valmiit hylkäämään taikauskonsa, luopumaan kaikesta väkivallasta ja kasvattamaan itseään vapaiksi kärsimyksestä.

Mutta tarun lohikäärmeellä on monta myrkkykielistä päätä, ja jos yhden niistä sivallat miekallasi poikki, kasvaa tilalle heti kymmenen vielä myrkyllisempää päätä. Vastustamalla pahuus vain kasvaa voimassa ja muuttaa loputtomasti muotoaan. »Viha ei lopu vihalla, viha loppuu ainoastaan rakkaudella», julistaa viisas Buddha. Ja tämä on yhtä päivänselvä kuin että ainoastaan lämpö sulattaa jään ja ainoastaan auringonvalo tekee lopun yöstä.

Maailman pulma on yksilön pulma. Yksilö voi saavuttaa tiedon, hän voi astua valoon ja omistaa totuuden. Ja vaikka matka on pitkä kulkien monen syntymän ja monen kuoleman kautta, niin hänen tietonsa kasvaa yhä suuremmaksi tiedoksi, hänessä oleva valo kirkastuu yhä suuremmaksi valoksi, ja vihdoin hän tuntien totuuden voiman murtautuu vapaaksi persoonallisen minuutensa harhavankilasta sekä heittää iäksi yltään kahleet, jotka hänen tietämätön itsekkyytensä on takonut. Ja olkoon elämän päivä mitä pilvisin ja joku aikakausi mitä synkin, hän asuu valossa, joka ei sumene. Hänen valonsa loistaa vaihtelematta ja sammumatta valaisten luotettavasti elämän myrskyisimpiä vesiä.

Hän ei sodi, sillä hänellä ei ole sota-aseita.

Hän ei taistele, sillä hänellä ei ole mitään voittamista.

Hän ei käytä väkivaltaa, sillä hän on täynnä hyvyyttä.

Hän ei vihaa ketään, sillä hän osaa ainoastaan rakastaa.

Hän ei syytä ketään, sillä hän ei kärsi vääryyttä.

Häntä ei sorra kukaan, sillä hän ei kilpaile kenenkään kanssa.

________________

Hän sanoo totuuden, sillä hän ei pelkää mitään.

Hän on kärsivällinen, sillä mikään ei masenna häntä.

Hän on suvaitsevainen, sillä hän ymmärtää kehityksen.

________________

Hän ei väittele, sillä hän tuntee totuuden.

Hän ei kadehdi, sillä häneltä ei puutu mitään.

Hän ei kärsi, sillä hän on haavoittumaton.

Hän ei vahingoita ketään, sillä hän on yhtä jokaisen kanssa.

Hän ei omista mitään, sillä koko maailma on hänen omansa.

________________

Hän on onnellinen, sillä hän on lakannut etsimästä onnea.

Hän on rauhallinen, sillä mikään häiriö ei häntä saavuta.

Hän on puhdas, sillä mikään ei ole syntiä hänelle.

Hän on kaunis ja sopusointuinen, sillä hän toteuttaa tarkoituksensa.

* * *

Tällaiset ihmiset, nuo »puhdassydämiset», nuo »rauhantekijät» ovat ihmiskunnan kukoistus, he kuuluvat jo nyt tulevaisuuteen, kehityksen uuteen kiertokauteen, sillä niin kaukana edellä he ovat muun ihmiskunnan valtavasta pääjoukosta, joka karman säälimättömässä, mutta viisaassa koulussa vielä opettelee kärsimysläksyjään viisastuakseen sekä kyetäkseen luomaan nykyistä onnellisemman, oikeudenmukaisen rauhan maailman.

Haltioituneina suuret runoilijat ja todelliset profeetat ovat kuvailleet tämän uuden maailman ikävöityä tuloa, jolloin koko luonto yhdessä ihmisen kanssa saa kuin uudet, ihanat kasvot, jolloin pedot lauhtuvat lempeiksi tuntien ihmisessä vain hyväntahtoisen herransa, ja kaikkein heikoimmat turvautuvat ihmiseen kuin suojelijaansa, jolloin maa kukoistaa lakastumatta ja antaa viisaalle ja hyvälle ihmiselle mitä runsaimman sadon ja jolloin kaikki pelko on poissa, julmuus tuntematon ja kaikki rumuus kadonnut elämästä.

Ja jos kysymme, onko tuo vain mielikuvituksen luomaa runollista liioittelua, elämän synkän todellisuuden vastakohdaksi synnyttämää kaunomaalausta – vai uskommeko puolestamme sen mahdollisuuteen, niin syvällä sydämessämme on vakuuttava tietoisuus, että näin on kerran oleva ja että näin kerran täytyy olla. Niin, me uskomme, että yhä suurempaan täydellisyyteen olemme kulkemassa, että huimaava on elämään kätkeytyvä kauneuden ja onnen määrä, että tulevaisuuksien ihanuus on monin verroin ylittävä uhkarohkeimmatkin unelmamme, sillä tämä mainen elämä on oleva hengen elämän yhä täydellisempää toteutumista – tai »heijastusta» riippuen siitä, katselemmeko ilmennyttä elämää muodon vai muotoa elähdyttävän hengen kannalta.

Me tunnemme, että jokainen ihminen on sisimmässään hyvä ja että maailma lopullisesti kuuluu hyvälle ihmiselle. Me toteamme, että erikoisesti tällaisina kärsimysten aikoina me kukin tahtoisimme olla toisillemme erityisen ystävällisiä. Me suremme sitä, että niin vähän, niin riittämättömästi voimme auttaa puutteessa olevia, että olemme niin voimattomia pelastamaan veljiämme myös muissa maissa sodan julmuuksilta. Me hiljennymme, tulemme vaatimattomiksi, tahdomme unohtaa oman tärkeytemme ja yritämme sitä enemmän ottaa huomioon muita. Me muutumme herkemmiksi ymmärtämään toisia, emme tahdo loukata ketään, me koetamme kunnioittaa jokaista, olkoon kuka tahansa, aivan tuntematon ja aivan vähäpätöinen jäsen yhteiskunnassa.

Meissä liikahtelee yhä voimakkaammin sisäinen, jumalallinen luontomme: se rupeaa puhumaan omaa hiljaista kieltään, haastamaan sydämessämme ikuisuuden sanomattomia sanoja. Me tunnemme, että henkemme uumenissa asuu valo, joka on valoa itse kaikkeuden alkuvalosta. Me toteamme, että sielussamme on säteily, elävä ja sammumaton, sen tulen tuntua on meidän ikuinen jumalikävämme.

Ja niin kauan tämä ikävä kutsuu ja polttaa suloisesti olemuksemme salatussa pyhätössä, kunnes ymmärrämme jättää harhan eristävät rannat; niin kauan sydämemme on rauhaton, kunnes saamme upottaa tämän erillisen itsen »Kaikki-Itseen» – »pisaran valtamereen» – »Nirvānaan» – »Isän syliin» – minkä nimen tuolle lopulliselle määrällemme annammekin.

Teosofi – 1940 n:o 5-6

Kieliasua uudistettu.