Muistelma
On kaunis elokuun ilta. Kiipeän Kolin vaaralle. Suurenmoinen on se näköala, joka siellä avautuu silmieni eteen. Siinä on sellaista kauneutta, jota en kykene täydellisesti käsittämään. Tuntuu siltä, etten koskaan kyllästyisi siihen. Tahtoisin mielelläni aivan kuin sulautua tuohon niin käsittämättömään ihanuuteen.
Tällaista, jotakin aivan erikoista tunnetta, saan kokea Kolilla nyt, kuten niin usein ennenkin. Tällä kerralla kuitenkin vielä suuremmassa määrässä.
Jään yöksi vaaralle, huvilaan. Aamulla herättyäni menen kahvipöytään. Kuinka erikoisen ihailtavia ihmiset siellä ovatkaan. Huomaan näkeväni heissä jumalan kuvan. Minusta tuntuu liikuttavalta se kauneus, joka kuvastuu heidän silmistään. Helmenä kaikessa tuossa ihanuudessa on eräs nuori ihminen. Hänen kanssaan puhumme kauniilla, sanattomalla kielellä.
Rupean laskeutumaan alas vaaralta. Mikä suurenmoinen tunnelma täyttääkään minut alas laskeutuessani! Se valtaa olentoni kokonaan. Tunnen olevani täynnä sellaista riemua ja onnea, jota en kykene sanoin kuvaamaan. Joudun aivan haltiotilaan.
Tällaista pyhää tunnelmaa saan nauttia vain hetkisen. Mutta se hetki on niin äärettömän ihana.
Olen vain tomun lapsi, joka elän täällä aineellisuuden laaksossa, synnin orjana.
Ja kumminkin minun annetaan tuntea esimakua tällaisesta ylimaallisesta autuudesta.
Mistähän syystä, mitä varten? Näin kysyn itseltäni.
Varmaankin suuri, jumalallinen rakkaus tahtoo tukea ja ohjata minua, näyttää minulle taivaallista valoa, etten aivan auttamattomasti uupuisi maailman synkkään yöhön. Tällä tavoin minua autetaan korkeammista maailmoista kulkemaan ikuiseen elämään johtavaa tietä.
Minun annetaan tuntea esimakua siitä, "kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra".
J. V. S.
Ruusu-Risti — maaliskuu 1930
Etusivu Artikkelit