Lääket. lis. Kari Kurki-Suonio

PARACELSUS

Renessanssin aika toi uutta henkeä tieteisiin, taiteisiin, uskontoon ja politiikkaan. Lääketiede oli ollut yli puolentoista vuosituhannen ajan jokseenkin hedelmätöntä väittelyä ainoaksi auktoriteetiksi julistetun roomalaisen Galenuksen sanoista. Anatomiaa ei tutkittu ihmisruumiista vaan kirjoista. Niin ei edes verenkiertoa tunnettu, vaan verisuonia kutsuttiin nimellä arteria (= pieni ilmaputki), koska niiden luultiin Galenuksen mukaan sisältävän ilmaa. Vasta Vesalius johti anatomian jälleen oikeille urille, tutkimuksiin "paikan päällä".

Mutta käsitykset terveyden ja sairauden olemuksesta jäivät ennalleen. Vallitsi humoraalipatologia, joka oletti ihmisen olevan kootun neljästä perusnesteestä. Hoito oli liian poistamista tai puuttuvan lisäämistä, yleensä voimalliset verensiirrot tai peräruiskeet.

Tulokset olivat melko kelvottomia. Potilaat useimmiten kuolivat juuri hoitoon, vaikka tauti olisi ollut vähäinenkin. Mutta jos joku uskalsi ehdottaa hoitotapojen tarkistamista, julistettiin hänet heti kerettiläiseksi, erotettiin lääkäriseuroista ja kiellettiin luennoimasta. Tarvittiin valtavat hengenlahjat, perusteelliset tiedot sekä ennen kaikkea rohkeutta, jos joku aikoi yrittää herättää lääketiedettä — konservatiivisinta kaikista tieteistä — sen dogmaattisesta unesta.

Köyhän lääkärin poikana syntynyt Philippus Aureolus Theophrastus Bombastus von Hohenheim (1493–1541), joka sai liikanimen PARACELSUS (koska hän ikään kuin asetti itsensä erään vanhan auktoriteetin Celsuksen rinnalle), huomasi silloisen lääkäriopetuksen hyödyttömyyden. Kun Paracelsus ei löytänyt janoamaansa totuutta yliopistoista, jotka olivat keskittyneet todellisuudelle vieraisiin väittelyihin, hän vaelsi maasta toiseen, kuunnellen ihmisiä ja tarkkaillen luontoa, etsien ja tutkien. Hän ymmärsi, että anatomia alkoi kehittyä ja että sen perusteella voidaan todeta sairauden silmälle näkyvät muodot, sen lopputulokset. Tätä hän ei pitänyt riittävänä, vaan katsoi että lääkärin tulee etsiä niitä näkymättömiä hengenmaailman voimia, jotka pitävät elämää yllä ja joiden häiriytymistä sairauskin pohjimmiltaan on. Niissä hän katsoi olevan terveyden ja sairauden todellisen olemuksen. Koska näitä koskeviin kysymyksiin ei laboratorioista löytynyt vastausta, Paracelsus vetäytyi filosofiaan, mietiskelyihin ja alkemiaan.

Paracelsus ei tyytynyt ihmisen jakoon neljään nesteeseen, vaan rakensi kuvan kaikkeuden voimien alaisesta ihmisestä.

Huomattavin vaihe hänen elämässään oli toiminta Baselin kaupunginlääkärinä ja jopa yliopiston professorina 1526–1527. Hän saavutti laajalti mainetta parantamalla kuulun kirjanpainaja Frobeniuksen loukkaantuneen jalan, jonka muut lääkärit olivat jo määränneet kuolion takia katkaistavaksi. Meillä nykyajan homeopaateilla on täysi syy päätellä Paracelsuksen käyttäneen tässä potentoitua ARNICA MONTANAA, koska sen parantava vaikutus on todettu tuhansissa vastaavissa tapauksissa. Mutta onnistuneet parantumiset tuovat lääkärille helpommin vihamiehiä ja kadehtijoita kuin ystäviä. Eikä Paracelsuksen luonne myöskään ollut kovin sopuisa, kuten hänen liikanimensä "Bombastus" osoittaa. Hän hyökkäsi niin voimallisesti koko vallitsevan lääketieteen hölynpölyä vastaan, että sai pian koko tiedekunnalta yksimielisen luennoimiskiellon.

Kun Paracelsus antoi lisäksi apteekkarien ymmärtää, että suurin osa lääkekauppaa oli pelkkää petkutusta ja huijausta ja rahojen puijaamista onnettomilta sairailta, nousivat häntä vastaan liikemaailman vahvat voimat, jotka pian järjestivät asiat niin, että hänen täytyi paeta Baselista. Tästä kertoo Mika Waltari näytelmässään "Paracelsus Baselissa".

Elämänsä loppuvuodet Paracelsus pakeni vainottuna paikasta toiseen, yhä etsien, tutkien ja kirjoittaen. Hän kuoli unohdettuna, ja hänen runsas kirjallinen jäämistönsä jäi kirjastojen hyllyille pölyttymään. Se löydettiin uudelleen vasta satoja vuosia myöhemmin.

Oleellista Paracelsuksen käsityksissä oli, ettei ihminen ole erillinen olento vaan osa kaikkeutta. Hän tarkasteli näitä yhteyksiä viidestä eri näkökulmasta, joita hän kutsui nimellä ENS = yhteys, olemus. Jos nämä tekijät ovat sopusoinnussa, on tuloksena terveys, muuten sairaus.

Lyhyesti nämä viisi kohtaa. ENS ASTRALE: ihminen on kaikkeudessa vallitsevien ns. kosmisten voimien vaikutuksen alainen ja näistä riippuvainen. ENS VENENI: vieraiden aineiden eli myrkkyjen suhde ihmiseen. Eri henkilöt reagoivat varsin eri tavoin – tämä yksilöllinen herkkyys on saanut nykylääketieteessä nimen allergia. Paracelsus ymmärsi, että mikä on myrkkyä suurissa määrin, saattaa pienissä määrin käytettynä parantaa. Joissakin tapauksissa käyttää nykylääketiedekin samaa periaatetta, mutta johdonmukaisesti nojaa tuohon sääntöön homeopatia. ENS NATURALE: ihmisen yksilöllinen olemus, hänen persoonallinen minänsä. ENS SPIRITUALE: ihmisen suhde elävään ja todelliseen hengenmaailmaan. ENS DEI: tärkein kaikesta, ihmisen suhde Luojaan, Jumalaansa. Tätä puolta emme aina muista kyllin kehittää, jotta näkisimme oikein elämämme tarkoituksen. Kun liikemies, joka on tähän asti pannut kaiken ajatuksensa vain materialistisiin seikkoihin, äkkiä vakavasti sairastuu, tulevat polttaviksi todella tärkeät ongelmat: mikä on kaiken päämäärä ja mikä on oikea tie. Materialistinen lääketiede ei edes keskustele sairauden tästä puolesta. Viime vuosikymmeninä yhä kiihtyvämmin kehittyneestä lääketieteestä onkin sanottu, että se ehkää estä meidän kuolemasta mutta ei opeta meitä elämään. Paracelsus näki Jumalan todellisena parantajana ja sanoi Jumalan käyttävän lääkäriä vain välikappaleenaan.

Nykyään suhtautuvat "oikeaoppiset" lääkärit edelleenkin kielteisesti Paracelsukseen. Myönteisesti hänen ajatuksiinsa asennoituvat lähinnä homeopaatit ja antroposofit. Nämä suunnat etsivät yhä edelleen sitä parantavaa energiaa, jota tapaamme luonnosta. Paracelsus osoitti luonnon olevan täynnä voimia, jotka kirkastuvat niitä oikeassa mielentilassa tutkittaessa. Voimat antavat kasveille kasvun, muodon ja värit. Niitä voimia on kaikissa mineraaleissa. Lääkärin tulee tutkia paitsi laboratorion keinotekoisia ja irrallisia ilmiöitä myös ilmiöitä suoraan luonnossa. Lääkärin tulee oppia ymmärtämään, mitä sairas todella tarvitsee parantuakseen.

Paracelsus pani erittäin suuren arvon oikealle ravitsemukselle ja oli siinä suhteessa satoja vuosia kollegoitaan edellä. Hän korosti myös sitä, että ihminen on yksi kokonaisuus, eikä hoidossa pidä antaa yhden oireen johtaa virheellisiin toimiin. Niinpä tautikuonan erittymistä ei pidä ryhtyä tukahduttamaan, kuumetta suinpäin alentamaan jne., vaan hoidolla on autettava elimistöä puhdistumaan. Poikkeuksia tästä säännöstä tosin on, mutta ne — kuten poikkeukset yleensä —, vain vahvistavat säännön.

Suuren näkijän löytämät totuudet eivät ole muuttuneet. Kaikkeus hallitsee ihmistä aivan yhtä tiiviisti tänäkin päivänä. Ja parantavat voimat löytyvät, kun niitä etsitään.

Elonpyörä – 1964 n:o 2