Keskustelu
Keskustelu on sinänsä jotakin pyhää.
Vaikkakin sitä maallisen elämän vaikeuksissa vain valitettavan harvoin käytetään tarkoituksensa mukaisesti, vaikkakin se halvennetaan alempien ja itsekkäiden mielenliikkeiden viemäriksi, väärinkäytetään hävittämis- ja tuhoamistarkoituksiin sekä tehdään kaikenlaisten inhimillisten heikkouksien ilmentämisvälineeksi, niin emme kuitenkaan saisi milloinkaan unohtaa, että se sisimmältä olemukseltaan on pyhää.
Ellei se sitä olisi, ei meitäkään vaadittaisi tilille jokaisesta turhasta sanasta, joka suustamme lähtee.
Todellinen ihmiskunnan palvelija kokee keskustelun pyhyyden välittömämmin, kun hän kutsumuksensa nojalla joutuu puheisiin etsivän, kyselevän ihmislapsen kanssa.
Silloin hän suoranaisesti tuntee: Tämä on pyhä ja parantava väline, jonka juuri olen saanut käteeni sillä auttaakseni ja hyödyttääkseni, jos vain kykenen sitä oikein käyttämään.
Jokainen, joka tätä keinoa on käyttänyt ihmiskuntaa auttaakseen, huomaa pian, että sen käsitteleminen on taito, vieläpä vaikea taito.
Väärinkäsitykset, puhuminen toisen kuulematta toista tai kykenemättä puhetoveriaan ymmärtämään kehottavat alati keskustelemaan huolellisemmin, tunnollisemmin, jotta sen pyhyys kaikki esteet poistaen, valaisten voisi meidän kauttamme vaikuttaa.
Ihmisten tavallisessa, jokapäiväisessä keskustelussa haluaa jokainen puhua siitä, mikä sillä hetkellä on kokonaan vallannut hänen mielensä. Jokainen puhuu itsestään ja vaivoin kuuntelee loppuun saakka, mitä toisella on sanottavanaan.
Keskustelu vaatii kuitenkin kuuntelemisen taitoa, sen tarkkaamista, mikä toisen kautta meille puhuu, sillä vain siten voimme tunkeutua hetken salaisuuteen.
Oikea kuuntelemisen taito syntyy uhrauksesta. Se, joka kykenee uhraamaan oman vähäpätöisen, itsekkään minänsä, vieläpä tietonsa ja egonsa liikkeellepanevan voimankin, kykenee johtamaan keskustelua, missä sen mysteerio ilmielävänä tulee esiin.
Sielujen neuvoja poistaa ennen kaikkea omat surunsa, vaikeutensa ja hätänsä mielestään, kun kysyjä astuu huoneeseen hänen luokseen. Hän on olemassa vain toisen olemusta, voimaa, kykyjä, käsitystä ja tietoisuutta, toisen uskoa, kärsivällisyyttä ja toivoa varten, olivatpa nämä kuinka vähäisessä määrässä hyvänsä näkyvissä. Hän haluaa vapautua tajunnassaan sympatian ja antipatian vaikutuksesta voidakseen olla täysin oikeudenmukainen.
Hän antaa toisen ensiksi puhua ja rohkaisee tätä tuon tuostakin kysymyksillä, kunnes hän selvästi tajuaa vastauksen itsessään kaikuvaan kysymykseen: "Mikä sinua vaivaa? Kuinka voin sinua auttaa?"
Se, mitä hän sitten antaa, on huolellisesti sovellutettu kysyjän tilaan. Nämä lahjat ovat sangen erilaisia, sillä mikään sieluntila ei ole toisen kaltainen. Toinen saa paljon uutta, toinen vain lyhyen asiallisen viittauksen, toiselle voi osoittaa koko sydämensä voiman ja verhota hänet murheessaan äidillis-isälliseen huomaansa, toinen tarvitsee ankaran leikkauksen, jolle vasta voidaan antaa parantavaa, lievittävää voidetta.
Tiedon aloja, joita tällöin koskettelee, älköön valittako milloinkaan sen mukaan, mikä silloin juuri askarruttaa omia ajatuksia tai yleensä tuntuu mielenkiintoiselta.
Tieto on hankittava, mutta sielujen neuvonnassa se on jälleen uhrattava.
Valinta tehtäköön siis toisen tarpeen, ei omien harrastusten mukaisesti.
Jos näin kokonaan kuuntelee hetken käskyä, ilman omaa ennakkotahtomusta, ilman omia suunnitelmia ja arveluita, jos voi saada itselleen kuvan toisen tilasta ja sitten sydämensä voimalla kääntää tämän peilikuvan, niin että tänä pyhänä hetkenä näkee toisen puhtaan perikuvan sen vääristyneen heijastuksen sijasta, niin Hän, joka aina on läsnä, milloin kaksi tai kolme on Hänen nimessään kokoontunut, valaa parantavaa voimaansa sellaisen tajunnan välityksellä, ja kultaiset säteet ilmaantuvat uhrin mustan ristin takaa...
Ja silloin... silloin auttaja menee ja uhraa sen, että hänen kauttaan on jokin saanut tulla entistään valoisammaksi, iloisemmaksi, luottavammaksi, voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi.
Ja täynnä kiitollisuutta hän huomaa, kuinka toisessa — ei, hänessä itsessäänkin — jotakin tapahtui, jotakin — — muuttui paremmaksi.
Se, että syrjäyttää sen, mikä askarruttaa omia ajatuksia taikka ehkä suorastaan vaivaa ja ahdistaa, voidakseen olla aivan vapaa toista auttamaan, ei tapahdu turhaan. Jos auttaja, joka ehkä itse kävi sisimmässään taistelua, luo katseen pulmaansa, sen jälkeen kun hän siitä oli irrottautunut toista auttaakseen, niin huomaa hän kiitollisin ja kunnioittavin mielin, että sen voima, joka antoi apua anovalle selvyyttä, soi tätä hänelle itselleenkin.
Nyt hän tietää... se on läsnä kaikkialla, missä ikinä sitä palvellaan.
Hän tietää: Vapahtajalle tulee vapahdus!
Ruusu-Ristille Ebba Koch
Saksasta suomensi J. E. P.
Ruusu-Risti — lokakuu 1929
Etusivu Artikkelit