Lääket. lis. Kari Kurki-Suonio

Homeopatia — eräs parantamisen tie

Kaikkea voidaan käyttää oikein tai väärin. Sana homeopatia on saanut sen vastustajien suussa ivallisen ja vähättelevän käsityksen, jolla tavallisesti tarkoitetaan äärettömän pieniä lääkeannoksia. Nämä vastustajat esiintyvät täysin vakuuttuneina siitä, ettei homeopatiaan voi sisältyä mitään positiivista. Sitähän käytettäisiin yleisesti, jos siinä olisi jotakin; näin tavallisesti sanotaan. Mutta mistä tämä suuri varmuus? Ihminen on yleensä vakuuttunut jostakin joko tarkan tutkimuksen ja kokemuksen erittäin voimakkaan usein tunneperäisen ennakkoluulon perusteella. Lukija päätelköön, kummasta on kysymys, kun homeopatia tuomitaan tutkimuksitta.

Valitettavasti antavat tietosanakirjammekin virheellisiä ja asiattomia tietoja homeopatiasta.

Nykyinen homeopatia sai alkunsa hieman yli 150 vuotta saksalainen lääkäri Samuel Hahnemann (1755-1843) oli kokeillut silloisia hoitomenetelmiä ja todennut, että niistä oli etupäässä vahinkoa. Käytettiinhän suoneniskentää niin, että verta poistettiin litroittain, samoin tavattoman runsaita lääkeannoksia jne. Hoidon periaatteena oli oireiden vastustaminen: contraria contrariis. Tämä ohje oli peräisin jo roomalaisen Galenuksen ajoilta asti.

Hahnemann perehtyi tarkoin kaikkeen siihen, mitä lääketieteessä tiedettiin. Hän oli etevä kemisti ja sangen kielitaitoinen mies, joka osasi Saksaa, ranskaa, italiaa, englantia, latinaa, kreikkaa ja arabiaa. Hän teki laajoja käännöksiä eri maiden lääketieteellisestä kirjallisuudesta ja joutui tällöin huomaamaan, kuinka olettamuksiin perustuvia ja monenkirjavia silloiset käsitykset olivat. Esim. kun malariaa hoidettiin kiniinillä, sen väitettiin parantavan siksi, että se vahvisti mahaa, kuten luultiin.

Hahnemann totesi, ettei kukaan oikeastaan tiennyt, miten lääkkeet todella vaikuttivat, vaan kaikki perustui arveluihin. Päästäkseen varmuuteen hän ryhtyi itse kokeilemaan. Ottaessaan jatkuvasti kiniiniannoksia hän huomasi hämmästyksekseen itsessään samoja oireita kuin malariassa. Tästä hän päätyi yleiseen parantamisen luonnonlakiin, joka pohjautui samankaltaisuuteen — kaltaisuusperiaatteeseen: similia similibus curentur. Hän otti myös käytäntöön sanan homeopatia, joka johtuu kreikankielestä: homoios = kaltainen, pathos = kärsimys. Muunlaista lääkkeiden käyttöä hän kutsui allopatiaksi.

Kaltaisuusperiaate ei sinänsä ollut uusi. Jo muinaiskreikkalainen Hippokrates oli havainnut sen ja käyttänyt erästä Veratrum album kasvia koleran hoidossa. Samaan lääkkeeseen päätyi myös Hahnemann, joka totesi sen aiheuttavan terveessä ihmisessä kovia oksennus-ripulioireita ja tuskanhikeä kuten kolerassa.

Kautta koko keskiajan ja vielä uuden ajan puolella oli lääketieteessä ollut vallalla täysin dogmaattinen humoraalioppi, jonka mukaan ihminen on koottu neljästä perusnesteestä: verestä, limasta, sapesta ja mustasta sapesta. Tauti ymmärrettiin näiden nesteiden määrien epäsuhteeksi. Hoitona otettiin kulloinkin liikana pidettyä nestettä pois tai puuttuvaa lisättiin. Oireita luultiin vahingollisiksi ja niinpä kuumetta vastustettiin iskemällä suonta ja laskemalla pari litraa "kuumaa verta" pois. Tietenkin ruumiin lämpö laski näillä toimenpiteillä, mutta terveydelle ne olivat yksinomaan haitaksi. Luulo kuumeen vahingollisuudesta on yleinen vielä tänäkin päivänä. Enää ei tosin isketä suonta, mutta sen sijaan syödään milloin mitäkin antipyreettistä kemikaliota, johon mainonnan mukaan "koko maailma luottaa". Kuten Hahnemannin aikaan ei yleisesti ymmärretty, että suoneniskennästä on vahinkoa, samoin jää nykyaikana tajuamatta kuumeen alentajien terveydelle tuomat haitat.

Suoneniskentään kuoli aikoinaan paljon ihmisiä, mm. George Washington, keisari Leopold II ym. Lääkkeiden käytön periaatteena oli tuolloin antaa niin suuria annoksia kuin potilas suinkin sieti, joten niistäkin oli pelkkää vahinkoa. Yksinomaan suurilla antimoniannoksilla sanotaan tuon ajan virallisen lääketieteen tappaneen enemmän ihmisiä, kuin mitä kuoli koko 30-vuotisessa sodassa. Lääkkeet sekoitettiin mitä ihmeellisimmiksi sotkuiksi, jotka saattoivat sisältää satoja aineita. Kukaan ei tiennyt, miten ne vaikuttivat. Sairaalat olivat lisäksi siivottomia paikkoja, todellisia ruton pesiä, jonne joutuminen oli hengenvaarallista.

Tätä kaikkea Hahnemann ryhtyi vastustamaan. Suoneniskut hän tuomitsi armotta. "Mistä ihmeestä kuumepotilaalla olisi yhtäkkiä litroittain liikaa verta?" hän kysyi. Lääkkeiden käytössä hän esitti siirtymistä monofarmasiaan eli yhden lääkkeen käyttöön kerrallaan. Tällöin eivät lääkkeet vaikuta toisiinsa ja voimme siten paremmin tietää, mitä teemme. Henkisesti sairaita Hahnemann vaati kohdeltavaksi inhimillisesti, lempeästi ja ymmärtäväisesti, eikä pantavaksi kahleisiin, kuten ajan tapa oli. Hahnemann vaati, että lääkkeet oli kokeiltava terveillä vapaaehtoisilla, ja hän aloittikin oppilaittensa kanssa laajat koesarjat. Kun vielä mainitsen, että Hahnemann oli tietoinen tartunnan merkityksestä sairauden synnyssä ja että hän ehdotti kuumentamista käytettäväksi tartunnan levittäjien hävittämiseksi sekä päättelemillä totesi syfiliksen (kupan) ja gonorrean (tippurin) eri taudeiksi (johon oivallukseen virallinen lääketiede pääsi vasta 1800-luvun lopulla), ymmärrämme, millainen nero homeopatian perustaja oli. Mutta kuten monet muutkin nerot, hän oli huono diplomaatti ja hyökätessään virallisen lääketieteen tuohon aikaan yleisesti hyväksymiä hoitotapoja vastaan hän joutui kokemaan vainoa lääkäritovereittensa ja apteekkareiden taholta. Hän pakeni lopulta Ranskaan ja kuoli Pariisissa lähes 90-vuotiaana.

Homeopatian periaatteet ja filosofia eroavat monessa kohdin virallisesta lääketieteestä. Ensinnäkin homeopatia katsoo, että on olemassa erityinen elämää ylläpitävä elinvoima, joka ei ole peräisin aineen maailmasta. Fyysisen eli materiaalisen ruumiin lisäksi meillä on eetteriruumis (jollainen tavataan myös kasveilla) ja astraaliruumis (joka on myös eläimillä) sekä persoonallinen minä ja Henki. Näitä tekijöitä emme voi tutkia sellaisenaan, vaan ainoastaan niiden ilmenemismuotojen kautta, sillä ne ovat näkymättömiä, kuten moni muukin voima kuten esim. magneetti, sähkö yms. Joka tapauksessa ne kuitenkin vaikuttavat.

Jokaiselle, jolla on kyky ja halua nähdä se, mikä on välittömästi silmiemme edessä, on tietenkin selvää, että on olemassa elinvoima ja että se vaikuttaa. Sairauden oireet ovat ilmauksia tästä voimasta, ne ovat sen kapinaa haittatekijöitä vastaan. Siispä kuumetta tai limaneristystä ei pidä mennä tukahduttamaan tai vaimentamaan, koska siten vahingoitetaan itse elämää. Usein nämä tukahduttamisen seuraukset tosin ilmenevät vasta pitkänkin ajan kuluttua ja toisessa paikassa, jolloin asioiden yhteyttä ei enää kyetä tajuamaan. Olihan kuumetta alentavaa phenacetiinia käytetty jo vuosikymmeniä ja vasta äskettäin on todettu sen vahingoittavan munuaisia. Tässäkin tärkeässä asiassa pysähtyi virallinen lääketiede puoliväliin; jatkaen kausaalianalyyttistä ajattelua se yrittää nyt etsiä vähemmän vaarallisen kuumeen alentajan. Oireiden kokonaisajattelun mukaan tämä ei ole mahdollista, sillä kaikki keinotekoiset kuumeen alentajat tuottavat vahinkoa.

Siis oireita ei pidä vastustaa, vaan niitä jopa sopivasti on autettava. Mitään vaivaa homeopatia ei käsittele sellaisenaan, irrallisena, vaan ainoastaan kokonaisuuden osana. Kun kysytään, mitä homeopatia antaa yskään tai ripuliin, siihen ei voi vastata mitään. Kaikki riippuu muista oireista: onko yskä kuivaa vai irtonaista, pahempi yöllä vai päivällä, ja kaiken lisäksi tutkitaan ihmisen koko persoonallisuus, siis myös henkiset ja sielulliset toiminnat oikean elinvoimia vahvistavan lääkkeen löytämiseksi. Varsin lähellä tätä suuntaa on nykyään laajalti tunnustettu psykomaattinen lääketiede. Ero on kuitenkin vielä siinä, että sen näkemys on edelleen kausaalianalyyttinen, se jakaa ihmisen aineelliseen somaan ja aineettomaan psyykeen, kun taas homeopatian näkemys on fenomenologis-synteettinen, se kokoaa potilaan erilliset oireet yhdeksi kokonaisuudeksi.

Lääkkeet valmistetaan homeopatiassa yleensä suoraan luonnosta. Niitä saadaan kivi-, kasvi- ja eläinkunnasta. Homeopatian farmakopeaan kuuluu tuhansia lääkkeitä, joista monet ovat olleet vanhastaan kansanlääkkeinä tunnettuja. Oppimattoman kansan vaisto ja kokemus on saattanut osua oikeampaan kuin korkea tiede. Lääkettä pitää homeopatia sitä varmempana ja luotettavampana, mitä pitempi kokemus sen käytöstä on. Yleinen ajattelu on useinkin päinvastainen, liiankin herkästi käydään kokeilemaan uutuuksia.

Yleensä ei homeopatia sekoita lääkkeitä, vaan antaa yhtä kerrallaan: Pääperiaate on, että kutakin lääkettä annetaan niiden oireitten antamien viitteiden perusteella, joita sama aine aiheuttaa terveessä ihmisessä. Sana oire on tässä ymmärrettävä erittäin laajasti tarkoittaen sekä subjektiivisia tuntemuksia että objektiivisia merkkejä. Kaikki voidaan todeta vain ihmisistä. Eläinkokeet eivät sellaisinaan kelpaa, koska rotta ei osaa kertoa oireistaan yksityiskohtaisesti. Juuri nuo pienen pienet muutokset voinnissa ovat homeopatiassa tärkeitä, ja niitä tutkitaan tarkoin. Eräs homeopatian käsikirja Neatby e Stonham, Manual of Homoetherapeutics kuvaa 12 sivulla, miten Sulphur vaikuttaa, kun taas muuan tavallisen lääketieteen teos käyttää samaan selostamiseen 12 riviä.

Koska suuri määrä mitä ainetta hyvänsä on myrkkyä, esitti Hahnemann käytettäväksi niin pieniä annoksia kuin suinkin. Miksi antaa paljon, jos vain vähän on tarpeen? Jotta lääke saataisiin tarkoin ja tasaisesti jakautumaan, ja siten varmemmin vaikuttamaan dynaamiseen elinvoimaan, homeopatia kehitti potenssoinnin, jolla tarkoitetaan aineen asteittaista laimentamista suhteessa 1:10 tai 1:100, jolloin joka laimennuksessa on tärkeää, että sekoittaminen on todella tasainen. Annoksen pienuus oli vain seuraus periaatteesta: lääkärin tulee parantaa. Sinänsä ei siis pienen annoksen käyttö ole homeopatiaa, vaan sitä on similia-säännön noudattaminen lääkkeen valinnassa. Sanalla potenssi on muuten kaksinainen merkitys: laimennus merkitään ns. negatiivisena potenssina joko desimaali- tai sentesimaaliasteikon mukaan. Esim. potenssi D 8 = 10^-8. Toiseksi tapahtuu potensoitaessa (kun esim. liukenematonta piioksidia hienonnetaan asteittain maitosokerin kanssa) sen voiman, energian vapautuminen, jonka aine sisältää, mutta jonka jäykkä materiaalinen kuori estää vaikuttamasta hienonhienoihin elintoimintoihin.

Myös ortodoksilääketiede on havainnut hienojakoisuuden valtavan merkityksen. Farmakologian kirjoissa sanotaan rikistä, ettei se sellaisenaan vaikuta mitään, mutta hyvin hienojakoisena kyllä jossakin määrin ulostavasti. Myös tiedämme, että elohopeapisara on sellaisenaan ihmiselle vaaraton, sen voi nielaista ja se menee lävitsemme vahingoittamatta meitä, mutta jos se jauhetaan tasaisesti esim. sokerin kanssa hyvin hienoksi, niin saamme voimakkaan myrkyn. Homeopatia jatkaa laimennusta edelleen, kunnes myrkkyvaikutus on kokonaan poissa, ja vain puhdas parantava vaikutus on jäljellä.

Sairaan elimistö on usein äärimmäisen herkkä. Niinpä kihtinen henkilö reagoi 250 000 kertaa laimeampaan muurahaishappomäärän kuin terve henkilö.

Homeopatia on erittäin yksilöllinen. Se hoitaa koko ihmistä. Lääkäriltä se vaatii tarkkaa havaintokykyä ja ihmistuntemusta, kärsivällisyyttä, tunnollisuutta ja perusteellisuutta. Potilaan tutkimus sisältää paitsi tavallisen lääketieteen mukaisen patologisanatomisen ja etiologisen diagnoosin selvittelyä myös erityisten homeopaattisten oireyhtymien ja rakenneryhmien määrittelyn.

Potilaalta vaaditaan täydellistä yhteistyötä hoitavan lääkärin kanssa. Tämä on todellinen condito sine qua non (välttämätön ehto). Lääkäri katsoo, että hänellä on oikeus kieltäytyä hoitamasta homeopatialla potilasta, joka ei noudata ohjeita, aivan kuten kirurgilla on oikeus kieltäytyä leikkaamasta potilasta, joka ei suostu tulemaan leikkaussaliin.

Yleinen luulo on, että homeopatian käyttämät pienet annokset eivät ainakaan voi vaikuttaa nopeasti, joskin ehkä hitaasti. Totta on, että monesti tarvitaan potilaan hoidossa koko rakenteen korjaamista, joka ei käy kädenkäänteessä. Mutta myös tautitiloihin on erittäin luotettavia ja koeteltuja homeopaattisia lääkkeitä. Esim. kurkunpään valekuristus lapsilla voidaan hoitaa patentoidulla Acon. Hepar. sulf.

Potilaalta vaaditaan ennen kaikkea pidättymistä kaikesta muusta (vahingollisesta) lääkityksestä kuten särkylääkkeistä, kuumelääkkeistä, unilääkkeistä, yskänlääkkeistä, ulostuslääkkeistä, ripulilääkkeistä ym.

Muuten homeopatia on yleensä myönteinen. Se kannattaa aktiivista terveyden kohentamista eikä tuijota liiaksi bakteereihin taudin aiheuttajina, koska ne ovat vain eräs tekijä, jopa usein taudin seuraus. Vesihoitoa, liikuntaa, nikamakäsittelyä ja muuta luonnonmukaista hoitoa voi käyttää homeopatian yhteydessä. Homeopatiaan ei sisälly mitään haittavaikutuksia, kuten useimpiin virallisen farmakopean lääkkeisiin. Tottumista ei myöskään tapahdu, paitsi siinä mielessä, että päästyään kerran perehtymään tähän terveysohjelmaan aniharva enää palaa vahingollisiin voimakkaisiin lääkkeisiin.

Homeopatia on suvaitsevainen eikä halua ketään puolelleen käännyttämällä. Muitakin hoitokeinoja käytetään myös, milloin ne todetaan paremmin tarkoitusta vastaaviksi. Tämä koskee kaikkea virallisen lääketieteen hoitoa ja. leikkauksia. Monet kirurgit Saksassa, Ranskassa, Neuvostoliitossa ym. ovat perehtyneet homeopatiaan ja käyttävät sitä leikkaushoidon lisäksi. Opiskellessani The Royal London Homoeopathic Hospitalissa oli siellä samalla kurssilla englantilainen kirurgi E. M. Woodman, M.B.. M.S., F.R.C.S., jonka omakohtainen kokemus oli herättänyt huomaamaan homeopatian. Hänellä oli Contractura Dupuytreni, kämmenjänteen koukistuma, joka oli parantunut kuudessa viikossa homeopatian keinoilla, ja tämä oli saanut hänet innostumaan tästä alasta. Siellä oli myös toinen kirurgi, hienosti sivistynyt ja aikoinaan Englannissa opiskellut tohtori Bhajekar Bombaysta, paljon nähnyt ja kokenut lääkäri.

Yhteistä homeopatialle ja kirurgialle onkin molempien kuratiivinen eli parannuskeinoja etsivä perusasennoituminen. Hahnemann alkaa "Organoninsa", joka muodostaa eräänlaisen homeopatian "raamatun", 1. säännöllä "Des Arztes höchster und einziger Benef ist, kranke Menschen gesund zu machen, was man heilen nennt." (»Lääkärin korkein ja ainoa tehtävä on saattaa sairas ihminen terveeksi, jota kutsutaan parantamiseksi.»)

Homeopatia suhtautuu myönteisesti järkevään hygieniaan, mutta vastustaa massatoimenpiteitä, kuten veden pakkofluorisointia. Alumiiniastioita koetetaan välttää. Kannatetaan jalostamattomien biodynaamisesti viljeltyjen kasvisten käyttöä, pidättymistä nautintoaineista kuten tupakasta jne.

Monesta hyvästä huolimatta ei toki voida väittää, että homeopatia parantaisi kaikki vaivat. Sillä on tietenkin omat rajansa. Mekaaniset virheet (suolentukkeuma tms.) kuuluvat tietenkin kirurgeille. Puutossairauksissa täytyy käyttää korvikkeita, kuten insuliinia jne. Mutta näissäkin kannattaa lisäksi tutkia homeopatian mahdollisuuksia, jotka voivat auttaa kirurgian onnistumista tai vähentää elimistölle vieraan insuliinin tarvetta. Varmaa ainakin on, että homeopatian keinoin voidaan hoitaa suurempi osa potilaita kuin muilla menetelmillä. Homeopatian yleistymiseen vaikuttaa jossakin määrin yleinen sivistystaso. On vanhastaan tunnettua, että homeopatian harrastajat ovat kuuluneet valistuneeseen kansanosaan. Tämä ei välttämättä merkitse samaa kuin lukeneisuus.

Juuri nykyisin on homeopatia jälleen hieman myötätuulessa. Eräissä tapauksissa virallinen lääketiede käyttää, tosin tietämättään, samantapaisia menetelmiä ja myös äärettömän pieniä lääkeannoksia. Allergiasairaalassa voidaan desensibilisointiin (herkkyyden vähentämiseen) käyttää itse allergian aiheuttajaa laimennuksena 1 : 1 000 000 000, joka vastaa homeopaattista potenssia D 9.

Useissa maissa on homeopatian asema virallisesti vahvistettu. Iso-Britannian kansallinen terveysohjelma kustantaa myös homeopaattisia sairaaloita. Englannin kuningattaren henkilääkäri Sir John Weir on homeopaatti. Saksan viimeisen keisarin Wilhelm II:n lääkäri August Bier oli maailmankuulu kirurgi, mutta harvemmat tietävät hänenkin olleen homeopatialle myönteinen. Saksassa kuuluu nykyään keskusjärjestöön ZentralVerein homõopathischer Ärztc noin 950 aktiivista jäsentä, lisäksi monet muut lääkärit käyttävät homeopatiaa. Neuvostoliitossa on homeopatialla vankka asema. Jokainen Leningradin [nyk. Pietari] kävijä löytää helposti Nevski Prospektilta homeopaattisen apteekin, jossa käy varsin vilkas kauppa. Saman kadun varrella on homeopaattinen poliklinikka, jossa työskentelee noin 50 lääkäriä. Moskovassa on kuusi homeopaattista apteekkia, joista myydään miljoonia lääkeannoksia vuosittain. Intiassa on homeopatia laajalti tunnettu. Muutamien maiden yliopistoissa on homeopatian oppituoleja.

Vaikka lähentymistä nykyiseen viralliseen lääketieteeseen nähden onkin ollut todettavissa, on jäljellä syvä lähinnä psykologinen juopa. Viime vuosisadalla erottivat lääkäriseurat jäsenyydestään homeopatian kannattajat; nykyään tällainen vaino on sentään käynyt harvinaiseksi. Eräät todella suuret virallisen lääketieteen miehet ovat suhtautuneet homeopatiaan toisin. Hahnemannin aikaan antoi kuuluisa Hufeland huomattavan arvon monelle homeopatian oivallukselle. Sir William Osler — koko anglosaksisen lääketieteen uudistaja, Johns Hopkins -yliopiston dekaani, Oxfordin yliopiston professori ym. — sanoikin: "It is not as if our homoeopathic brothers are asleep; far from it, they are awake to the importance of the scientific study of disense. It is distressing that so many good men live isolated in a measure from the great body of the profession. The grivious mistake was ours: to quarrel with our brothers over infinetesimals was a most unwise and stupid thing to do." ("Eivät meidän homeopatiaa harrastavat veljemme nuku, kaukana siitä. He ovat selvillä tautien tieteellisen tutkimisen tärkeydestä. On valitettavaa, että niin monet kykenevät miehet elävät eristettyinä ammattikunnan suuresta joukosta. Me teimme surullisen erehdyksen: riiteleminen veljiemme kanssa annosten pienuudesta oli erittäin epäviisasta ja typerää.") Myös Paul D. White, maailmankuulu sydänspesialisti on ollut erittäin suvaitsevainen ellei suorastaan myönteinen suhteessaan homeopatiaan.

Yhä tänäkin päivänä tarvitaan homeopatiaa. Sen vastakohta allopatia on edelleen vallassa. Joskin allopatia on jättänyt suoneniskennät ja muut luonnonvastaiset ja vahingolliset hoitotavat, niin onko kaikki se, niitä tilalle on tullut, nimittäin synteettiset lääkeaineet, joiden vaikutuksista ei olla varmoja, aina turvallista?

Voidaanko epäilijälle osoittaa, että homeopatia on parempi kuin eräät muut menetelmät? Tavallinen vastaväite on, että parantuessa on kyseessä kuvittelu, suggestiotapahtuma. Näin luulevat eivät tiedä, että homeopatia on juuri pienten lasten hoidossa kaikkein parhaimmillaan.

Homeopatian hyödyn todistaa se, että niin homeopaattilääkärit kuin heidän potilaansa elävät huomattavasti kauemmin ja terveempinä kuin ihmiset yleensä. Niille, jotka pitävät pitkää terveyttä tavoittamisen arvoisena, on homeopatia oikea tie.

elonpyörä — 1963 n:o 2