Uranus

Korkeimman asunnot

Jumalat vaeltavat ihmisen sielua. Siellä on Allah. Siellä on sankaruus. Siellä on Kristus. Siellä on Isänmaa. Siellä on nöyryys, mestari, valloitus, alistuminen.

Siellä on se, mihin olemme kätkeneet KORKEIMMAN.

Korkein katselee niitä kaikkia, eikä se näe niissä suurinta.

Ihminen katselee niitä, ja hän näkee suurimman. Suurin on se, mihin hän itse on kätkenyt korkeimman. Ja ihminen todistaa näkemänsä: hänen korkeimpansa on suhteellisesti katsoen suurin.

Koneessa joka ruuvi ja ratas uskoo olevansa suurin ja tärkein. Mutta kone tietää, ettei se olisi täydellinen, jos siitä yksikin ruuvi puuttuisi. Mikä ruuvi tai ratas siis on tärkein?

Mikä on kosmoksen tärkein ratas?

Aikojen kuluessa ihminen vaihtaa sen muodon nimeä, johon hän kätkee unelmansa korkeimmasta. Ja hänestä on käsittämätöntä, että jokin toinen kuin se, mihin hän on sijoittanut korkeimman, voisi olla korkeimman asunto.

Kerran hän sijoitti korkeimman käsitteeseen valloitus. Ja hän valloitti niin kauan, että kyllästyi ajattelemaan, että korkein on muodossa, jonka nimi on valloitus. Sillä se oli opettanut hänen sisimmälleen kaiken, mitä se kykeni opettamaan. Se oli purkanut hänen monadinsa ympäriltä kaiken sen, mitä se saattoi siitä purkaa. Ja hän muutti korkeimman asumaan sen vastakohtaan, alistumiseen. Sitten hän alistui kauan, niin kauan, että hän kyllästyi käsitteeseen alistuminen. Hän kyllästyi siihen samana hetkenä, jolloin hän oli pohjiaan myöten ymmärtänyt kaiken, mitä korkein alistumisen muodossa saattaa opettaa ihmisen sisimmälle; samana hetkenä, jolloin käsite alistuminen oli purkanut hänen monadinsa ympäriltä viimeisenkin niistä langoista, jotka sen oli määrä siitä purkaa. Hän lakkasi uskomasta, että alistuminen olisi jotakin absoluuttista. Hän huomasi, että sekin oli vain kahden ikuisen vastakohdan toinen puoli. Ja hän löysi synteesin niille kummallekin, yhteen sulautuman, jossa olivat ne molemmat.

Hän oli ylpeä, ja hän kyllästyi ylpeyteen, ja hän vihasi ylpeyttä kaikissa, joissa hän sitä tapasi, ja hän palvoi nöyryyttä. Hän oli nöyrä, nöyrä, nöyrä. Nöyryys opetti hänelle kaiken, mitä se saattoi opettaa hänen sisimmälleen, se purki hänen monadinsa ympäriltä jälleen eräitä verhoja, eräitä harhoja, kunnes hän huomasi, että nämäkin vastakohdat olivat vain Suuren Elämän aseita, joiden avulla se paljastaa jumalallisen monadin loistoa yhä suuremmassa määrässä. Ja hän lakkasi uskomasta, että nöyryys olisi jotakin absoluuttista, ja hän löysi niiden kummankin synteesin, joka on ānanda.

Sitä ennen hän tuhansien vuosien aikana taisteli monta taistelua. Hän vihasi Allahia ja palvoi Kristusta. Sitten hän ei enää vihannut. Mutta hän inhosi valloitusta ja ihaili alistumista. Sitten hän ei enää inhonnut. Mutta hän närkästyi sankaruudelle ja tajusi nöyryyden hyveistä suurimmaksi. Ne, jotka eivät vielä olleet oppineet sankaruuden läksyä, joille sankaruus ei vielä ollut opettanut kaikkea opetettavaansa, hän tahtoi johdattaa nöyryyden polulle, ja valloittajat hän määräsi alistumaan. Mutta Suuri Elämä hymyili eikä hätäillyt suunnitelmansa puolesta, sillä se tiesi, ettei ketään voi käännyttää eikä ketään johdattaa pois hänen vaelluksensa polulta, että jokainen teki hetkestä toiseen vain ja ainoastaan sen, mitä hänen syvin sisimpänsä hänelle määräsi sen pohjan ja perustan mukaan, jolla hän sillä hetkellä seisoi. Muoto putosi korkeimman yltä vasta sitten, kun tuo muoto oli tullut vanhaksi eikä sitä enää voitu käyttää. Mutta mikään ei voinut muotoa riistää korkeimman hartioilta, ennen kuin se oli palveluksensa suorittanut.

*

Tulee aika, jolloin ihminen näkee tuon. Ja hän lakkaa taistelemasta – suhteellisen puolesta toista suhteellista vastaan. Ei vain asein, ei vain sanoin, vaan myös ajatuksin. Hän näkee totuuden vain ānandassa, kaikkien vastakohtien yhteen sulautumassa. Hän näkee, että valloituksesta asuu totuus yhtä hyvin kuin alistumisessa, ja että nöyryydessä asuu korkein samalla tavoin kuin sankaruudessakin. Ei hän enää kysy: Mitä on olevinaan sankaruus? Mitä on olevinaan nöyryys? Ei hän kysy: Mikä on mestari, se, johon te olette asettaneet korkeimman? Sillä hän ei enää taistele. Hän tietää, että niissä on jotakin suurta ja pyhää niille, jotka ovat asettaneet noihin muotoihin korkeimman. Korkein ilmenee heille niiden avulla. Eikä hän tahdo estää korkeimman ilmenemistä ihmissilmälle.

Hän ei taistele. Hänellä ei ole pyydettä. Sen vuoksi hän ei myöskään kärsi.

Mutta sen sijaan hän tekee jotakin muuta. Hän tunnustaa KAIKEN jumalallisen alkuperän, mutta hän on aina myös valmis antamaan totuudelle uuden kuoren, siinä missä vanha kuori inhimillisen olennon edessä on ilmeisesti aikansa palvellut. Hän oppii erottamaan alkuperäiset muodot niiden rappeutuneista ilmennyksistä. Sankaruus – hän huomaa – on alkuperäisenä, luomisen jäljiltä, tulisena ja taivaallisena ilmestyksenä korkeimman ilmennys. Mutta alistuminenkin saattaa ihmisen tulkitsemana ja käyttämänä, rappeutuneena, olla pelkkä kuori, jossa korkein ei enää asu. Niin kuin hän erottaa uskonnot alkuperäisessä muodossaan olevina siitä, miksi ne ovat tulleet ihmisen käsissä tämän pyrkiessä muokkaamaan niitä muotonsa kaltaisiksi, niin hän erottaa myös sankaruuden, ylpeyden, nöyryyden niiden alkuperäisessä muodossaan siitä, mitä ne ovat rappeutuneina, kuluneina, ihmisen mieleisekseen muokkaamina kuormana. Maailman probleema muuttuu hänelle yksilölliseksi probleemaksi ja lakkaa olemasta yleinen. Mutta yksilöllisen probleemankaan edessä hän ei enää taistele – ei asein, sanoin eikä ajatuksin. Hän on valmis antamaan, mutta hän ei yritä valloittaa kannattajia sille tai tälle korkeimman asustamalle kuorelle, sillä hän ymmärtää, ettei kukaan pidä luonaan kuorta hetkeäkään sen jälkeen kuin tuossa muodossa asuva totuus on hänelle sanottavansa sanonut – mutta että myöskään kukaan ei hetkeäkään aikaisemmin luovu siitä. Hän tulee mestarien kaltaiseksi siinä, ettei hän yritä estää ketään kulkemista OMAA TIETÄÄN. Hän ei valloita mestarilleen kannattajia, ei totuudelleen, ei sille muodolle, jossa hänen korkeimpansa asuu. Hän ei itse kaipaa oppilaita, eikä häntä sureta, vaikka hänkään ei ole kenenkään oppilas. Hänellä ei ole pyydettä, sillä hän tietää olevansa keskellä syvintä totuutta, itse korkeimmassa, olipa hän siellä tai täällä.

Jumalat vaeltavat ihmisen sielua. Siellä on Allah. Siellä on sankaruus. Siellä on Kristus, siellä nöyryys, mestari, valloitus, alistuminen.

Niiden avulla Suuri Elämä paljastaa monadiamme yhä suurempaan kirkkauteen. Korkein ottaa asunnon siihen muotoon, joka kunakin ajankohtana tekee tuota paljastamistyötä meissä parhaiten. Mutta pääasia ei ole tuo muoto, johon korkein on ottanut asunnon. Pääasia ei ole Allah, Kristus, valloitus, mestari, alistuminen. Pääasia on tuon muodon työ meissä: monadin paljastaminen täydelliseen kirkkauteensa.

Allahista tulee usein epäjumala; niin myös valloituksesta, mestarista ja alistumisesta. Korkein on pukeutunut niihin, ja ottaessamme palvottavaksemme jonkin niistä emme siedä muita. Teemme epäjumalan muodosta, johon korkein on asettunut.

Mutta jos voisimme seurata elämämme nauhaa alusta loppuun, niin näkisimme, että hylkäämme aina tuon valitsemamme muodon ja otamme toisen. Loppuun saakka. Mutta näkisimme myös, että koittaa aika, jolloin hylkäämme kaikki vastakohtaparit ja kaikki muodot. Korkein ei enää asu mielestämme siinä tai tässä, vaan se asuu kaikessa. Ei vain teoreettisena käsitteenä, ei vain kuultavana aavistuksena, ei silloin tällöin muistettuna, joskus suurina hetkinä elettynäkin asiana – vaan valtavana, ylväänä, majesteetillisena totuutena, jossa joka hetki elämme, joka olemme me itse.

Silloin näemme kaikki muodot, käsitteelliset niin kuin kouraan otettavatkin, suurena palvelijain joukkona, joka on auttanut meitä päämääräämme.

Ja me ymmärrämme, minkä vuoksi jumalat vaelsivat ihmisen sielua, minkä vuoksi siellä asuivat Allah ja sankaruus ja alistuminen ja valloitus ja mestari ja nöyryys – vuoron perään.

Teosofi – 1940 n:o 5-6