J. J. van der Leeuw

Ilmestys vai oivallus – selkkaus teosofiassa

(Revelation or Realization – The Conflict in Theosophy)

Referaatti J.J. van der Leeuwin (1893–1934) luennosta vuodelta 1930. Aiheina Teosofisen Seuran sisäinen selkkaus, epäonnistuminen ja mahdollisuus elpyä tärkeäksi voimaksi. Vaikka tässä viitataan vanhaan tuonaikaiseen ns. Krishnamurti-kriisiin, voimme miettiä, onko tässä esitetty kritiikki yhä ajankohtainen. Leeuw sanoo, että kritiikki soveltuu myös koko teosofiseen liikkeeseen.

I

TS:sta piti tulla tulevaisuuden uskontojen peruskivi. Kuitenkaan maailma ei ole kiinnostunut siitä eikä teosofiasta. Tämä on seurausta ja heijastusta Seuran sisäisestä selkkauksesta kahden eri näkemyksen välillä: ilmestyksen ja oivalluksen. Ilmestyksellä Leeuw tarkoittaa auktoriteetin (Mestarit tai Seuran johtajat) antamaa "oikeaa" tietoa. Seurassa on annettu jäsenille ilmestystä, joka keskittyi Maailmanopettajan (Krishnamurti) tulon ympärille. Oivallus taas on elämäntapa, joka kyseenalaistaa kunkin ihmisen ulkopuolelta annetun tiedon arvon. Oli jäsenille suuri järkytys, että juuri Krishnamurti alkoi opettaa tätä päinvastaista näkemystä vuodesta 1925 alkaen. Tämä aiheuttaa hämmennystä, epäuskoa ja hajaannusta.

Leeuw käsittelee tätä Seuran sisäistä konfliktia myöhemmin luentonsa II osassa. Sitä ennen tässä I osassa hän pohtii teosofian suhdetta maailmaan. Hän tarkoittaa teosofialla tässä sitä oppijärjestelmää, jota on välitetty TS:ssa 1800-luvulta lähtien sekä TS:n keskusten tekemää työtä (hän ei tarkoita esim. jumalallisen kokemista).

1800-luvun lopun ihmiset elivät dualismissa aine vs henki. Kaikki oleva jakautui jompaan kumpaan. Hengen ominaisuus oli ajattelu ja aineen ominaisuus ulottuvuus. Ihminen oli näiden vastakohtien yhdistelmä. Ihminen oli sielu, henki tai tietoisuus, joka tarkkaili erillisenä oliona ulkomaailmaa ja myös omaa ruumistaan. Ulkomaailma oli ainetta, joka oli riippumaton ihmisen tietoisuudesta.

Kiisteltiin siitä, kumpaa ainesta todellisuus perimmältään oli ja kumpi ohjasi kehitystä. Suuntauksia kutsutaan materialismiksi ja idealismiksi. Kiistassa 1800-luvun teosofia asettui idealismin puolelle. Teosofisissa opeissa henkinen maailma yhä katsotaan todelliseksi. Siellä ihmisellä, korkeammalla Itsellä, on oikea kotinsa, sieltä hän on laskeutunut aineeseen keräämään kokemusta ja sinne hän palaa. Täyttymys on tulevaisuuden henkisessä maailmassa. Täten teosofia on tuonpuoleisen filosofiaa.

Leeuwista kaikki on oikeammin samaa luontoa eli elämän suhteita. Ihminen on keskus, johon ulkoiset elämän prosessit (maailma) vaikuttavat. Näitä prosesseja hän tulkitsee sisäisillä elämän prosesseillaan. "Henki" on ihmisessä vaikuttava elämä, samassa todellisuudessa kuin maailma.

Nykyihminen ei ymmärrä todellisuutta kaksijakoiseksi. Hänelle henki ja aine ovat samoja muunnettavia ominaisuuksia. Hän kokee olevansa kotona aineellisessa maailmassa ja mieltää tärkeimmäksi asiaksi elämän oivalluksen vain tässä ja nyt. Todellisuuskin on löydettävissä tässä hetkessä. Jollei teosofian filosofia muutu tämänpuoleiseksi, se on menneisyyden kieltä.

Leeuwin mukaan 1800-luvun ihminen myös pelkäsi elämää, koska hän oli erottanut itsensä siitä. Hän etsi lopullista varmuutta, turvaa ja järjestystä elämältä. Teosofia syntyi filosofiaksi, joka ratkaisi elämän ongelmat ja tarkoituksen. Tässä järjestelmässä selitettiin kaikki, ja jos ilmaantui jotakin outoa, se pantiin sopimaan järjestelmään. Kaikki oli rationaalista ja loogista.

Leeuwista elämää ei voida sovittaa valmiisiin käsityksiin, sitä ei voida kesyttää. Jos esim. selitämme kärsimyksemme sillä, että olemme ansainneet sen, se vie huomiomme itse tapahtumasta tässä ja nyt. Saamme siitä lohtua, mutta emme rikastu ja viisastu tapahtumasta, jos viemme sen tuonpuoleiseen syyhyn tai seuraukseen. Elämä ei ole ongelma, joka pitää selvittää, vaan arvoitus, joka pitää kokea ja ymmärtää nykyhetkessä kokemuksella. Meidän pitäisi etsiä totuutta eikä älyllistä mukavuutta.

Nykyihminen ei usko oppijärjestelmiin. Hän tietää elämän ja itsensä (alitajuntansa) irrationaalisuuden. Hän haluaa ymmärtää sitä kokemuksen tuomalla oivalluksella. Hän ei etsi väärää turvallisuutta. Teosofian pitäisi hyväksyä epävarmuus ja avautua elämälle. TS on sulkenut itsensä "ulkomaailman" ulkopuolelle. Seurassa dogmittomuus, ajatuksen vapaus ja kriittisyys ovat olemassa periaatteina, mutta käytännössä teosofit vaalivat puhdasoppisuutta.

II

Leeuw totesi luentonsa I osassa, että TS on epäonnistunut sanomansa levittämisessä, koska moderni maailma kaipaa oivallusta eikä oppijärjestelmää. Nyt hän analysoi kiistaa, joka hajotti Seuraa sisäisesti ja vaikutti oleellisesti myös Seuran epäonnistumiseen suhteessa maailmaan.

Seurassa on ollut selkkaus ilmestyksen ja oivalluksen välillä aivan alusta lähtien (vaikka se kärjistyi vasta 1920-luvulla). Teosofian sanottiin olevan oivallusta, jumalallisen kokemista ihmisen sisällä, kuten jo uusplatonikot esittivät. Toisaalta samalla teosofia luonnehdittiin adeptien hallussa olevaksi viisaudeksi. Jälkimmäinen teosofia on ihmisen ulkopuolista ilmestystä. Siinä ihminen löytää totuuden vain ryhtymällä Mestarin oppilaaksi. Kun oppilas saa vihkimyksiä, hän voi jakaa tietoa vihkimättömille.

Ilmestyksellä Leeuw tarkoittaa viestiä, joka tulee luoksepääsemättömältä auktoriteetilta. Hän ei tarkoita sillä asiaa, joka saapuu "meille ilmestyksenä", kuten joskus ilmaisemme, vaan ulkopuolisen virallisen kanavan tuomaa sanomaa jota ei kyseenalaisteta, koska se ylittää järkemme. Teoriassa auktoriteetti on tavoitettavissa jos nostetaan tietoisuus hänen tasolleen, mutta käytännössä ei. Ilmestys voidaan yhteisössä vain joko hylätä tai hyväksyä, mutta siitä ei voida keskustella. Leeuw ei vastusta auktoriteetteja, sillä hänestä jotkut ovat aina toisia ylempiä, mutta hän vastustaa luoksepääsemättömiä auktoriteetteja.

Suurin osa teosofisesta kirjallisuudesta ei ole ilmestystä. Kirjoittajat puhuvat omissa nimissään kokemuksistaan ja ajatuksistaan ja niitä voidaan arvioida ja kritisoida. Mestarien kirjeet ja tiettyjen henkilöiden välittämät Mestarien viestit ovat ilmestystä; lähde on näkymätön.

Nyt luottamus ilmestykseen rakoilee. HPB:n antama Mestari K.H.:n ilmestys kiisti Jumalan olemassaolon ja vastusti kirkkoja. Nykyisissä viesteissä (v. 1930) K.H.:n Jumala on hyvin persoonallinen ja kirkko on K.H.:sta tärkeä. Leeuwista on selvää, että ilmestyksessä on mukana henkilökohtaisia mielipiteitä. Auktoriteetti olisi alitajuisten vaikuttimien ulkoistus.

Erityisesti Krishnamurti-kriisi romahduttaa luottamusta ilmestykseen ja Seuraan. Krishnamurti sanoo olevansa Maailmanopettaja, mutta kiistää olevansa toisen tajunnan, "todellisen" Maailmanopettajan välikappale. Krishnamurti puhuu vain omissa nimissään elämän opettamana. Hän myös kiistää omaavansa opetuslapsia ja seremoniallisia järjestöjä eikä hän opeta okkulttisia vihkimyksiä. Leeuwista olisi yksinkertaisinta myöntää, että Maailmanopettaja-ilmestykset TS:ssa olivat erheellisiä. Teosofien ongelmana on, että he yrittävät epätoivoisesti sovittaa Krishnamurtin oivallussanomaa aiempaan oppiin.

Mestareilla ei saa pelotella. Auktoriteetti ei saa määrätä elämäämme tai nimetä kehityksemme astetta, koska meissä oleva elämä kertoo nämä meille, jos kuuntelemme sitä. Leeuw ei väitä, että Mestareita tai okkulttista polkua ei olisi, vaan kyse on siitä, että meidän on löydettävä yksilöllinen tiemme. Meidän ei pitäisi puhua kaukaisten auktoriteettien nimissä. Jos koemme Mestarin äänen, meidän on punnittava olemmeko samaa mieltä ja jos olemme, puhuttava siitä vain omissa nimissämme. Jos emme hyväksy kokemustamme, vaietkaamme siitä.

Voimme hakea neuvoja viisaammiltamme, mutta olemme itse vastuussa elämästämme ja sen parhaimpia asiantuntijoita. Teosofia on jokaisen tavoitettavissa, se on hengeltään oivallusta eikä harvojen ilmestystä. Teosofian tehtävä on luoda rohkeita ihmisiä. Jotta TS:lla olisi tulevaisuus, senkin on luovuttava tuonpuoleisesta oppijärjestelmästä (karistettava ilmestys) ja suuntauduttava elämään.

Toim. Sampsa Kuukasjärvi (2003)

Artikkeli kokonaisuudessaan: http://www.katinkahesselink.net/other/jjleeuw.htm


J. J. van der Leeuw

Eläkäämme todellisuudessa

Jokainen meistä etsii rauhaa, joka pysyy, ja onnea, joka ei haihdu. Me etsimme sitä valtakuntaa, josta kaikkien aikojen suuret opettajat ovat meille puhuneet. He ovat uudestaan ja uudestaan sanoneet, että tämä valtakunta on meissä, mutta sittenkin me usein etsimme tuota hartaasti halajamaamme suunnalta, josta sitä ei löydy. Me etsimme ulkopuoleltamme sitä, mikä on löydettävissä vain sisästämme. Ja puhuessamme itsemme vahvistamisesta me ajattelemme tulevaisuutta, jossa uskomme saavuttavamme sen, mitä tavoittelemme. Alati me odotamme, jotain tulevaa, loistoa, jonka tuleman pitää. Me toivomme kasvavamme, laajentuvamme enemmän ja enemmän, niin että vihdoin ulottuisimme siihen, jota etsimme. Me pyrimme yhä korkeammalle ja korkeammalle luonnon alueiden lävitse tavoittaaksemme maailman, joka on luonnon tuolla puolen, ja kuitenkaan emme löydä, emme voi löytää sitä.

Senpä vuoksi meidän on opittava uusi tapa kerta kaikkiaan. Meidän on tajuttava uusi suunta, uusi ulottuvaisuus. Henkisessä elämässämme kaipaamme usein kirkastumista, mutta etsimme sitä aikojen takaa, kuvittelemme muutamissa vuosissa, ehkä muutamissa elämissä tulevamme joksikin paljon suuremmaksi kuin olemme nyt. Odotamme suurta tapahtuvaksi tulevaisuudessa, mutta suuri onkin juuri nyt käsillä. Kirkkaus ja loisto ovat läsnä kaikkialla, missä tahansa olemmekin. Meidän on opittava ei tarkkaamaan tulevaisuutta vaan nykyhetkeä. On suuri salaisuus unohtaa tulevaisuus, unohtaa menneisyys ja käydä rakennustyöhön nykyhetken voimalla. Ainoa tilaisuus työhön on nykyhetki – ei tulevaisuus, ei menneisyys vaan ainoastaan juuri tämä hetki. Käsillä oleva nykyhetki on se hetki, jonka kautta voimme astua sisälle siihen, mikä on kaiken ajan tuolla puolen.

Henkinen elämä ei ole ajan kysymys, ei menneisyyden eikä tulevaisuuden, vaan se on ikuisuutta, ja eläessämme ajassa arkista elämäämme, tämä elämämme aika olkoon tietoista ikuisuuttamme. Meidän on unohdettava aika ja elettävä joka hetki toteuttaen ikuista. Meidän on koetettava löytää se nykyhetkessä. Me voimme astua läpi salaisen portin sen takana olevaan ikuiseen todellisuuteen. Meidän on lakattava tähyilemästä jotakin suurempaa hetkeä tulevaisuudessa löytääksemme sen. Ellemme niin tee, tulemme aina vain tähyilemään tulevaisuuteen. Tulemme alati valmistautumaan johonkin tulematta milloinkaan valmiiksi. Hetki, jona voimme astua salaisen portin lävitse, on käsillä nyt, jos vain kykenemme lakkaamaan ajattelemasta ajan termeissä ja sen sijaan ryhdymme ajattelemaan ikuisuuden termeissä. Ja sen lävitse astuttuamme emme enää kaipaa aikaa, ja jos meille tarjottaisiin yksilöllisyytemme suurinta laajentumista tai vaikkapa parisataa miljoonaa vuotta tulevaisuutta, tarjous ei meitä liikuttaisi, sillä olemme löytäneet sellaista, johon verraten aika on vain hetken unelmaa...

Kukaan ei voi auttaa meitä, ei edes itse opettaja voi tehdä puolestamme sitä, mikä meidän on itse tehtävä. Se on yksinäisen lentoa yksinäisen luo, se on lentoa, joka kunkin on omalta kohdaltaan lennettävä. Vapautukaamme ulkonaisen illuusioista ja astukaamme ikuiseen. – Kuinka moni meistä pystyy kohoamaan ikuisen alueille? Me kaikki toivomme sinne nousevamme, mutta meitä painaa kantamamme kuorma ja me itse estämme itseämme nousemasta toteutumisen vuorelle.

Meidän on irrotettava itsemme tästä maailmasta, opittava olemaan yksin, olemaan hiljaa ja yksin sekä tajuamaan, ettei mikään ulkopuolellamme oleva voi meitä auttaa. Vasta sitten voimme astua ikuiseen, jossa on mistään häiriintymätön rauha. Jos etsimme sitä ajasta, tulee elämän virta alati tuskastuttamaan meitä, mutta kun siirrymme tästä väkivaltaisesta virrasta ulos, voimme astua pyhättöön, tavoittaa sen tyynen hiljaisuuden, jossa ymmärryksen liekki palaa häilymättä ja kirkkaana. Tämä äärimmäisen rauhan, hiljaisuuden ja ikuisen tajuamisen tila on portti sisäiseen autuuden valtakuntaan.

Suom. Y. K.

Teosofi – 1941 n:o 11-12


Etusivu Artikkelit