Lapsi – ikuinen messias

Maria Montessorin pitämä puhe T. S:n vuosikokouksessa Adyarissa 1939

Seisoessani tässä edessänne minusta tuntuu, että tämä on eräs elämäni suurimpia hetkiä. Monien vuosikymmenien aikana on lapsi auttanut minua ja paljastanut minulle jotakin, joka asuu sen sielun syvyyksissä. Ja minun työni on ollut seuraajan työtä, seuraajan, joka on löytänyt jotakin ja seurannut tuota jotakin, joka oli löytynyt lapsen sielusta.

Mutta kuinka paljon ymmärryksen puutetta ja väärinkäsitystä olen kohdannut monessa maassa sen tähden, että ihmiset luulevat minun puhuvan jostakin kasvatusmetodista kun puhun siitä, mitä sielu on minulle paljastanut. Mutta täällä teidän keskuudessanne tunnen, että minua ymmärretään syvästi ja selkeästi. Vain herännyt henki ja sielu voi astua henkeen ja sieluun. Sen tähden sanon, että oli suuri tapaus elämässäni saada vastaanottaa kutsu tänne ja olla etuoikeutettu opettamaan kansalaisianne. Toivon saavani viipyä luonanne ja työskennellä kanssanne.

Sanon aivan suoraan ja rehellisesti, etten työskentele Intian puolesta, vaan intialaisten kanssa. Tahtoisin työskennellä intialaisten kanssa, niin että tänne voitaisiin perustaa suuri keskus, joka voisi vaikuttaa koko maailmaan. Intia ensin!

Olisi vaikeata muutamassa minuutissa selostaa elämäntyötäni, ja jos voisinkin, en kehittäisi antamaani teemaa, koska sanoin, että aion puhua lapsi-messiaasta. Messias on opettaja. Sen tähden en puhu lastenkasvatusjärjestelmästä, vaan jostakin, minkä lapsi on paljastanut, mikä on tullut esille lapsen sielusta. Saadaksenne selkeän käsityksen siitä, mitä ajattelen, teen lyhyen huomautuksen.

Luonnon inspiroiva vaikutus

Ollessamme luonnon keskellä, seisoessamme meren rannalla kuutamossa tai metsässä puiden keskellä tai kukkien keskellä puutarhassa tunnemme syvää haltioitumista. Meistä tuntuu ihanalta eristäytyä luontoon, pois ihmisten seurasta, rauhassa mietiskelemään. Suuri kaupunki puolestaan ei tunnu herättävän meissä minkäänlaista haltioitumisen tai mietiskelyn henkeä.

Saatamme kysyä itseltämme, miksi näin on. Miksi ihmiset, kaltaisemme inhimilliset olennot, jotka ovat varustetut älyllä, eivät meitä inspiroi, kun taas puut, linnut ja valtameren vedet sen tekevät. Kenties siksi, että tunnemme, että ihmiset ovat itsekkäitä, väkivaltaisia, pahoja. He tappavat toinen toisiaan, eivätkä he tiedä, kuinka puhdistaa sielunsa itsekkyydestä. – Ja kuitenkin eräässä maailman osassa on maanjäristys tappanut tuhansia ihmisiä. Italiassa on tulivuori, joka syöksee laavaa ja pakottaa viisi, kuusituhatta ihmistä pakenemaan kodeistaan. Valtameri on täynnä kaloja, jotka syövät toinen toisiaan, ja metsät täynnä eläimiä, jotka taistelevat toisiaan vastaan, niin että biologit sanovat kehityksen pohjautuvan taisteluun. Ja metsäpolkua kulkiessani olen tallaamaisillani käärmeen, joka kehittää itsessään tappavaa myrkkyä. Eivät nämä meidän tunteemme johdu siitä, että luonto olisi hyvä ja ihmiskunta paha.

Ristiriitaiset tunteet

Voisimme sanoa, että sydämessämme on kaksi erilaista tunnetta: toinen, jonka tunnemme ollessamme luonnon parissa, ja toinen, jonka tunnemme tovereittemme, ihmisveljiemme seurassa. Tajuamme luonnon. Ollessamme sen keskellä tunnemme sen vastaavan johonkin sielumme tarpeeseen ja muodostavan itse osan tuon tunteen harmoniasta. Sanokaamme, että meillä on jumalallinen tunne ollessamme luonnon keskellä, mutta ei silloin kun olemme kosketuksessa ihmiskunnan kanssa.

Meille on esitetty Jumala rakkautena, koska ihmisolennoilla on niin suuri rakkauden tarve. Meille on vieläpä annettu eräitä teknillisiä ohjeita, joita noudattamalla voisimme kokea tuota rakkautta. On sanottu: "Luopukaa aineellisista omaisuuksista, luopukaa itsekkyydestä tunteaksemme rakkautta. Antakaa elämänne toisten puolesta. Tehkää työtä ja ahkeroikaa vain toisten hyväksi."

Mutta lähellä kotiani näen joka aamu kalastajien lähtevän kylistään aamun sarastaessa, työntäen työläästi pienen veneensä – muutamia köyden avulla yhteen sidottuja laudanpalasia – vesille. Joka aamu, silloinkin kun sää on vaarallinen ja myrskyää ja he ovat vaarassa hukkua tai joutua alati väijyvien haikalojen saaliiksi, he kuitenkin lähtevät hatarilla veneillään. Miksi he sinne menevät? Tekevätkö he sen pyytääkseen kaloja omaa tarvettaan varten? Eivät. Heti heidän palattuaan saaliineen heidän vaimonsa täyttävät korinsa ja vievät kalat toisten syötäviksi. Ja he tekevät tätä joka päivä ja koko elämänsä ajan. He tekevät raskasta työtä elääkseen itse suuressa köyhyydessä. Eivätkö he ole niitä, jotka uhraavat itsensä, koko elämänsä, antaakseen toisille kaiken, minkä ovat saaneet?

Ehkä joku sanoo: "Mutta hehän tappavat kaikki nuo kalat." Miksi sitten ihastuksella ja haltioituen katselemme lintujen kauniita värejä emmekä sano: "Nehän tappavat kaikki nuo hyönteiset?"

Sitten ajattelen kaivostyöläisiä, jotka viettävät koko elämänsä maan uumenissa alituisessa hengen vaarassa, kirjaimellisesti elävältä haudattuina. He kaivavat hiiltä tuottaakseen lämmintä ihmisille, jotka ovat kaukana heistä ja joita he eivät edes tunne, tai suuria koneita varten, jotka työskentelevät kaukana heistä ja joita he eivät koskaan näe. Eivätkö hekin ole ihmisiä, jotka uhraavat elämänsä toisten hyväksi?

Ja sitten ajattelen maani paimenia, jotka viettävät erakon elämää vuorten huipuille tuskin milloinkaan nähden ihmisolentoa ja jotka omistavat elämänsä lampaille, jotka tuottavat lämmittävää villaa naisille ja lapsille kymmenissä maissa. Eivätkö nämä paimenet uhraa koko elämänsä tehdäkseen hyvää toisille?

Ja mitä hyvänsä muuta elämänalaa katsonemmekin huomaamme saman asian. Mitä sanomme noista sadoista miljoonista ihmisistä, jotka kuluttavat elämänsä maan puoleen kumartuneina, raskaasti raataen, jotta maa tuottaisi hedelmää koko maailman asukkaille? Eivätkö he uhraa elämänsä toisten hyväksi?

Näin ajattelen ja tunnen ja siksi opetan kaikkien koulujeni lapsille, että meidän on oltava kiitollisia ihmiskuntaa kohtaan, tätä ihmiskuntaa, joka tottelee – itsetiedottomasti kyllä, mutta kuitenkin tottelee – ääntä, joka on sanonut sille: "Te olette syntyneet palvelemaan, uhraamaan elämänne tehdäksenne työtä toisten hyväksi." Te sanotte ehkä, että nämä ihmiset palvelevat, koska he saavat työstään rahaa ja elävät sillä. Jos katson puita ja kukkia, maan lukemattomia kasvavia olentoja, minulla voi olla kaksi ajatuslinjaa: Saatan ajatella, että näillä vihreillä lehdillä, tällä vihannoivalla kasvimaailmalla on suunnaton tehtävä puhdistaessaan ilmasta myrkyn ja valaessaan siihen eloa antavaa happea. Tai ajatukseni voi käydä tähän suuntaan: Puu on myrkyllinen ja vampyyrimainen olento, joka vain ottaa ilmalta ja maalta kasvaakseen itse yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Se heittää pois hapen, koska se on sille tarpeeton. Sen koko elämä on itsekkyyden ylistyslaulu. Se koettaa imeä elämältä, mitä se itse tarvitsee. Puu on sama, mutta me katsomme sitä kahdelta kokonaan eri näkökulmalta. Toinen on jumalallinen ja toinen oman järkemme näkökulma.

Saatamme kysyä itseltämme, miksi ihailemme puita niiden suuressa tehtävässä, joka tuottaa hyvinvointia kaikille eläville olennoille, ja miksi emme ihaile ihmiskuntaa sen suuressa työssä, jonka tarkoitus on tuottaa hyvinvointia koko ihmiskunnalle. Miksi tunnemme tätä kiitollisuutta ollessamme luonnon parissa, ja miksi meistä ihmisten parissa tulee ankaria tuomareita, jotka suhtautuvat kaikkiin ihmisten tekoihin epäluulolla ja tuomiten? Eikö luonto ole aina sama huolimatta siitä, mitä me ajattelemme? Mutta koska on olemassa nuo kaksi näkökulmaa katsellessamme puita, eikö ole mahdollista, että näkökulmamme myös ihmisiin nähden voisi muuttua? Jos ihmissielun asenne muuttuisi, saattaisimme alkaa tuntea, kuinka paljon ihmiskunnassa on hyvyyttä ja uhrautuvaisuutta toisten hyväksi, hyvyyttä niin mittaamattoman suurta kuin valtameri, hyvyyttä, joka saattaa sen tuntijan sydämen paisumaan kiitollisuudesta ääriään myöten.

Tarvitaan sydämen muuttumista

Mistä johtuu, että kaivatessamme innoitusta kärsimme ihmisten läheisyydestä ja koetamme lähettää heidät pois luotamme? Siinä on jotakin mystistä, jotakin sielumme alemman puolen kanssa yhteydessä olevaa. Voisimme sanoa, että sielultamme puuttuu jokin tunne. Ihminen katselee oman itsensä piirin sisäpuolelle ja unohtaa katsoa ulkopuolelle.

Kenties nämä messiaat, nämä profeetat opettavat meitä irtautumaan alemmasta luonnostamme, niin että voimme nähdä tuon suuren hyvyyden, joka on levinnyt laajalle ihmiskunnan keskuuteen. Mutta kuinka vaikea tuo messiaan tehtävä on. On muutettava, muokattava sydän, ja sen suorittaminen ei ole helppoa. Ei ole helppoa irrottaa ihmistä, inhimillistä olentoa hänen omaisuudestaan, ei ihmiskuntaa sen itsekkyydestä ja saattaa sen silmät näkemään hyvyyttä, joka on alati läsnäoleva toisissa.

Lapsi auttaa

Ja tässä tulen puheeni aiheeseen. Meillä on keskuudessamme inhimillisiä olentoja, joilla on ihmeellinen voima muuttaa sydämet. Ne ovat lapset. Mitä tuntevat äiti ja isä kun lapsi on syntynyt? Kaikkein ensimmäiseksi he tuntevat, että he tahtovat antaa tälle uudelle olennolle kaiken, mitä heillä on. He tuntevat, että heidän tärkein tehtävänsä tästä lähtien on tämän uuden olennon onnelliseksi tekeminen. Heidän sydämensä on tulvillaan rakkautta häntä kohtaan. Heidän sydämessään on tapahtunut muutos itsekkyydestä epäitsekkyyteen.

Sydän, jota näin on kosketettu, alkaa elävämmin tuntea yhteenkuuluvaisuutensa toisten inhimillisten olentojen kanssa. Silmieni edessä on eräs näky, jonka hiljattain näin: äiti, isä ja pikku veli kehdon ääressä, jossa pieni olento ikään kuin magneetin tavoin kiinnittää kaikkien katseen puoleensa. Mikä siinä viehättää? Kauneus se ei varmaankaan ole, sillä vastasyntynyt lapsi ei ole kaunis. Se ei ole äly, sillä älyä siinä ei ole. On kuin heidän ympärillään olisi loistava valonebuloosa, ja he tuntevat kohonneensa korkeammalle tasolle. Rakkaus on astunut sydämeen.

Rakkaus, joka on puhdas, itsetön ja jonka ainoa päämäärä on: toisen hyväksi. Siinä on jotakin samanlaista, kuin tunnemme luonnossa. Olemme onnellisia, täynnä rauhaa. Miksi? En tiedä. Mutta tässä on jotakin väkevämpää kuin siinä, mitä tunnemme puiden ja kukkien parissa. Tässä on jotakin paljon mahtavampaa. Tässä on rakkauden sisäisin olemus toiminnassa ihmisten keskuudessa. Se on jumalainen Lohduttaja.

Yhtä elävästi muistan erään toisen näyn. Pieni, muutaman viikon vanha lapsi katsoo äitiänsä. Se on syvästi mystinen näky. Tuo katse ei ole pelkkä katse. Se on ääni, joka kutsuu jotakin äidin sisimmästä, ääni, joka vetoaa korkeimpaan hänessä. Äiti on kuin ekstaasissa, vakava, kuin syvään mietiskelyyn vaipunut. Se ei ole pelkkää iloa, hymyä. Se on syvä mietiskelyn tila. Hän tajuaa sen suuruuden, jonka hänen lapsensa silmät kutsuvat esiin hänen sielustaan. Tämän tuntevat kaikki lapsen läheisyydessä.

Miksi sitten kadotamme tämän taivaallisen kosketuksen? Miksi sitä ei käytetä hyödyksi? Miksi eivät ihmiset huomaa, että jotakin on tapahtunut, että sydämen asenne on muuttunut? Emmekö voi jatkaa sitä? Miksi kadotamme sen? On suoritettu jotakin, joka on verrattavissa siihen, mitä tapahtuu, kun maamies kääntää maata aurallaan. Jokin samanlainen työ on suoritettu ihmissielussa. Kaikkiin inhimillisiin luonteenominaisuuksiin nähden on totta, että ihminen ei saa niitä lahjaksi, valmiina, vaan mahdollisuuksina. Jos hän tahtoo kehittää lahjojaan, hänen on tehtävä se itseharjoituksen kautta. Ihmisen kehityksessä on kaikki mahdollista, mutta on välttämätöntä, että aloite on hänen. Miksi emme käytä hyväksemme tätä fyysistä tosiasiaa, joka on lähellä jokaista ihmistä, joka muodostaa osan ihmiskuntaa?

Kasvatusmenetelmäni

Jos minun olisi selitettävä, mikä on pääasia kasvatusmetodissani, sanoisin: Pääasia on sen huolellinen tallettaminen, minkä lapsi tuo meille aikuisille ja sen kosketuksen säilyttäminen, joka on olemassa lapsen ja Jumalan sielujen välillä.

Lapsi tulee kouluun palava liekki sielussaan. Heitä on kolmen, viiden, kymmenen, viidentoista vuoden ikäisiä, ja kaikissa heissä on tuo liekki. Mutta me aikuiset, jotka emme sitä tunne, sammutamme sen hellittämättömästi vähitellen, koska lähdemme näkökulmasta, joka tekee meidät tietoisiksi ylpeydestämme ja arvovallastamme. Jos me opettajina voisimme täyttyä sillä valolla, jonka sielu saa kosketuksestaan jumalalliseen, ei meillä olisikaan muuta tehtävää kuin pitää yllä tuota liekkiä heissä.

Ja huomaamme, että menetelmä on aina sama. Meidän on unohdettava ylpeytemme, tultava nöyriksi ja palveltava lapsen sielua. Silloin, tässä vapaudessa, lapsi näyttää meille, että hänessä on voimia, jotka ovat paljon suurempia kuin olisimme voineet otaksua. On riemullisen yllättävää todeta tämä käytännössä. Aivan itsestään lapsi ratkaisee ne probleemat, joita kasvatustieteilijät pohtivat. Opettaja tuntee uudistuvansa, hän tutkistelee lumoutuneena tätä ihmeellistä kuvaa, ja aikuisissa se pakostakin saa aikaan muutoksen.

Mutta meidän on ymmärrettävä eräitä tosiasioita, jotka koskevat tätä ihmishenkeä, joka läpikäy lakiensa ja tarpeittensa mukaista kehitystä. Ja tässä on kokonainen maailma, jota pystymme tutkimaan. Tuon kosketuksen ylläpitäminen merkitsee meidän osaltamme työtä, suurta tehtävää, koska se merkitsee kaiken valmistamista vastaanottamaan tätä uutta sielua sekä suuren herkkyyden kehittämistä meissä itsessämme.

Pikku messiaat

Juuri tätä tarkoitin sanoessani, että lasta voidaan pitää messiaana, koska se kykenee muuttamaan ihmissydämen ja osaa säilyttää kosketuksen jumalalliseen. Jos sanotte: ei tämä ole messias, sillä messias antaa suuria ajatuksia, niin vastaan: juuri siksi sanon häntä pikku messiaaksi. Tällä pienellä olennolla, joka on läheinen kaikille, on tehtävänään ihmissielun valmistaminen vastaanottamaan suurta henkistä vuodatusta. Lapsi saa ihmisen tuntemaan, mikä on rakkaus, mitä merkitsee omistuksesta luopuminen ja eläminen ymmärtämisen hengessä. Se on yleismaailmallinen tehtävä. Suuri messias valmistaa meitä ihmiskunnan keskuuteen kylvämillään siemenillä. Muistatte mitä näistä siemenistä on sanottu kristillisessä evankeliumissa: "Katso, kylväjä meni kylvämään. Ja hänen kylväessään putosivat muutamat siemenet tien oheen, ja linnut tulivat ja söivät ne. Toiset putosivat kallioperälle, jossa niillä ei ollut paljon maata, ja ne nousivat kohta oraalle, kun niillä ei ollut syvää maata. Mutta auringon noustua ne paahtuivat, ja kun niillä ei ollut juurta, ne kuivettuivat. Toiset taas putosivat orjantappuroihin, ja orjantappurat nousivat ja tukahduttivat ne. Ja toiset putosivat hyvään maahan ja antoivat sadon, mitkä sata, mitkä kuusikymmentä, mitkä kolmekymmentä jyvää. Jolla on korvat, se kuulkoon."

Lapsi on maamies-messias, joka muokkaa ihmissielun maaperää niin, että se tulee vastaanottavaiseksi jumalalliselle siemenelle. Lapsi on hengen siemenen kylväjä.

On välttämätöntä, että meillä on lähellämme joku, joka elää meistä ja josta me elämme. Jospa meidän elämämme voisi muuttua niin, että kykenisimme tuntemaan tuon jumalallisen kosketuksen, sillä nyt tarvitaan työntekijöitä ihmiskunnan henkisellä vainiolla. Juuri nyt tarvitaan rakkautta ja ihmissielun ymmärtämistä. Meidän on käytävä nopeasti kylvämään, työskentelemään hengen vainiolla, joka on ihmissielun vainio. Pitäkäämme lasta kanssatyöntekijänämme. Hänellä on työstä oma osansa, meillä omamme. Hänen tehtävänsä on meidän irrottamisemme itsekkyydestämme ja varustamisemme ensimmäisellä puhtaan rakkauden valolla. Ihmiskunta ei voi muuttua, elleivät aikuiset ja lapset työskentele yhdessä.

Tämän aarteen jalostaminen, kehittäminen, on välttämätöntä. Se ei ole helppoa, mutta se on kasvatuksen tehtävä. Todellisessa, oikeassa kasvatuksessa ei kasvatus rajoitu ainoastaan lapseen, vaan myöskin aikuinen muuttuu samalla.

Lopetan esitykseni runoilijan sanoilla, jotka osoittavat meille tämän vanhan totuuden:

Lapsi on ikuinen messias
joka yhä lähetetään langenneiden ihmisten keskuuteen
auttamaan heitä kohottamaan itsensä,
kansansa, maailman ja taivaat.

(Suom. S. M.)

Teosofi – 1940 n:o 9


Etusivu Artikkelit