Mauri Lehtovirta

Onko uuden uskonpuhdistuksen aika ?

Runsas viikko sitten oli meillä merkkipäivä suomalaisen teosofisen liikkeen historiassa. Tämän liikkeen alullepanija Suomessa, voimahahmo, tietäjä, mystikko ja kirjailija Pekka Ervast perusti satakolmetoista vuotta sitten Suomeen Teosofisen seuran ja 100 vuotta sitten Ruusu-Ristin, joka myös on yksi maailmanlaajuisen teosofisen liikkeen osa. Kun me näinä päivinä kokoonnumme pohtimaan Pekka Ervastin meille perinnöksi jättämää tehtävää, tuntuu todella olevan ajankohtaista kysyä: onko uskonpuhdistuksen aika?

Aluksi on todettava, että uskonpuhdistuksen teema on kaikkiaan niin laaja, että toivon, että tätä artikkeliani pidettäisiin vain yhtenä alustavana johdantona aiheeseen. Kannattaa katsoa nettisivuiltamme myös RR:n puheenjohtajan Jarmo Anttilan kesällä pitämä esitelmä aiheesta.

Tilanne Suomessa ja suomalaisten ihmisten mielissä, sitoutumisissa ja elämän käytännöissä on sadassa vuodessa kokenut valtavan muutoksen. En lähde tätä muutosta analysoimaan. Pohjustukseksi kannattaa kuitenkin todeta se merkittävä kehitystrendi, joka on noin viimeisen 50 vuoden aikana Suomessa poliittisen ja henkisen elämän alueilla tapahtunut. Se näkyy kansaa koossa pitävien, kansalaisia velvoittavien ja osin pakottaneidenkin historiallisten ja autoritaaristen rakenteiden hellittämisenä. Se näkyy paitsi politiikassa ja valtionkirkossa sekä laajemmin uskonnollisen ja henkisen etsinnän alueilla siinä, että ihmiset eivät enää halua sitoutua. Samalla se on samalla merkinnyt myös vapauden kasvua.

Kirkon suhteen auktoriteetin hellittäminen on tuonut mukanaan tietysti myös uutta turvattomuutta ja ahdistusta. Kaikki tämä on näkyvissä jo nyt myös uuden yhteisöllisyyden tai uuden yhteydellisyyden kaipuuna. Vapautuva ihminen haluaa itse muodostaa oman käsityksensä siitä, mihin hän uskoo, mihin hän elämänsä perustan laskee. Syntyy kysymyksiä: Onko löydettävissä uusia luotettavia ja turvallisia rakenteita, uusia kiinnittymiskohtia, uutta pohjaa ja tarkoitusta elämälle? Moni näkee, että mitään järkeen ja tunteisiin vetoavaa elämänkatsomusta tai kehitysjärjestelmää ei tuosta vaan näyttäisi olevan tarjolla. Niinpä eletään vielä jatkuvassa New Age -huumassa tai päivä kerrallaan jalat maassa eriasteista ateismin tai agnostisuuden aikaa.

Kun tällaiset kehitystrendit edessäni ja toisaalta ruusuristiläinen elämänymmärrys taustanani, katson meidän hiipumaan alkanutta luterilaista kansankirkkoamme, jonka ympäröimään kulttuuriin olen syntynyt ja siinä kasvanutkin, olen ajatellut tässä, ystävällisessä ja veljellisessä hengessä pohtia ja kysyä, millaiselta tänä päivänä paljon hyvää työtä tehnyt ja edelleen tekevä, mutta hiipuva kansankirkkomme voisi näyttää, jos länsimaisen kristinuskon historiassa olisi valittu alun perin toisenlainen tie.

Aikanaan, lähes 2000 vuotta sitten vielä alkukristillisenä aikana, apostolien eläessä, mutta vielä senkin jälkeen eli laajalti vaikuttava usko ja luottamus siihen, että ihminen voi kuoleman jälkeen uudelleen syntyä maan pinnalle jatkamaan kehitystään ja että tämä yksi elämä ei vielä ratkaisekaan lopullista kohtaloamme ja tulevaisuuttamme.

Alkukristillinen usko alkoi ensi vuosisatoina Rooman valtakunnan alueella näyttää vähitellen aina vain rohkeammalta, puoleensa vetävämmältä ja vaikutusvoimaisemmalta. Aina siihen saakka kunnes valtakunnan koossa pysymisen kannalta se oli syytä virallistaa ja liittää osaksi Rooman imperiumia. Keisari Konstantinus suuren aikana vuonna 325 kristinusko sitten otettiin Rooman imperiumin viralliseksi uskonnoksi.

Ei kestänyt kuin runsaat 200 vuotta, kun syntyneen valtionkirkon ja Rooman keisarikunnan hallinnollinen liitto alkoi tiivistyä niin, että siihen saakka uutta kristillistä oppirakennelmaa jo täytyi alkaa puhdistaa. Se täytyi puhdistaa sellaisista ajatuksista, jotka eivät näyttäneet sopivan Rooman keisarikunnan tueksi syntyneen uuden kirkkokunnan tavoitteisiin. Konstantinopolissa v. 553 pidetty kirkolliskokous kävikin reippaasti toimiin. Jälleensyntymiseen viittaavat kirjoitukset karsittiin kirkon opetuksesta.

Kyse oli tuolloin ns. pre-eksistenssiopista, joka päätettiin tuomita kerettiläisenä. Se tarkoitti, että siihen uskovat ja sitä opettavat saivat osakseen kirkon kirouksen. Tämän kohtalokkaan "uskon puhdistuksen" ja suuntavalinnan takana oli tarkoituksenmukainen käsitys siitä, että ihmisen sielu ei ole voinut olla olemassa ennen syntymää. Käytännössä se tarkoitti, että ihmisellä ei ole voinut olla edellisiä elämiä eikä mistään jälleensyntyvästä minuudesta näin ollen voinut olla kysymys. Konstantinopolissa saatettiin näin voimaan hyvin toimiva kirkollis-valtiollinen kurinpitojärjestelmä.

Mielenkiintoista – tosin aika vaikeaa – on miettiä ja arvailla historiallista kehitystä 500-luvulta tähän päivään. Mitä jos Konstantinopolissa olisi tehty toisensuuntainen päätös ja valittu jälleensyntymisoppiin perustuva uskonkäsitys, jonka juuret voidaan pitkälti liittää alkuseurakuntien ajatteluun ja esim. gnostilaiseen uskoon ja sen toimintakäytäntöihin. Sen perustana on kehitysajatus, usko ihmisen henkisen kasvun mahdollisuuteen. Nykyaikaisin teosofisin termein voitaisiin puhua elämä elämältä kehittyvästä tietoisuuden evoluutiosta. Tämänkaltainen kehitysajatus oikeuttaa myös päättelemään, että ihmiskunnan ja jokaisen ihmisen päämääränä ja tavoitteena jälleensyntymien ketjussa voisi olla inhimillinen täydellisyys. Ajatus on meille ruusuristiläisille tuttu ja rakas eikä sei ole Jeesuksen puheissakaan tuntematon, kun hän sanoo: "Olkaa siis täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen isänne on täydellinen".

Ihmiseksi, isolla iillä, kasvamisen tavoite olisi näin ollen ylevä ja korkea. Matka olisi pitkä, pitkä eteenpäin ja pitkä historiassa taaksepäin. Emme me teosofisen liikkeen piirissä osaa ajatella niin, että pelkkä usko siihen, että Jeesus Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, voisi olla takuu pääsystä iankaikkiseen elämään kuoleman jälkeen. Vaikeaa, jos ei mahdotonta, on myös ymmärtää, että Jumala suuressa viisaudessaan ja rakkaudessaan voisi tuomita iankaikkiseen kadotukseen ja piinaan itse luomansa ihmisen sielun, siis tämän ihmisen tajunnallisen olemuspuolen, jos ihminen ei Jeesuksen pelastustyötä totena pidä, usko ja sitä tunnusta.

Konstantinopolissa tehtyyn puhdistusoperaatioon liittyvä toinen seikka on se, että jällensyntymisajatuksen myötä pyyhkiytyi kirkon uskonopista pois myös idän vanhoissa uskonnoissa reinkarnaatio -oppiin elimellisesti liittyvä ajatus Karman laista.

Yksinkertaistettunahan karmaa voi kuvata jälleensyntymiseen ja sitä kautta ihmisen henkiseen evoluutioon liittyen tunnetulla ajatuksella siitä, että ihminen niittää sitä mitä hän on kylvänyt ja sitäkin, mitä ei muista kylväneensä. Eli ihmisen pahat teot tulevat hänen maksettavakseen joko tässä tai tulevassa tai tulevissa elämissä. Jo buddhalainen Dhammapada toteaa:

"Ei taivaassa, ei keskellä merta
eikä vuorten rotkoissa
löydy paikkaa koko maailmassa,
missä voisi vapautua pahojen tekojensa seurauksista."

Samoin ihmisen hyvät teot palkintoina tai henkisen kasvun tai evoluution rakennuspuina seuraavat häntä tulevaan elämään. Nämä ihmisen elämässään tekemä hyvät ja rakastavat teot ovat niitä taivaaseen kerättäviä aarteita, joista Jeesus puhuu. Ihmisen elämä on tietysti Jumalan armon alaista, mutta ei se sitä poista, että myös hän voi ottaa vastuuta omasta kehityksestään.

Kirkon tarjoilemasta ikuinen elämä tai ikuinen kadotus -ajattelusta ja tulevaisuuden näkymästä puuttuu mielestäni ihan maallisenkin oikeustajun perusteella sekä kohtuullisuus että logiikka. Luulen, että jokainen meistä on miettinyt sitä, miksi meidät on lähetetty tähän yhteen ja ainoaan elämäämme niin erilaisiin kasvuolosuhteisiin ja niin erilaisin eväin, jos meillä on vain tämä yksi elämä. Ihmisiä syntyy jatkuvasti raskaisiin ja haavoittaviin sosiaalisiin oloihin. Näin syntyvät lapset ajautuvat elämässään erilaisiin vaikeuksiin, köyhyyteen, alkoholismiin vankilakierteeseen jne. Kun tällaisissa olosuhteissa elänyt ihminen lopulta kuolee, joutuu hän kirkon opin mukaan vielä päälle päätteeksi iankaikkiseen kadotukseen ja toisin päin: Toiset syntyvät ns. kultalusikka suussa ja koko elämä on paljon helpommissa kantimissa. Jos sitten sattuu uskomaan kirkon tarjoilemaan Jeesuksen armokuolemaan, pelastuu kuoleman jälkeen ikuiseen onneen jopa autuuteen. Olisiko tässä ajattelussa uskonpuhdistuksen paikka? Olisiko kirkolla mitään mahdollisuutta korjata ajatteluaan?

Ilokseni olen huomannut, että viime vuosikymmeninä onkin alkanut näyttää siltä, että ainakin luterilainen kirkko on vähän antanut periksi tästä ehdottomasta dogmistaan. Olen kuullut ja lukenut, että kirkon piirissä on esitetty ihan viime vuosina ajatuksia. että Jumala joissain tapauksissa sitten voisi lieventää ihmisen iankaikkista piinaa helvetissä tai jopa armahtaa siitä. Tämä olisi jo huikea muutos, joka vaivihkaa näyttäisi olevan tapahtumassa ilman suurempaa hälyä, vaikka kysymys on äärimmäisen tärkeä ja kiinnostava. Onhan iankaikkista kadotusta opetettaessa meidän kaikkien tulevan elämän osalta kyse aika pitkästä ajanjaksosta. Uskaltaisiko sanoa helvetin pitkästä?

Jos me yritämme ajatella elämäämme jälleensyntymisopin pohjalta, ei meidän ole tarpeen pelastua mistään. Jumalan armo on teosofisessa ajattelussa aivan toisessa asemassa kuin kirkossa. Armo on meille annettu uusi mahdollisuus korjata menneet erehdyksemme. Me ikään kuin saamme aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä tai pöydältä, jota voimme itse puhdistaa. Korkeammat voimat ovat valmiita auttamaan meitä, jos me tähän puhdistustyöhön lähdemme. Teosofien joukossa on tästä asiasta paljon kokemusta. Tarkastellaan ruusuristiläistä puhdistuksen tietä kohta vähän tarkemmin.

Kuoleman jälkeen ihminen tulee ruusuristiläisen käsityksen mukaan kiirastulen kaltaiseen puhdistuksen tilaan, jossa hänestä palavat pois hänen maalliset, alemmat himonsa. Näin puhdistunut sielu kykenee kestämään erilaisten taivastilojen korkeat ja autuaalliset energiat. Taivaallisen lepokauden, Deevakhaanin jälkeen syntyy halu jatkaa ja lähteä kehittämään itseään uudessa elämässä, uusissa olosuhteissa, uudessa ruumiissa.

Kun nyt kysymme, onko uskonpuhdistus tarpeen, nousee tietysti eteen kysymys: mitä evankelis-luterilaisessa kirkossa ja mitä teosofisessa liikkeessä tai mitä tiedemaailmassa uskon käsitteestä ajatellaan.

Kirkkouskovainen pelastuu niin kuin on vuosisatoja sanottu yksin uskosta. ihminen uskoo silloin Jumalan armoon, joka on tapahtunut Hänen poikansa armokuoleman kautta. Pelastava usko tuo mukanaan tehtyjen syntien anteeksisaamisen eikä ihminen joudu kuoleman jälkeen kadotukseen. Kirkossa uskotaan Jeesukseen pelastajana ja lunastajana.

Teosofian mukaan ei meidän tarvitse pelastua mistään. Ruusuristiläisessä teosofiassa usko on uskoa siihen, mitä Jeesus opetti, miten Jeesus opetti meitä elämään. Vuorisaarnasta löytyvät Jeesuksen viisi käskyä ja niihin elimellisesti liittyvät muut elämisen ohjeet. Niiden seuraaminen, harjoittaminen ja tuominen käytännön elämään avaavat meille uusia visioita, uusia henkisiä kykyjä ja valmiuksia. Usko kasvaa ja kehittyy harjoitettaessa vähitellen ymmärryksen kasvun myötä tiedoksi; sellaiseksi tiedoksi ja varmuudeksi, jota emme aiemmin aavistaneet itsessämme olevankaan. Voidaan puhua taivasten valtakunnan tietoisuudesta. Vuorisaarnan oppi, sen seuraaminen, sen mukaan eläminen, johtaa uskosta tietoon. Se on jokaiselle ihmiselle osoitettu tie. Jeesus sanoi seuraajilleen, ei vain opetuslapsilleen, vaan meille kaikille: "Pitäkää minun käskyni". "Ei jokainen, joka huutaa Herra, Herra pääse taivaaseen, vaan se joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon".

Myös tiedemaailma arvostelee uskoa, josta kirkollisissa ja henkisissä piireissä puhutaan. Se näyttää heistä jonkinlaiselta toiveajattelulta, jolla ei ole minkäänlaista konkreettista todellisuuspohjaa. Toisaalta usko sinänsä on käsite, joka on välttämätöntä ja tärkeää tieteenkin tekemisessä. Ajatellaanpa vaikka sellaista tieteen historian haastetta kuin atomin halkaiseminen. Lähtötilanteessa täytyy olla uskoa siihen, että ongelma voidaan ratkaista. Sitä menetelmää, jolla ratkaisuun päästään, sanotaan hypoteesiksi. Uskotaan ja oletetaan, että kun tehdään näin ja näin, nämä kaikki toimenpiteet, päästään ratkaisuun. Sitten lähdetään tekemään näitä toimia.

Tieteellisen ja toisaalta hengellisen tai henkisen uskon välinen ero on siinä, että tiede operoi aineellisen elämän tasolla tutkien tätä konkreettista käsin kosketeltavaa todellisuutta. Ihmisen sisäisen, tajunnallisen tai hengellisen todellisuuden tutkimiseen ei tieteellä ole, oman kaikkivoipaisuutensa illuusiosta huolimatta, tutkimusvälineitä. Hengentieteen alueella ihmisellä on tutkimusvälineenään hänen oma tietoisuutensa ja laboratorionaan testaustyötä varten ympäröivä elämä. Usko testataan käytännössä. Kun tuloksia alkaa tulla, uskosta tulee tietoa, henkilökohtaista tietoa. Käytäntö on totuuden kriteeri.

Mennään sitten uskon kysymyksestä vielä eteenpäin:

Kirkon latinankielisessä historiassa on kaksi keskeistä käsitettä. Toinen niistä on Christus pro nobis, joka yleensä käännetään Kristus meidän edestämme tai Kristus meidän puolestamme. Kirkollisessa puheessa sillä tarkoitetaan, että Kristus on kuollut meidän puolestamme ja sovittanut kaikki syntimme kuolemallaan. Pekka Ervast toteaa, että tämä munkkien keskiajalla keksimä ajatus, josta tehtiin dogmi, johti aikanaan kirkossa edelleen voimassa olevaan sijaissovitusoppiin.

Teosofian mukaan kukaan ei kuitenkaan voi vapauttaa ihmistä hänen tekemiensä pahojen tekojen seurauksista. Jokainen on vastuussa niistä itse. Niinpä ajatus siitä, kun kirkossa sanotaan, että sinun syntisi ovat anteeksiannetut, liittyvät mielestäni Jeesuksen usein toistamiin kehotuksiin mielen muuttamisesta. "Muuttakaa mielenne, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle" tai: "Mene äläkä enää syntiä tee". Tai: "Joka taakseen katsoo ei ole minulle otollinen". Pelkkä uskominen Jeesus Kristuksen lunastustyöhön ei tietenkään riitä, jos ihmisen elämäntavassa ei tapahdu mitään muutosta. Usko ilman tekoja on kuollut. Kannattaa huomata, että kirkon piirissä uskon painopiste liittyy syntien anteeksisaamiseen, ei niinkään syntien anteeksiantamiseen, josta voisi tulla voimallinen, henkinen vapautumisharjoitus jokaiselle henkiselle harjoittajalle. Kannattaa muistaa Jeesuksen sanat Raamatussa heti Isä meidän -rukouksen jälkeen: "sillä, jos te ette anna anteeksi velallisillenne, ei teidänkään taivaallinen Isänne anna anteeksi teille",

Toinen latinankielinen käsite on Christus in nobis - Kristus meissä. Sillä kuvataan ruusuristiläisessä ajattelussa sitä uinuvaa jumalkipinää, joka jokaisella meillä on sydämessämme. Me käytämme siitä myös termiä mystinen Kristus. Sen tietoon tuleminen avaa portit taivasten valtakuntaan, josta Jeesus puhuu. Kysymyksessä on korkea tietoisuuden ja henkisen voiman, henkisen toteutumisen tila. Tällaiseen tilaan ja yhteyteen ihminen voi henkilökohtaisissa valaistumiskokemuksissaan tulla ja kerta kerralta se voi vielä uudella lailla selkeytyä, muuttua ja vahvistua voimakkaammaksi ja kokonaisvaltaisemmaksi tulevissa kokemuksissa. Ihmisen henkisessä kokemushistoriassa voi tapahtua henkisiä evoluutiohyppyjä.

Tällaisten kokemusten jälkeen lähdetään eteenpäin uusin voimin, suuremmalla rakkaudella, uudella toivolla, auttamaan ihmisveljiä. Ei käännyttämään ketään, vaan lohduttamaan, lisäämään ymmärrystä vahvistamaan ihmisiä sillä tiedolla, että tätä maailmaa kuitenkin lopulta hallitsevat järki, sopusointu ja rakkaus. Jumalan valtakunta ei ole vain jossain avaruudessa tähtitarhojen takana. Jeesus sanoo Luukkaan evankeliumissa: "Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä".

Kun Johannes Kastaja sanoo ja kun Jeesus toistuvasti sanoo ja kun me sanomme, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle, merkitsee se myös jumalakuvamme muutosta ja uudistumista. En ihmettele yhtään, että ateistinen maailmamme on kyllästynyt vanhaan julmaan tuomarijumalaan. Ehkä jo sitten kun 2000 vuotta on kulunut Jeesuksen ylösnousemuksesta, meidänkin kristillinen kirkkomme, tämä Kristuksen kirkko alkaa suhtautua vähän kriittisemmin siihen jumalakuvaan, jonka vanha juutalainen paimentolaisuskonto kehitteli kohta kolme tuhatta vuotta vanhoihin tarpeisiin.

Jeesus itse lanseerasi meille aivan toisenlaisen Jumalan, mutta anteeksi antava ja rakastava Isä ei ole tähän mennessä oikein sopinut kirkon valtapolitiikkaan, vaikka yksityisiä Kristuksen seuraajia onkin suvaittu.

Otan vielä yhden näkökulman siihen, miksi Jeesus Kristus meille teosofeille on ennen kaikkea opettaja. Otetaan vielä kerran mietintämyssyyn tämä Kristus meidän puolestamme -ajatus. Se tulee nimittäin esiin myös ehtoollisen asetussanoissa: "Tämä on minun ruumiini, teidän edestänne annettu".

Mehän emme normaalisti tee mitään eroa näiden kahden sanonnan välille: edestänne ja puolestanne. Jos nyt ajattelemme käännöstä teidän edestänne, sisältyy siihen se ajatus, että joku tekee meille "eteen" jonkin asian. Näinhän tehdään vaikkapa teatterissa. Harjoituksissa ohjaaja sanoo:" Minä teen nyt tämän teille eteen, malliksi." Hän tarkoittaa silloin: "Näin minä haluan teidän sen tekevän". Kirkon hellimässä lunastusajatuksessa Kristus meidän puolestamme, Christus pro nobis, meidän ei oikeastaan tarvitse tehdä muuta kuin uskoa tämä ajatus, että näin se on.

Meille teosofeille sama ajatus nostaa eteemme Jeesus Kristuksen roolin esikuvanamme ja opettajanamme. Samalla nousee aivan toiseen arvoon kaikki se, mitä Jeesus Kristuksena meille opetti ja myös se mitä ihmisyysharjoituksia ja läksyjä hän meille antoi.

Raamatun mukaan Jeesus Kristus perusti ihmiskunnan kanssa Uuden liiton. Tämän liiton solmimisen jälkeen Kristus-kokemusta, tai niin kuin me myös sanomme Kristus-tietoisuutta, ei ole enää tarvinnut tavoitella harjoittelemalla poistumaan ruumiistaan. Vanhan liiton kilvoittelijat joutuivat lähtemään erämaihin, eristäytymään ihmisten yhteisöistä päästäkseen nousemaan ankarilla harjoituksilla toisille hengen tasoille.

Uuden liiton aikana kaikilla meillä on mahdollisuus kohdata Kristus normaalissa päivätajunnassamme. Tämä ei ennen Jeesusta ollut mahdollista. Jeesus Kristuksen kuolema ja ylösnousemus on ollut kosminen tapahtuma jossa on toteutunut ennustus: "Taivasten valtakunta on tullut lähelle." Tietäjät kertovat, että Kristuksen aura ympäröi nyt koko maa-planeettaa. Me kaikki elämme siinä aurassa. Tällaisen muutoksen henkisellä kehitystiellä Jumalan voideltu, Jeesus nasaretilainen sai aikaan. Hän avasi opetuksillaan ja elämällään uuden liiton ja uuden tien ja sanoi: "Minä olen tie".

Hän teki sen meidän puolestamme, pro nobis. Hän teki sen ensimmäisenä meistä. Eikä se tietenkään silloin tarkoita sitä, ettei meidän, jotka pidämme itseämme kristittyinä, tarvitsisi kulkea perässä ja seurata tätä esimerkkiä. Melkoisen omituinen ajatus on mielestäni se, että joku on avannut uuden tien jumaluuden tulla meihin, tai uuden tavan meille kohdata Jumala, mutta meille riittäisi se, että uskomme näin olevan eikä meidän muuta ei tarvitsisi tehdä.

Edelleen en ymmärrä, että uusi liitto voisi toteutua niin, että yksi tekee työn ja muut uskovat, että se on tehty. Jos me olemme Jeesuksen "liittolaisia", niin ainakin maallisessa kielenkäytössä se edellyttää sitoutumista liiton tavoitteisiin. Ei uutta liittoa rakennettu ilman toimintaohjeita ja tavoitetta. Jeesuksen elämän suuri esimerkki ja vuorisaarnan opetukset kiteyttävät Uuden liiton toimintaperiaatteet; ne joille se perustettiin. Ei se tyhjästä syntynyt eikä mistään taikatempusta.

Avainlause perässä tuleville liittoutuneille on ennen muuta tämä: "Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä". Siinä on Uuden liiton voima. Tästä syystä minua on ihmetyttänyt se, että tämä lause on uusimmasta Raamatun käännöksessä muutettu kuuluvaksi: "Jumalan valtakunta on teidän keskuudessanne". Lähes kaksi tuhatta vuotta voimassa ollut käännös huomattiinkin nyt vääräksi? Tulee miettineeksi istuiko komiteassa ainuttakaan "asiantuntijaa" jolla olisi kokemusta siitä, mitä Jeesus tässä lauseessaan todella on tarkoittanut. Toki Jumalan valtakunta on myös meidän keskuudessamme. Tässä nyt vaan on kyse siitä, mistä ja miten sitä valtakuntaa kannattaa lähteä etsimään.

Oma kansankirkkomme on tässä kiistassa päätynyt siihen tulokseen, että ihminen pelastuu vain uskomalla Jumalan armoon. Tämä on henkisesti tai hengellisesti ajattelevien ihmisten mielestä sinänsä varmasti ihan oikea johtopäätös. Jos me uskomme Jumalan olemassaoloon ja kaikkivaltiuteen, niin kaikki tässä maailmassa elämässä ja kuolemassa ja koko kehityksessä on ja tapahtuu Jumalan armosta. Mutta en ymmärrä, että tällä tarkoitettaisiin sitä, että miten ihminen elää ja mitä hän täällä maailmassa tekee, ettei sillä olisi mitään merkitystä ja väliä, kunhan vaan uskoo Jeesuksen lunastustyöhön. Harva henkinen tai uskonnollinen kehitysjärjestelmä maailmassa toimii ilman harjoittamista. Teosofeille elämä on kehityksen koulu, viisastumisen koulu, inhimillistymisen koulu, ihmiseksi tulemisen koulu.

Ihmisenä elämisen suurin ja kestävin projekti on elämä elämältä kehittyä rakastavassa palvelemisessa ja tulla kerta toisensa jälkeen tänne rakentamaan Telluksesta todellista onnen ja keskinäisen rakkauden planeettaa. Jeesus Kristuksesta Pekka Ervast sanoo, että Jeesus Kristuksessa toteutuu Isän Jumalan täydellisyyskuva Ihmisestä. Jeesus Kristus on ihmiskunnan henkisistä opettajista se, joka selkeimmin elämällään ja opetuksillaan näytti meille mitä rakkaus on.

Todellinen kristinusko tekee meidät vastuullisiksi. Se vastuuttaa jokaista, joka henkilökohtaisesti haluaa rakkauden mestaria seurata. ihminen tulee vastuulliseksi niistä asioista, joista hän tulee tietoiseksi. Jeesus vetoaa viidessä käskyssään meidän omaantuntoomme ja vastuuseemme omasta henkisestä kehityksestämme. Kukapa siitä vastaa, jos emme me?

Pekka Ervastin meille avaamat ja tulkitsemat Jeesuksen viisi käskyä eivät ole yleisiä, kansoja sitovia tai valtiollista normeja tai lakeja tuomioineen, sanktioineen niin kuin vanhan testamentin kymmenen käskyä. Ne ovat henkilökohtaisia ohjeita jokaiselle, joka haluaa tätä rakkauden mestaria elämässään seurata. Jeesus sanoi: "En minä ole lakia tullut kumoamaan vaan täyttämään sen." Jeesus tuli esimerkillään täyttämään Elämän lain, sen lain, jonka Isä oli hänelle antanut ja jonka keskeistä sisältöä ovat pahan vastustamattomuus, anteeksiantaminen ja rakkaus.

Pekka Ervast tulkitsee meille näitä opetuksia ja kertoo ehkä ensimmäisenä maailmassa siitä, miten näiden opetusten mukaan eläminen avaa meille ja meissä jokaisessa uutta potentiaalia, uusia henkisiä voimavaroja, uusia henkisiä kykyjä ja ominaisuuksia, jotka meissä kaikissa ovat, vaikka useimmiten uinuvat. Me Ruusu-Ristisssä kutsumme näitä Vuorisaarnan elämänohjeita ja niiden seuraamista puhdistuksen tieksi. Tässä yhteydessä niitä voisi kutsua uskonpuhdistuksen tieksi.

1. Jeesuksen käskyt alkavat vuorisaarnassa Matteuksen evankeliumissa aina sanoilla: Te olette kuullet vanhoille sanottavan Älä tapa. mutta minä sanon teille": Älä vihastu veljeesi (näin ensimmäisessä käskyssä).

Pekka Ervast tiivistää tämän käskyn muotoon: Älä suutu ja tarkentaa sitä niin, että ihmisen pitäisi opetella olemaan suuttumatta sydämessään. Ervast sanoo: Suuttumattomuuden opettelu avaa ihmisessä aistin, jonka avulla hän alkaa kuulla toisten ihmisten ajatuksia.

2. Toisessa käskyssään Jeesus kiinnittää huomiomme sukupuoliseen himokkuuteen, aviorikokseen ja sen seurauksiin, Laajemmin ja syvemmin voidaan perustellusti sanoa, että hän kiinnittää huomiotamme mielen puhtauteen, välttämään negatiivisia ja himokkaita ajatuksia.

Pekka Ervast on kiteyttänyt tämän käskyn ydinlauseeksi: Älä ole ajatuksissasikaan epäpuhdas. Tiedämme, että kaikissa merkittävimmissä uskonnoissa ja henkisissä kehitysjärjestelmissä ympäri maailman myös Kalevalassa tämä asia – mielen puhdistaminen – on tärkeää. Ervast kertoo, mitä ominaisuuksia tämän käskyn noudattaminen meissä herättää. Hän sanoo: "Ihminen, joka oppii pitämään ajatuksensa puhtaina, oppii näkemään toisten ihmisten tunteita eli näkemään ihmisten auroja".

3. Kolmannessa käskyssään Jeesus neuvoo meitä hillitsemään kieltämme, olemaan vannomatta ja valehtelematta eli yksinkertaisesti pitäytymään totuudessa. Totuus on korkeampi uskontoja sanotaan teosofiassa, tai kuten Ervast kiteytti: "Totuus on korkein hyve." Ervast kiteyttää tämän käskyn muotoon: Puhu totta. Näihinkään lauseisiin uskominen ei ole dogmi joka pelastaa. Usko ei ole dogmi. Usko on elämää.

Toden puhumisen käsky on Jeesuksen joogaa. Se on totuudenetsijän jokapäiväinen harjoitusohjelma. Kun ihminen oppii puhumaan totta, hän Ervastin mukaan oppii lopulta näkemään toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Hänelle aukeaa aisti, joka ilmoittaa mitä kykyjä, taipumuksia ja ominaisuuksia toisissa ihmisissä on.

4. Neljännessä käskyssään: Älä ole pahaa vastaan Jeesus neuvoo meitä väkivaltatilanteissa olemaan vastustamatta pahaa, kääntämään toisen posken ja olemaan vastustamatta pahaa myöskään itsessämme. Pahan vastustamattomuutta sanotaan kristinuskon kulmakiveksi. Paha ihmisessä ja maailmassa voidaan voittaa vain rakkaudella. Kun ihminen oppii olemaan vastustamatta pahaa, paljastaa Ervast, herää ihmiselle jälleensyntymismuisti.

5. Pahan vastustamattomuuden ymmärtämiseen liittyy elimellisesti Vuorisaarnassa Jeesuksen viides käsky, jossa Jeesus kehottaa meitä rakastamaan kaikkia ihmisiä, vihollisiammekin – siunaamaan niitä, jotka meitä vainoavat. Rakkauden käsky on käskyistä kaikkein kattavin ja sen pohjalle maailman teosofinen liike perustaa uskonsa kaikkien ihmisten veljeyteen. Tämän lopullisen käskyn kohdalla Pekka Ervast kertoo meille, että "hyvillä töillä ja rakkaudella on se merkillinen sielullinen vaikutus ja seuraus ja se on Jumalan, Taivaallisen isän näkeminen, sen suuren rakkauselämän näkeminen, joka on kaiken takana".

Kun me nyt katsomme noita Jeesuksen viittä käskyä, kiinnittyy huomio erityisesti neljännen käskyn esiin nostamaan pahanvastustamattomuuden problematiikkaan. Kysymys on pohdituttanut minua koko aikuisen elämäni ajan.

Pahan vastustamattomuuden vaatimus luo ajattelevalla ihmisellä välttämättä voimakkaan jännitteen hänen etiikkansa ja kirkon aseman ja kirkon opettaman kristinuskon väliin.

Me olemme tänne maapallokouluun heitetyt ihmiset ottamassa selville, mikä elämässä on hyvää ja pahaa. Kun rakkauden mestari jätti meille suuren esimerkkinsä pahan vastustamattomuudesta, se saattaa seuraajat ja totuuden etsijät kysymään, mitä se paha on, mitä se on maailmassa ja mitä se on minussa.

Pahan vastustamattomuuden elinikäinen oppikurssi Ruusu-Ristissä lähtee siitä, että pahaa ei tule vastustaa. Se pitää voittaa rakkaudella ja että paha on voitettava meissä itsessämme. Se mitä me maailmassa ulkopuolellamme usein saatamme nähdä ja pitää pahana, väkivalta, kärsimykset, sodat, luonnon onnettomuudet, sairaudet jne. eivät ole sitä varsinaista pahaa, vaan meidän itse tai yhdessä aiheuttamiemme väärien ja vahingollisten ajatusten ja toimintojen karmallisia seurauksia.

Se todellinen paha, jota meidän ei tulisi vastustaa, vaan voittaa on meidän mielessämme ja tajunnassamme olevat pinttyneet negatiiviset kiinnittymät, alemmat himot ja addiktiot, joita näemme lueteltavan mm. katolisen kirkon kuolemansynteinä. Ne ovat sitä pahaa, joka meidän tulisi voittaa. Eli Jos Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä, on meissä myös pahan valtakunta. Eikö niin? Siis kumman valtakunnan palvelijoiksi me ryhdymme? Ei uskoisi kuinka ajankohtaisena tänään ja ties miten pitkälti tulevaisuuteen minussa ja meissä mm. soi Mestarin ohje: Antakaa keisarille, mikä keisarin on ja Jumalalle, mikä Jumalan on. Ette voi palvella kahta herraa. Tositilanteessa jokainen meistä tekee henkilökohtaisen valinnan.

Jeesuksen elämänohjeet luovat sitä strategiaa, josta me harjoituksen kautta saamme voimaa tähän työhön. Työ on meditaatiota ja rukousta, josta Pekka Ervast sanoo: "Ihmiselle on annettu henkinen ase, jolla hän voi maailmoja vallita ja tämä henkinen ase on ajatus ja ajatuksen oikea käyttö on meditaatiota eli rukousta". Näin Ervast. Jokapäiväinen harjoitus tässä työssä on "valohoitoa", joka tarkoittaa ajatusenergian suuntaamista valoon, siihen hyvään, jota meissä on. Jos kielteiset ajatuskuvat ja halun kiinnittymät eivät saa ajatusenergiaamme, ne kuihtuvat energian puutteessa vähitellen pois. Mieli puhdistuu ja tyhjenee ja valo voi laskeutua mielen tyhjentyneeseen maljaan. Siinä on kuva siitä, mistä Graal-tarussa puhutaan.

Kaiken edellä sanotun jälkeen saamme vielä miettiä kirkkokuntien ja lukemattomien kristillisinä itseään pitävien lahkojen hellittämätöntä taistelua pahaa vastaan näyttää jatkuvan vuosisadasta ja – tuhannesta toiseen.

Tässä kirkkojen ja erilaisten fundamentalististen lahkojen taistelussa pahaa vastaan näkyy kirkkaana demonisoinnin ongelma. Paha nähdään aina minun ja meidän ulkopuolellamme. Kirkoille paha on projektio. Ja vielä Vanhan testamentin kirjanoppineista asti on luotu kuvaa Jumalan vastapoolista pahan voimaolennoitumina. Näitä ovat Lusifer, Saatana, ahrimanit ja tähän samaan kokonaisuuteen liittyvät muut pahan ilmenemismuodot. Niitä vastaan on taisteltu askeesin, itsekidutuksen, kirkonkirousten uskonsotien ja muiden väkivaltaisten voimakeinojen ja rangaistusten avulla. Pekka Ervast kysyykin kirjassaan Uusi uskonpuhdistus: "Mihin kirkot joutuisivatkaan, jos heiltä otettaisiin pois heidän rakas Saatanansa?"

Teosofia näkee koko asian toisin. Pahan voimat meidän kouluttajiamme, meidän opettajiamme toki myös kiusaajiamme, houkuttelijoitamme. Ne toimivat vastavoimina tässä hyvän ja pahan koulussa, jossa meillä on vapaa tahto valita ja jossa kaikki olemme oppimassa. Kiusaaja on tässä koulussa tässä polariteettien, tässä kaksinaisuuksien maailmassa tietysti Jumalan luoma, kehityksessä välttämättä tarvittava vastavoima, Jumalan apulainen.

Kannattaa muistaa, että Lucifer on latinaa ja tarkoittaa valon tuojaa, valon kantajaa, joka on korkea enkeliolento. Ervast sanoo, että Saatana on ottanut tehtäväkseen valtavan raskaan opetustyön: ihmisten kouluttamisen kohti täydellisyyttä. Paha voi voittaa ihmisen tämän kehityskulussa monta kertaa, mutta lopulta on meidän tehtävämme voittaa pahan voimat. Me tulemme vielä kerran rakastamaan pahan pois tästä maailmasta. Se tulee vähitellen tapahtumaan ymmärtämyksellä, lempeydellä ja anteeksiannolla ja rakkaudella.

Pahan vastustamattomuutta sanovat kristinuskon tutkijat uskon kulmakiveksi. Se on se kivi, johon kirkot, kahden herran palvelijoina, jatkuvasti kompastuvat, mutta se on myös se kulmakivi, jolle Jeesus Kristus uuden liiton oppinsa perustaa. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt joutuivat vainon kohteiksi, koska he kieltäytyivät lippuvalasta, eivät lähteneet sotaan ja kieltäytyivät tottelemasta keisaria. He uskoivat opettajansa esimerkin mukaan väkivallattomuuden voimaan.

Heistä tuli myös kristinuskon piirissä ensimmäisiä tämän uskonsa uhreja, marttyyreita, joita Colosseumilla leijonat raatelivat. Voimme miettiä oliko heillä aseettomassa kuolinkamppailussaan tukenaan ja turvanaan usko kärsimyksen välttämättömyyteen sekä jälleensyntymiseen, siihen, että kilvoittelu tulee jatkumaan seuraavassa elämässä. Kristittyjen raakalaismaisesta tappamisesta syntyi tietysti myös sellainen pelote, jonka luultiin poistuvan, kun kristinuskosta tehtiin Rooman valtion virallinen uskonto. Mutta Kristillisen valtionkirkon synty käänsikin tilanteen päälaelleen. Kristityt, jotka olivat ennen urhoollisesti kuolleet marttyyreinä uskossaan huulillaan Jumalan ja Kristuksen nimi, saattoivatkin joutua loputtomiin sotiin, joissa oli pakko kuolla keisarin puolesta ja joutua rikkomaan sekä vanhan, että uuden liiton tappamattomuuskäskyä. Sodat ovat aina politiikkaa väkivallan asein.

Kun tullaan 1900-luvulle tai uudelle vuosituhannelle, olemme juuri eläneet läpi kahden maailmansodan, joissa kirkot lähtivät taisteluun pahaa vastaan voitonlippuja heilutellen ja siunaten omat joukot toivoen niiden lyövän vihollisen. Kymmeniä miljoonia ihmisiä tapettiin. Niin tapahtuu varmasti tälläkin vuosituhannella. Jaksan kysyä: Miksi kirkko ei kannusta jäseniään tappamattomuuteen? 1960-luvun lopussa minulle opetettiin edelleen armeijassa, että sääli on sairautta ja vihollinen ei ole ihminen.

On uskonpuhdistuksen aika. Tällä viittaan meihin jokaiseen henkilökohtaisesti ja tänään myös rakkaaseen ja niin paljon hyvää työtä tehneeseen kirkkoomme. Kun olen joskus kysynyt papeilta, miksi uskonpuhdistus ei etene, miksei kirkko tee mitään sen eteen. Saan vastaukseksi useimmiten, että ei kirkko mitään tee. Kirkko ovat vain nämä kirkkoon kuuluvat ihmiset. Entä kun nämä ihmiset eivät nyt enää jaksa uskoa kirkkoonsa ja lähtevät hakemaan viisautta ja totuutta kirkon ulkopuolelta? Keitä sinne kirkkoon jää?

Me emme pidä itseämme Ruusu-Ristissä muita parempina ihmisinä. Me ponnistelemme totuuden etsijöinä tässä työssä kukin tahtonsa, kykyjensä ja voimiensa mukaan pitääksemme mielessämme Jeesuksen antamat elämänohjeet ja harjoitukset ja koetamme niiden mukaan elää.

Jeesus Kristus oli suurin esimerkki, joka on elänyt ja kuollut meidän edestämme (pro nobis), jotta mekin osaisimme kasvaa niin, että jossain elämässämme olisimme valmiit kuolemaan yhtä uljaasti, antamaan ruumiimme hänen esimerkkinsä mukaisesti, suhtautumaan kärsimykseen yhtä suurella tyyneydellä, olla vastaamatta pahaan pahalla, antaa anteeksi teloittajillemme ja voittaa paha ja kuolema rakkaudella, antaa hengen voittaa aine.

Ruusu-Ristissä 22.11.2020


Etusivu Artikkelit