M. O. Aho

Aikamme lyhyys elämän kauneudessa

Mikäli ihminen henkisenä olentona tahtoo vapautua kahleistaan, jotka ovat viehättäneet häntä kautta aikojen, on hänen nähtävä itsensä ja maailman tilanne mahdollisimman eheällä tavalla. Tässä tarvitaan ennen muuta vivekaa, joka on erottamiskykyä hetkestä hetkeen, päivästä päivään. Tämän jälkeen luonnollisessa järjestyksessä on uskonnollisuuden salaisuuden paljastuminen seuraavana vuorossa, ja tällä en tarkoita pelkkää loogista tutkimista ja ajattelemista. Uskonnollisuus on valaistuneen mielen tila, ja sitä voidaan kutsua myös rukouselämäksi. Mutta sen ymmärtäminen tulee kysymykseen vasta, kun viveka on herännyt aikakautisesta unestaan eloon... Olkaamme nyt kuuntelijoita tuon sanan aidoimmassa merkityksessä ja laajuudessa, sillä oikeaan sekä valppaaseen kuuntelemiseen sisältyy hiljaisuus. Tätä hiljaisuuden laajaa läsnä olemista vaaditaan, jotta raskaat pilvet väistyisivät Todellisen Itsen ja autuuden, anandan, kirkkauden edestä. Sitä vaaditaan myös, jotta ymmärtäisimme yksilön ja maailman tilanteen vakavuuden ilman pelkoa ja sen seurannaisilmiöitä.

Mielen kentällä, joka on osa maailmasta, tapahtuu paljon sellaista, josta meillä ei ole suoranaista tietoa. Mutta joitakin suuntaviivoja voimme vetää kokemuksen perusteella. Aivan ensiksi havaitsemme, kun olemme tarkkaavaisia, että ihmismielen toiminta vaikuttaa hyvin voimakkaasti reagoimiselta mitä erilaatuisimpien kuvitelmien ja emootioitten suuntiin. Vaikuttaa jopa siltä, että mielemme pelkää vaistomaisesti tyhjyyttä. Se toimii moninaisten asetelmien varassa, joista voidaan päätellä koko sielun kehitystaso ajassa. Sen hämähäkinverkossa ovat nuo ajatusmuotojen joukot, jotka ovat liittyneet kysymyksiin ylpeistä toiminnoista, nautinnoista, arvovalta-asemista, ihmissuhteiden moni-ilmeisyydestä jne. Siellä ovat lisäksi mielleyhtymät, jotka ovat nousemassa kaiken aikaa esiin tunteesta. Niitä ovat kärsimykset, yksinäisyys, onnellisuuden muuttuvat tuntemukset, pelkäämiset, kiusaukset. Nämä koko ajan vaihtuvat sekä positiiviset että negatiiviset liikkeet hallitsevat ihmistajuntaa näkymättömässä. Tämän näkeminen voi tuntua vaikealta, mutta kun siinä otetaan huomioon maailman tilanne, johon tulemme kohta, kaikki vaikuttaa selvemmältä ja käsitettävämmältä. Tämäpä johtuu siitä, että sisäisen ihmisolennon ja ulkopuolisen maailman välissä ei ole mitään lopultakaan eristävää ainetta taikka tekijää.

Tämä sisäisen ihmisenä olemisen näköala on kuin vinhasti kolmen tason halki liikkuva pyörä, joka vaikuttaa kaikkialla itsestään poispäin. Ainoastaan muutamat sen sieluista ovat elämänsä varrella pysähtyneet kysymään itseltään: miksi tämä? Ihmiskohtalon arvoituksellisuus ei voikaan kiinnostaa sellaista mieltä, jossa vivekalla ei ole sijaa. Kun nyt olemme yrittäneet "kurkistaa" fyysisille silmille näkymättömään tyytymättömyyteen, katsokaamme mitä se on tehnyt kokonaisuutta ajatellen tuolle ulkopuolella leviävälle aistittavalle maailmalleen, jossa kaikki vaikutamme tavalla tai toisella, joka muodostaa elämänkoulumme ulkonaiset kehykset. Tämä ei ehkä ole miellyttävää, mutta tosi henkisyys uskaltaa paneutua myös negatiivisuuksiin, sillä on kysymys juuri meidän ympäristömme mielettömyydestä.

Huomaamme, että tuo sisäinen sairaus, sitä nimitystä voimme tosiaan käyttää, antaa hyvin vähän oikeaa ravintoa henkisemmille aspekteille ja niiden syvenemiselle tavallisessa kanssakäymisessä. Ei tarvitse muuta kuin suunnata ymmärtävä katse maailmaamme, niin seuraamukset näkyvät rumina, pimentävinä toinen toisiaan seuraavina yhteyksinä. Tämänkin maan materialistisen kansan sielujen pimeys ilmentyy järkyttävästi noissa väkivallan teoissa, joita tapahtuu joka puolella. Jos niitä uskalletaan tutkia näkymättömältä puolelta, voidaan vain todeta, että ne muuttavat niihin syyllistyvän ihmisen joksikin muuksi, sillä kaikella pahuudella on rajansa eikä karmankaan lakisiteisyys voi venyä aivan loputtomiin. Kun julmuudessa on ajauduttu rajan toiselle puolelle, ei paluuta ihmisyyteen enää löydy, vaan Korkeampi Minä jättää persoonallisuuden. Kaikista näistä näkymättömistä todellisuuksista tietämätön yhteiskunnallinen politiikka suhtautuu kuitenkin kevyesti tuohon kasvavaan rikollisuuteen ja osoittaa tällä tavoin omalta puoleltaan julmuutensa syvyyden. Tuollaisesta vastuun ottamisen karttamisesta nyky-yhteiskunnan on kannettava negatiiviset vaikutukset tulevaisuuteen, jotka heijastuvatkin heti ihmisten lisääntyvinä neurooseina sekä sairaalloisina asioina sekavassa maailmassa. Paljon, paljon lievempiä esimerkkejä ulkoisesta ympäristön tilanteen toivottomuudesta ovat mm. tämän päivän musiikkitottumukset, joiden mukaan pelkkä räminä on kuuntelemisen arvoista luovuutta.

Toinen kuvaava esimerkki on maalaustaide, jossa ei ole edistytty poikkeuksia lukuun ottamatta, vaan kuljettu taaksepäin suhteettomaan abstraktisuuteen sitten vuosisadan vaihteen impressionististen aikojen. Maalausten aihepiiristä on kadonnut se syvyys ja kauneuden kaipuu, joka elävöitti sitä mm. renessanssin loistokaudella. Nyt ei kauneudella ole enää mitään yhteistä pyrkimysten kanssa, jotka ovat vain aineellisen elämäntavan ja jonkin karkean aatteen tietämätöntä propagandaa. Tämän ihmismielen uppoavan aluksen ohella ovat tietoisuuteemme nousemassa kokonaisuuden pelkoa herättävät kysymykset. Painavin niistä on kaikkinainen luontomme jatkuva saastuttaminen ja toinen, atomiaseitten mahdollinen käyttö. Luonnon turmelemisen seuraamuksena tulevat maanjäristykset, tuhotulvat ja luonnonkatastrofit toistumaan yhä tiheämmässä tahdissa. Ihmiset sulloutuvat kirjaimellisesti rumiin keinotekoisiin kaupunkeihinsa ja ovat sisäisten ristiriitojen repimiä lukemattomin tavoin – tässä on selvä syy-yhteys, joka tarkoittaa, että ulkonaisellakin kosketuksella luonnon rytmiin on merkitystä. Nämä kaupungit lisääntyvät luonnon raaka-ainevarojen ja esteettisten maisema-arvojen katoamisen kustannuksella. Sitten kun ajatellaan sitä tietämättömyyttä, minkä alle aikamme ihmisäly on joutunut, atomisodan puhkeamisen vaaraakaan ei voida sulkea pois laskuista. Tämä kaikki muodostaa ympäristömme piirissä vaaratekijöitä tulevaisuudellemme. Se on välittömässä yhteydessä sisäisiin ja piilotajuisiin tottumuksiimme, jotka muodostavat ihmismielen hämähäkinverkon. Haluaisin tässä näkyvän maailman tilanteen kohdalla mainita vielä erikoisesti sen kärsimyksen, jonka nykyihminen sysää eläinkunnan päälle. Esimerkkinä siitä se kauhistuttava käsitys, joka saa järkevätkin ihmiset käyttämään ravinnokseen lihaa. Tuo tuskan määrä, joka astraalitasolla tämän johdosta vallitsee, on sanoin kuvaamaton. Kuitenkin tähänkin asiaan kiinnitetään vähänlaisesti huomiota niidenkin keskuudessa, jotka ovat ainakin teoriassa selvillä kehitystä ohjaavista elämän voimista. On vääryys sanoa, että sillä mitä syömme olisi vain vähän merkitystä, sillä kysymys on tosiasiasta, joka johtaa sotiin. Sitä paitsi yhä useampi harvinainen villieläinlaji kuolee sukupuuttoon, vaikka näiden kehittyminen on vaatinut Äiti Luonnolta taukoamatonta työtä jopa satoja tuhansia vuosia. Nyt luomakunnan herraksi ylpeästi itseään kuvittelema ihmisolento on piittaamattomuudessaan tuhoamassa kaikkea tätä. Voimme havaita, että ihminen unessa levittää aina ympärilleenkin unensa mekaanista hävitystä.

Kun nyt ihmiskunnan historiassa on esiintynyt pyhimyksiä ja rishejä, jotka ovat todennäköisyydellä ymmärtäneet ihmisen tilanteen – mitä he ovat sitten opettaneet nostaakseen ihmiskuntaa ylöspäin materialismista? Ovatko ne ratkaisumallit, joita ihmismieli on vastaanottanut ja pohtinut vuosituhannet, auttaneet ketään todellisempaan elämään? Katsokaamme lyhyesti uskontojen tietä yhtenä selittävänä ja parantavana mahdollisuutena. Ovatko suuret maailmanuskonnot kokonaisuudessaan pystyneet auttamaan aikamme miljoonia seuraajiaan... Kiinnitämme huomiomme ennen kaikkea siihen, ovatko maailmankatsomukselliset, filosofiset, ylevähenkiset ihanteet löytäneet tien maailmaamme – ovatko ne toteutuneet? Tässähän ei lopulta ole niinkään tärkeää se, mihin uskotaan, vaan kysymys on toimivuuden laadusta jokapäiväisen elämän kiertokulussa. Esimerkiksi monilla kristityiksi itseään kutsuvilla on varma kuva maailmasta. Se on paikka, josta astutaan joko helvettiin tai taivaaseen, ja melkein kokonaan riippumatta siitä millainen itse elämä oli. Kuinka suurta mielettömyyttä! Hyvälle elämiselle ei haluttaisi antaa käytännöllisesti katsoen mitään arvoa ja itse uskonnon suurenmoisia säälin sekä yksinkertaisen Vuorisaarnan kurinalaisuuden ihanteita ei edes pyritä toteuttamaan täällä maan päällä. Näin kulkeudutaan pelkkään mentaalitasoon rajoittuneen kuvitelman varassa. Meidän on syytä todeta jo puhtaan loogisuuden perusteella, että vaikka tuon kaltainen pitäytyminen uskonnollisuudelle vivahtaviin tunteisiin olisi kuinka miellyttävää hyvänsä, sillä ei ole mitään yhteyttä todellisuuteen. Tällä tavalla on käynyt, ei ainoastaan nykyisen kristinuskon, vaan myös enemmän tai vähemmän muillekin suurille uskonnoille harvoja buddhismin koulukuntia lukuun ottamatta. Idässä uskotaan sekä luotetaan yleisesti jälleensyntymiseen ja karman lakiin, mutta tässä on myös niin useasti ihanne omalta tasoltaan, joka tarkoittaa, että tarpeellinen luja päivittäinen toiminta puuttuu. Tämä johtuu erottamiskyvyn vaillinaisuudesta niitten kohdalla, jotka seuraavat aatteiden, uskontojen, maailmankatsomuksien tietä eivätkä kuitenkaan vaivaudu tekemään mitään, joka johtaisi heidät kohti todellisempaa olemassaoloa. Tässä ei ihmisen ja hänen ympäristönsä vakavaa tilannetta havaita kyllin eheästi, sillä kaikkeen liittyy sumentavaa mielen liikettä, kun teoriat ovat sidottuja omaan piiriinsä.

Kuitenkin aika rientämällä rientää pois jalkojemme alta, ja ihmisolento jää yksin valtavine vastoinkäymisineen, jotka johtuvat hänen menneisyydestään ja nykyisestä osittuneesta minä–sinä-muotoon liittyneestä toimivaisuudesta, joka on tuo ajattelua, tunnetta, epätäydellistä täynnä oleva talo. Tämä rakennus on joskus ohimenevän ilonkin näyttämönä, mutta sen pihoilla tapahtuneeseen on aina vaikuttanut myös tiedostamaton inhimillinen komedia – eläminen ilman yhteyttä Pysyvään. Ihmissielut näyttävät olevan todellakin yksin omissa varjoissaan, koska uskonnotkaan eivät ole tällä hetkellä voineet sanottavasti auttaa heitä nousemaan henkiseen tietoisuuteen, jossa viveka alkaisi toimia ja elää. Ja kaikesta kärsivään ihmiseen ja hänen maanpäällisen elonsa Iyhytaikaisuuteen yhdistyvästä taakasta huolimatta! Tämän surujen kehän tuolla puolen on olemassa onni, rauhan kuninkuus, sekä ihmisessä itsessään että hänen ulkopuolellaan luonnon rajattomuudessa. Sepä on ollut aina valmiina avautumaan jokaista sydämestämme kurottunutta hätähuutoa päin, joka on pohjautunut erottamiskyvyn elämään.

Mitä sitten on uskonnollisuus, joka tuntuu niin vaikeasti saavutettavalta ominaisuudelta? Mitä itse asiassa tapahtuu, kun tuo sisäinen energia ja vaikeus ja täydellisyys täyttävät sielun korkeammalla riemulla, joka on pysyvää eikä katoavaa? Miten on ollenkaan mahdollista tuon henkisen tajunnan elvytys, jos uskonnot ja alemman minän voimakkaatkaan pyrinnöt eivät riitä kuten lyhyesti osoitettiin. Mikäli vielä tutkimme avoimin mielin ihmiskunnan historiaa ja sen vaiheita, havaitsemme, että tosi taiteen on käynyt ideologioita paremmin kokonaisuutena. Mm. musiikin, runouden, maalaustaiteen, kuvanveiston ja tanssin kautta on voitu ilmaista paljon siitä, mikä uskontojen kohdalla on eittämättömästi jäänyt enemmän tai vähemmän puolimatkaan. Valmistavaa meditaatioon kohoavaa tietämme ei voidakaan astua ilman sellaisen taiteen myötäoloa, joka elävöittää eikä ole kahlittu vaikuttimiin. Tämä on äärettömän merkityksellistä, että pyrkijän on oleellistettava kaikki kauneuden, täydellisyyden ja onnen hengessä. Tällöin menneisyys jää vähitellen omaan arvoonsa, vaikkakin se vaikuttaa yhä. Emme kuitenkaan suhtaudu siihen enää samalla tavoin, sillä jokin on muuttumassa sisällämme. Taiteellisuus on levittänyt ympärilleen tuota ikuisuuden sanomaa, joka nousee esiin vivekan kautta yhtä vapauttavasti kuin aamunkajastus yömme takaa. Seuraava suomentamani suuren intialaisen ajattelijan Tagoren runo Gitanjali-kokoelmasta ilmaisee puhtaan taiteen henkeä, tajuntaa ja alkuperää kultaisin sointukuvin. Se on uhri ihmissielun erilliseltä taholta Ishvaralle, joka on Korkeimman säde ihmisen sydämen salatussa kätkössä. (Gitanjali XX)

Sinä päivänä, jolloin lootus puhkesi kukkaan, mieleni harhaili sen jäädessä minulta huomaamatta. Korini oli tyhjä ja kukka jäi piiloonsa.

Vain suru kasteli minut jälleen ja aloin muodostaa unelmaani tuntien samalla suloisen tuoksahduksen etelätuulessa.

Tuo epämääräisin sulous sai sydämeni ikävöimään. Se oli kuin kesän täyttymystä janoava henkäys.

En tiennyt silloin sen olevan niin lähellä, sen kuuluvan minuun – tämän täydellisen sulokkuuden, joka oli noussut esiin oman sydämeni syvyyksistä.

Tässä runoilija kertoo, miten loistoonsa puhjennut lootus jäi häneltä näkemättä. Voisimme ajatella, että tämä lootus ilmentää kaikkeuden elämän käsittämätöntä kauneutta. Tämän jälkeen kuulemme, kuinka "vain suru kasteli minut jälleen". Huomaamme siis, että murhe antoi sielun kuivalle maankamaralle sen kipeästi kaipaamaa vettä. Tässä on mitä merkittävin kohta, sillä sen mukaan kärsimys saa aikaan hyvää siinä tapauksessa, kun erottamiskyvystä on tullut vallitseva voima elämän vaihteluihin. Se voi muuttaa jopa surunkin salaperäiseksi pyrkimykseksi, joka saa hengen kuiskaamaan, että tuo ehdoton sulokkuus "oli noussut esiin oman sydämeni syvyyksistä". Tämä on kaikki kuin taivaita hipovaa musiikkia, jonka juuret ovat kuitenkin aineessa, mutta joka saa juuri tuskasta sen vilvoittavan kastelun, mikä saavuttaa täyttymyksensä henkisen elämän avautumisen ihmeessä. Todellisuus taiteessa kuiskailee siis aina siitä elämästä, joka on tämän aineen harhakentän ulottumattomissa sydämen kätköpaikassaan.

Olemme nyt päässeet tähän kohtaan ihmissielun kehityksen ja ajan tikapuilla, jolloin vivekasta on tullut kohtaloa päivästä päivään muovaava tekijä! Tällöin elämä näyttäytyy ensi kertaa todellisena, tarkoituksenmukaisena, pysyvänä. Tästä lähtien ajallisen piiri alkaa saada yhä lisääntyvää merkitystä, koska siitä on tulossa ylöspäin nostava voima. Tähän saakka se on vaikuttanut karman kautta suurimmaksi osaksi alaspäin painavasti, kun ihminen on ottanut vastaan yhä uusia sysäyksiä ja alistunut kuvitelmiin sekä elämisen vaihtuviin ympyröihin. Mutta nyt maailma nähdään autiomaan kaltaisena kenttänä, jonka lävitse on kuljettava mahdollisimman nopeasti. Tämä tarkoittaa sitä, että koko suhtautumisemme maailmaan sisällämme ja ulkopuolellamme on muuttunut. Siitä on tullut tilaisuus, jota ei enää sysätä jonnekin odottamaan. Nyt ymmärryskyky alkaa havahtua pitkästä unitilastaan ja erämaan loppu häämöttää jo kaukaisuudessa. Tässä olemme vihdoinkin saapuneet kohtaan, jolloin elämän korkeampiin, henkisempiin ja taiteellisiin puoliin voidaan kiinnittää laajassa mitassa huomiota. Havaitsemme, että tuo ajan käsittämätön verkko saattaa puristua matkaajan ympärille uudelleen vieläkin, ja tämän estämiseksi sekä kehityksen jouduttamiseksi ryhdytään toimenpiteisiin. On tullut aika katsoa, mitä viattomalta ja meditatiivisella mielellä voidaan saada aikaan. Ehkä kysymme: miksi sitten meditaatio ei ole ollut suotavaa aikaisemmin? Tämä johtuu ainoastaan siitä, että silloin siitä olisi tullut mielen leikkikalu niin kuin maailmalla kaiken aikaa tapahtuu. Niiden rajattomien ulottuvuuksien löytämisessä, oivaltamisessa, jotka meditatiivinen mieli aina keksii kehittyessään ja avautuessaan on valtavan paljon energiaa. Jos nyt ne pyrittäisiin saamaan toimiviksi voiman lähteeksi ennen kuin erottamiskyky on puhjennut toimintaan – tällöin ajauduttaisiin henkisesti taaksepäin, sillä nämä suuret mahdollisuudet tulisivat käytetyiksi minäkeskeisiin tarkoituksiin. Vasta, kun viveka on herännyt taiteellisuuden myötä, voidaan lisääntynyttä henkistä energiaa käyttää päivittäin oikealla, epäitsekkäällä ja luonnollisella tavalla ihmiskunnan eduksi.

Puhdas meditaatio on kanava, jonka kautta alkavat korkeammat universaalit voimat vaikuttaa kaukaisesti sieluun. Vasta silloin voi Valo nousta lakeuksien pohjilta ylöspäin tietoisuuden hohtaville vuorille, jotka ovat kuuluneet aina ihmissuvulle ja odottaneet sen tuloa. Kun ajattelemme mietiskelyn keskittämistä, on aamu ja ilta parasta aikaa tälle, sillä silloin luomakunnan oma rytmi otetaan huomioon. Sarastava päivänkoitto merkitsee syntymistä uuden päivän lahjoittamaan mahdollisuuteen. Se on myös aineeseen laskeutuminen, jonka kautta karma vaikuttaa menneisyytemme maasta. Tällöin on hyvä ainakin hahmotella mielessä mahdollisimman puhdas ja eheä kuva siitä, mikä on kaikkein ratkaisevinta alkaneessa päivässä teosofiselta näkökannalta. Miten säilyttäisimme tuon riippumattomuuden ulkoisista tekijöistä ja tapahtumisista niin, että sisällämme virtaisi ikuisuus. Tässä on kärsivällisyys, kshanti, se voima, jonka avulla päivän kuva elävöitetään sisältä päin. Sen jälkeen voimme yrittää tyhjennyttää mielen kentät. Seuraamme ajattelua ja tunteiden siirtymistä niin kauan, että kaikki raukeaa itsestään omaan vähäpätöisyyteensä. Silloin voi hiljaisuuden etäinen ranta välähtää totuuden valossaan päin ihmissielun maailmaa. Keskipäivän aikaan on toimivuutemme korkeimmillaan, olipa se sitten sisäistä taikka ulkoista laatua. Tämä on luonnollisia aikajärjestyksistä ihmistä ajatellen. Sitten kaikki alkaakin jo rauhoittua ja hiljentyä. Pian ehtoon kellot kumisevat syvän levollisuuden tulvahtaessa sydämessämme. Ennen kehollista unta on vielä rukoilemisella uskomattoman suuri siunausta tuova vaikutus. Mennyt päivä on nyt etääntynyt pois, ja unohdus on laskeutumassa sen päälle. Rukous on säde, joka johdattaa sielun purren unen portista korkeampaan ja läpikuultavampaan maailmaan. Sillä välin fyysinen kehomme lepää ja nimenomaan aivot ovat nyt hiljentyneet, koska puhtaan päivän jälkeen mikään ei voi tunkeutua häiritsemään niiden pyhää rauhan tuokiota.

Rotumme suurten johtajien, Manun ja Boddhisattvan, työn ymmärtäminen vaatii ihmismieleltä hiljaisuutta, johon voidaan päästä ainoastaan meditaatiossa. Kun viveka on havahtunut ja alkanut ohjata kohtaloa sekä mietiskely puhdistanut sielua, asuntoa, silloin sisäisten todellisuuksien riemu pulppuaa ihmismieleen ja poistaa siitä epäilyn ikuisiksi ajoiksi.

Tämä on kertakaikkinen tapahtuma, jossa alemman mielen ajatustoiminnalla ei ole minkäänlaista sijaa. Seuraava muinainen japanilainen kertomus selvittää tätä. Sen elämänviisaus on ajatonta ja häviämätöntä, jota ei voida kartoittaa sanoilla. Palatkaamme historiassamme taaksepäin aina 1200-luvun keisarillisen Japanin päiviin. Tarina kertoo eräästä naisesta, joka menetti aviomiehensä ja ryhtyi sitten nunnaksi. Sen jälkeen hän harjoitti mietiskelevää ja hiljaista elämää opettajansa Bukkon alaisuudessa. Kertomus jatkuu, kun hän eräänä elokuisena päivänä lähti laakson pohjalla virtaavalle purolle vettä noutaakseen niin kuin monet kerrat ennenkin. Siellä tapahtui jotakin sellaista, joka muutti nunnan elämän suunnan ja toi siihen pyhää tarkoitusta. Juuri hänen täyttäessään kiuluaan sattui, että sen pohja lennähti pois ja vedet virtasivat salamannopeudella sen läpi... Tässä Chiyonon sydämeen kohosi liekki, jonka kautta hän näki elämänsä salaisuudet. Hänestä tuli yksinkertainen sen moninaisuuden sijaan, mikä on tavallisen hurskaankin ihmisen toimivaisuudessa; puhtauden musiikki helkkyi hänen sielussaan. Tällä tavoin hän saavutti valaistuksen mitä ihmeellisimmissä olosuhteissa, kun pysyvän elämän aallot syöksähtivät hänen sisimpäänsä niin kuin vesi virtasi sangon pohjan lävitse. Tämän jälkeen Chiyonosta tuli Uesugi-perheen Kiotoon rakennuttaman temppelin ensimmäinen opettaja. Kerrotaan myös, että hän oli Japanin nunnien joukosta ensimmäinen, joka astui mietiskelyn kautta toisen rannan autuuteen ja ojensi sieltä lohduttavan kätensä kärsiville ihmiskumppaneilleen.

Tästä japanilaisesta tarinasta kuvastuu vastaamme aavistus siitä, että rauhan ja autuuden saavuttamiseen sisältyy jotakin totaalista sekä kaiken ihmisessä muuttavaa. Esikuva on kuin ketojen yllä iloisesti kuiskaava vilvoittavin kesätuulonen. Se osoittaa meille sen, että vakava ja kärsimyksestä syntynyt yritys kannattaa! Tähän elämän tärkeimpään ponnistukseen on pakko lähteä tuskasta, sillä se on ainoa tie, kun tilimme eivät ole vielä tasapainossa menneen kanssa. Tässä aikakausien yrityksessä on kysymys meidän kohtalostamme, joka on ykseyden lain mukaan maailmankaikkeuden elämän pukeutumista lukemattomiin muotoihin.

Tässä tarkoitan pyrkimisellä jotakin sellaista, joka ei totutulta näkökannalta ole ehkä sitä lainkaan. Sydämen Pyhäkössä solisee puhtain lähde, jonka vedet ovat tyhjentymättömät. Huomatkaa: se solisee ilman mitään pakonomaisuutta. Ihmissielun on kuitenkin itse ammennettava maljakkoonsa tätä ikielämää, mikä tapahtuu meditaation kautta. Kukaan ei ole kykenevä siitä mitään toiselle ojentamaan, koska vain uhrautumalla voivat uinuvat ja tiedottomat taiteellisuuden keskukset yltää itsenäistyvään tajuisuuteen. Suurin hiljaisuus on kuin pysähtymistä, mikä ei todellakaan edellytä kamppailua eikä aikaa taivaisiin pääsemiseksi. Kun persoonalliset vaatimukset hukkuvat virran vietäväksi – silloin ajatustoiminta ja äärellinen ihmisyys voivat lakata olemasta. Tämä on iäisen UHRAUTUMISEN voitto, jonka jälkeen asiat nähdään sellaisina kuin ne ovat ja pilvet ovat lipuneet lopullisesti pois valon sädehtivän läsnäolon tieltä. Tässä luopumisessa toimivaisuus päättyy, kahle uppoaa pois ja elämämme siintyy aamun mailla.

Teosofi — marraskuu 1976