M. P.

Sydän

Joka päivä olin kulkenut valkean temppelin ohi, läpi tuoksuvan ruusutarhan. Siellä oli minulla paikka, jossa hengessä Isääni rukoilin. Kauan oli sydämeni itkenyt verta.

Olin nähnyt niin paljon hätää ja tuskaa, jossa ihmiset kamppailivat. Olin miettinyt: mitä voisin tehdä, mulla oisko ollut jotain heille antaa? Mutta minulla ei ollut muuta kuin oma sydämeni. Se kelpaisiko lunnaiksi, jos vaa'alle sen laskisin?

Ensi kerran seisoin nyt Valkean Temppelin portailla ja vapisevin polvin astuin askeleita kohti mahtavaa temppelin ovea. Kolkutin ovelle ensin hiljaa, sitten yhä kovempaa, kunnes se liikahti ja tuiman näköinen vartija tiedusteli, mitä halusin.

– Ah, mun suo päästä temppeliin ja tavata Mestari!

– Onko sulla tunnussana, jolla päästän sut temppeliin?

Lausuin sen.

Ihanat lasimaalaukset laskivat himmeän valonkajastuksen temppeliin. Kaikki oli niin hohtavan valkeaa ja suuret pilarit kannattivat sinitaivaista tähtikattoa. Suuri äänetön hiljaisuus vallitsi siellä, oli kuin ei muun maailman melu olisi koskaan tunkeutunut sinne. Seisoin keskellä käytävää ja vapisin pelosta. Täällä tuskin mua kukaan ymmärtää, tänne ei varmaankaan mikään ihmistuska ole koskaan astunut? Astuin kuitenkin eteenpäin ja mietin: jos mua ennen ei tuskaa täällä lie nähtykään, niin nyt nähdään ja sydämeni uhriksi annan, koska sen hinnaksi pyydän vain lievitystä maan ihmisille, jotka tuskaansa nääntyvät.

Jo saavuin pyhän istuimen luo, jolla Mestari istui. Lankesin maahan kasvoilleni ja rukoilin näin: – Olen vain ihminen, tomun lapsi tuolta tuskien maasta. On sydämeni itkenyt verta veljieni tähden, joita hätä ja tuska ahdistaa. Ota sydämeni, se vaa'alle pane ja anna mulle vastaava määrä kultaa, sillä kullastahan ihmiset kamppailevat. Kellä kultaa on, hän mahtailee ja sortaa heikompaansa. Minä sydämeni painoisella kullalla tuota heikkoa tahtoisin auttaa.

– Mitä pyydät, et tiedä nyt, et tunne sä ihmislasta. Paras kulta on heille kärsimys. Saat aikaa vielä hetkisen, palaja, turhaan uhraisit sydämeni.

– Ah, Mestari, mun pyyntöni täyttäkää, vailla kultaa on sydämeni mulle arvoton.

– Sinä onneton ihmislapsi, saat mitä pyysitkin. Vartija, vie pyytäjä koetukselle.

Tuli vartija miekoin välkkyvin ja vei minut koetuksiin.

Kävi viima kuin hyinen halla, maa järkkyi ja tulta salamoi, pedot hirveät mua piiritti ja alas astuin syvyyksiin, mutta pelkoa en tuntenut, sillä olin vailla sydäntäni. Ei tuntunut aikaa, ei ikuisuutta, ja vartija luokseni astui ja saattoi minut temppeliin. Koko temppeli hehkui kullasta ja minä näin oman sydämeni vaa'alla ja kultaa oli painona sillä.

– Ota sydämesi tuosta sekä sen paino kultaa.

Yhä seisoin vain ja katselin paikaltain.

– Se eikö riitä, mitä vielä vitkastelet?

Lankesin maahan kasvoilleni ja rukoilin hiljaa: Ota vielä mun sydämeni, laske se vaa'alle ja punnitse sen painon verran viisautta.

– Mitä pyydät nyt, et ymmärrä. Tuho on viisaus kullalle.

– Ah, Mestari, pyyntöni täyttäkää. Vailla viisautta on sydämeni mulle arvoton.

– Sinä onneton ihmislapsi, saat mitä pyysitkin. Vartija, saata pyytäjä koetukselle.

Vartija tuli kädessään käärme seitsenpäinen ja vei minut koetukselle.

Tulin yksin ruusutarhaan, siitä nousin vuorelle, ja käärme seitsenpäinen mua kuiskien houkutteli: — Mitä tekisit viisaudella, kun kullalla saat kaikkea mitä tarvitset? On maailma nyt sulla hallussasi, lähde kanssani.

Mutta minä en lähtenyt, sillä olin vailla järkeä.

Tuli luokseni vartija ja saattoi minut temppeliin. Koko temppeli loisti kuin kristalli, ja minä näin oman sydämeni vaa'alla ja painona sillä oli viisautta.

– Ota sydämesi, sen painolla mittasin viisautta.

Yhä seisoin vain ja katselin paikaltain.

– Se eikö jo riitä, mitä vielä tahtoisit?

Lankesin maahan kasvoilleni ja rukoilin vieläkin hiljaa: — Ota kerran vielä mun sydämeni, laske se vaa'alle ja punnitse: sydämeni, kulta ja viisaus ja painoksi niille anna rakkaus.

– Mitä pyydät nyt? Et aavista, mikä vaara piilee rakkaudessa, se monta ihmislasta vei turmaan.

– Ah, Mestari, pyyntöni täyttäkää. Vailla rakkautta on sydämeni mulle arvoton.

– Sinä onneton ihmislapsi, saat mitä pyysitkin. Vartija, vie pyytäjä koetukselle.

Tuli luokseni... ah, se ei ollutkaan vartija, vaan prinssi, niin kaunis, jota silmäni ei koskaan nähnyt ollut. Hän vei minut ruusulehtoon ja kuiski mulle lemmen kuiskeita. Hänen huulensa janosivat huuliani ja hänen silmänsä paloivat tulta, hän nosti mun käteni otsalleen ja pyysi mun vaipua syleilyyn: "Tule kanssani, armahin, minä lahjoitan sulle ikuisen rakkauden." Mutta minä en lähtenyt, sillä olin kuollut lemmelle.

Tuli luokseni vartija ja saattoi minut temppeliin. Oli temppelin loisto nyt ruusunhohtoinen, ja minä näin: sydämeni, kullan ja viisauden ja sen painona oli rakkautta.

– Ota kaikki, olet kestänyt koetukset ja palkaksi uhristasi saat yhtyä temppelijuhlaan.

Istuin syrjässä katsellen, kun kulkue saapui temppeliin... Nuo olivatko haamuja ihmisten, vai enkelijoukkoko temppeliin astui? Sitä en tietää saanut. Temppelin kuorissa istui Itse Mestari ja valtaherroja monta. Edessä kaksi suitsutusastiaa, joista nousi pyhää savua, ja vieno sävelaalto kuri läpi koko temppelin, paisuen vähitellen mahtavaksi pauhuksi, kuin kosken padot ois auenneet, taas hiljeten. En koskaan ollut kuullut niin ihanaa musiikkia, eikä mikään tuntemani soitin voinut muodostaa niin yliaistillista soittoa. Kuoron sanat hukkuivat soiton pauhuun, ja niitä minä tuskin olisin tajunnutkaan. Koko temppelijuhla muodostui vain soitosta, jota kummallinen joukko ääneti kuunteli.

Ruusu-Risti – maaliskuu 1933