Orvo Raippamaa

TAIDE ON MYSTIIKKAA

Se mitä maailma on, sellainen on sen henki. Maailma ei muutu aivan joka päivä. Sen henkinen suuntaus on koko ajan riippuvainen edellä vallitsevista tekijöistä, joten se koko ajan valmistuu sen hengen alaisuudessa, joka eilen luotiin. Niinpä sellainen uusi, jota aikaisempina aikakausina ei ole ollut, on oman aikakautemme modernia taidetta ja siis siten aina vallankumousasenteessa.

Jotkut väittävät, että maailmassa ei ole mitään uutta ja että kaikki on jonkin vanhan uudelleen lämmittämää. Erikoisesti ollaan näkevinään, kuinka naisten muodissa isoäidin hattu palaa muotiin jälleen, joko nurin käännettynä tai parin koristeen muuntamana. Tietysti siinä on jotain perää, kaikessa uudessa voidaan löytää jotain vanhaakin, mutta syvällisesti ottaen mikään vanha ei koskaan enää palaa sellaisena kuin se oli. Se tyyli, josta niin voidaan sanoa, ei ole modernismia. Modernia on vain se jota koskaan aikaisemmin ei ole ollut.

Aikakautemme taide, joka on ekspressiivistä, kohdistui aluksi luonnonkuvaukseen. Se löysi useita ilmaisumuotoja ja lopulta päätyi abstraktisiin tavoitteisiin. Maisema ei lopulta enää ollut mikään värien ja muotojen kokonaisuus, vaan siinä alettiin nähdä sellaisia lainalaisuuksia, jotka leikaten toisiaan synnyttivät matemaattisen tarkoitusperän. Siten kubismi ja abstraktionismi saivat syntynsä.

Kun abstraktionismi sitten löysi nollapisteen, ei kankaalle enää voitu maalata mitään. La Modernessa, Pariisissa on kolme kuuluisaa taulua, joissa asiallisesti ottaen ei kehysten sisässä ole muuta kuin tyhjät valkoiset kankaat. Ulkoilman luontoa kuvaava taide ei enää päässyt pitemmälle. Sen täytyi kääntyä sisäänpäin, ihmisen psyykkisiä tekijöitä kuvaamaan. Siten syntyivät surrealistiset suunnat. Koska impressionismi oli vanhaa, ei sisänäkemys ollut suotavaa. Siksi ryhdyttiin sisäistä elämää kuvaamaan kuin ulkopuolelta katsellen. Mielestäni osuvin edustaja sellaisesta katselemisen tavasta on Chagall. Hänelle taide on ihmisen sisäisen elämän psyykkistä lapsenmieltä — visuaalisesti nähtyä mielikuvitusta. Myöskään Picasso ei sitten varhaisnuoruutensa ole kertaakaan paljastanut omaa sisäistä näkemystään. Hän on tyypillinen meediomaalari, joka antaa "vieraan hengen" johtaa siveltimensä liikuntaa. Hänen mallinaan ei ole ainoastaan maailma, vaan koko elämä, isolla kirjaimella. Hänen dramaattinen pilkkansa on koko olemassaolon pilkkaa sekä toisaalta sen järjettömältä näyttävän tuskan todistusta. Hän on suurin ja aidoin ekspressiivisen aikakautemme tulkki.

Voidaan tietysti sanoa, että taiteilija on ajan ja aikakautensa kuvaaja, jolla tarkoitetaan että taiteilija kuvaa sitä, minkä näkee, kuulee ja kokee ajassaan tapahtuvaksi. Mutta se ei ole aivan oikea määritelmä. Taiteilija on aina enemmän tai vähemmän profeetta — ennaltanäkijä. Todellista luovaa taiteilijaa ei inspiroi todellisuus sellaisena kuin se on, vaan sellaisena jonkalaiseksi hän joko toivoo sen tulevan tai jonkalaiseksi hän uskoo sen muodostuvan. Luova taiteilija ei katsele realiteetteja, vaan niitä tekijöitä, jotka ovat aikaansaaneet todellisuuden. Tämän hetken todellisuus on vain mittayksikkö menneeseen ja siten viittaa määrättyjä mahdollisuuksia tulevaan. Niinpä taiteilija maalaa sen, joka ei aina ole näkyvissä mutta joka pyrkii esiin. Ellei taiteilija ole profeetta, hän ei myöskään ole luova taiteilija. Innoitus — näkeminen on taiteilijan intohimo. Se ei ole filosofiaa, vaan mystiikkaa — hengen elämystä jossakin sellaisessa, jota hän ei ymmärrä. Ja juuri se, ettei hän ymmärrä, tekee hänestä taiteilijan.

Tiedemies tutkii ja kokeilee, filosofi ajattelee ja tekee johtopäätöksiä, taiteilija eläytyy ja tulkitsee. Uskovainen uskoo, luottaa ja antautuu elämykselle, samoin taiteilija elämykselleen antautuen luottaa ja uskoo siihen minkä elää ja näkee. Molemmat ovat mystikkoja.

Ero uskovaisen ja taiteilijan välillä on vain se, että uskovaiselle usko on hänen sisäinen lakinsa, mutta taiteilijalle hänen luova sisäinen lakinsa on hänen uskonsa ja uskontonsa. Täten voimme tehdä sen havainnon, että taiteilija ei ole tiedemies, olkoon hänen taiteensa kuinka konstruktiivista tahansa. Taiteilija ei järkeile, eikä tee laskelmia. Hänen matemaattisimmatkin abstraktionsa ovat intuitiivista kuvakieltä, vaikka arvostelija näkisi niissä miten paljon tieteellisiä tosiasioita. Taiteilijan sielu ja henki on kokonaan uskonnollisessa tilassa. Hän on meedio paljon suuremmassa määrin kuin mitä on tahdottu tunnustaa. (Tämä ei koske niitä taiteilijoita, jotka ovat yksinomaan teknikkoja).

Se eräänlainen transsendenssi, joka hallitsee taiteilijan sielullista tekijöitä, on sama, joka hallitsee uskonnollista uskon voimalla. Uskonnolliselta usko vaatii siveellistä tekoja, taiteilijalta teot (luova toiminta) vaatii uskoa. Samoin kuin tieteessä on kaksi tekijää: objektiivinen luonto (eksaktinen naturalismi) ja abstraktinen ajattelu, samoin uskonnollisuudessa on kaksi purkausta: estetiikka ja etiikka (luova taide ja moraali). Uskontojen eetillisyyteen pyrkivä moraali on kaiken uskomisen luonnollinen seuraus, koska usko sinänsä on nimetön tarve se suuntautuu luonnostaan tuntematonta lämpöä kohti — se on parhaan mahdollisen hyvän pyydettä, mutta esteettisyyttä tavoitteleva toiminta on tekemisen toiminnastaan tietoinen pyyde, jolle luomisen laki on korkein arvo. Tämän lain piiriin kuuluu myös rakkaus sekä aviosuhde, joten rakkauskin on luovaa taidetta.

Tieteen työmenetelmä on kokeileva tutkiminen, filosofian on vertaileva ajattelu, kun taas usko ja uskonnollinen pyyde saa tyydytyksensä moraalisesta elämästä, ja luova taide ja rakkaus uuden (so. paremman) luomisesta.

Syvällisesti ottaen kaikki luova toiminta on uskonnollista toimintaa, sillä tuntematon on kaikkien työmenetelmien ainoana peruskiihottajana. Mutta se filosofia, joka on valmis — joka siis "tietää" miten asiat ovat ei ole filosofiaa, ei tiedettä eikä edes uskontoa. Sellaistakin filosofiaa on olemassa. Se on fysiologiasta syntynyt oppi, joka kieltää tuntemattoman. Tuo skeptillinen filosofia on ruumiin elintarpeitten tyydyttämisen mekaanista ajattelua: kaksi kertaa kaksi on neljä. Se tietää ettei fyysistä ulottuvaisuutta voi olla muualla kuin fyysisessä, joten kaikki mikä kuolee fyysisessä, se päättyy fyysiseen. Ja kun muuta ei ole kuin fyysistä, koska sielu on fyysisen ruumiin kokonaisuudesta syntynyt psyyke, niin sielu on fyysinen. Mikään mahti ei koskaan voi tälle filosofialle todistaa sitä ettei näin ole, koska se on asia jota ei voi fyysisesti todistaa.

Mutta taide (ja siis myös rakkaus — taide ja rakkaus ovat sama asia), ei ole ruumiin elintoimintojen kokonaistulos aivan sillä tavalla kuin ne psyykkiset tekijät jotka ovat kehkeytyneet fyysisten elintoimintojen ansiosta. Luova akti — taide ja rakkaus — on se "liekki" jonka ansiosta fyysinen elintoiminto elää. Se piilee syvällä "veren laulussa" ja puhkeaa sieltä elintoimintojen rajoitusten myötäantaessa määrähetkinä tai määrätyn kehitysvaiheen tultua ja "puhdistaa" psyyken ottamaan vastaan "uutta kieltä", jota sanotaan inspiraatioksi — innoitukseksi — Pyhäksi Hengeksi tai Jumalan ilmoitukseksi. Kysymys on hengen vastaanottamisen tietoisesta tilasta, joka johtaa luovaan oivallukseen ja toimintaan. Siinä tilassa ei ole aistimuselinten rajoitusta. Siksi se tila pystyy luomaan jotain sellaista uutta jota ei ole aikaisemmin ollut. Mitä puhtaampi (aistimuselinrajoituksista vapaa) keskitys yksilöllä on, sitä aidompi (syvällisempi) on luovan toiminnan tulos.

Kun tämä "veren laulussa" piilevä henki puuttuu tai on vain osittain päässyt vapautumaan, on ihminen fyysisten elintoimintojensa vanki siten, ettei hän "näe eikä kuule" muita tosiasioita kuin niitä, jotka kehkeytyvät hänen aivojensa kadoksissa. Siten hän päätyy fysiologisiin tosiasioihin, saavuttamatta taiteellisia lahjoja tai rakkauden itseuhraavaa onnea. Tuollaiset skeptiset ihmiset ovat tunnetusti huumorintajua vailla, niin sanottuja tosikkoja. Heiltä puuttuu psykologinen eläytymisen kyky, josta johtuen he tulevat huonosti toimeen lähimmäistensä kanssa ja siksi sulkeutuvat "tieteelliseen itseensä" pyrkien kaikessa aineellisiin tavoitteisiin, rahaan ja yhteiskunnallisten järjestelmien turviin. Mitä aineellisempi ihminen on, sitä varmempi on hänen asemansa yhteiskunnassa.

Luova akti ei ainoastaan luo uutta, vaan se vapauttaa ihmisen maailmasta — aineesta ja sen rajoituksista. Henki näkee yli tämän päivän ja antaa siten uuden rohkeuden elää myös vapaana sielullishenkisistä rajoituksista. Rakastuneet ja suuret luovat taiteilijat eivät ehdi kiinnittyä teoreettisiin uskontoihin. He eivät ole uskonnollisten järjestöjen uskovaisia, koska heidän oma henkensä on heidän uskontonsa.

Luova taide, joka ei ole teknikon työtä, on sanoma sellaisesta ulottuvaisuudesta, joka ei ole yksinomaan fyysisen luonnon jäljennöstä, vaan johon sisältyy henkisen intuition sanoma. Siksi sitä voivat ymmärtää vain ne, joilla on sitä vastaavan "kielen" tajunta. "Taidetta kaikille"-vaatimus on tosi taiteen perusolemuksen ymmärryksen puutetta. Taide, joka lähinnä on uskontoa, ei ole tiedettä eikä filosofiaa, mutta ei myöskään uskoon perustuvaa uskoa, vaan luomisen tahtoon antautunutta toimintaa ilman ehtoja.

Jos taidetta ja rakkautta ei katsota uskonnon arvoiseksi, silloin ne ovat enemmän kuin usko, sillä usko sinänsä ei ole mitään muuta kuin pyyde, joka syntyy kun kaikki muut psyykkiset avut puuttuvat tai kun niitä ei vielä ole syntynyt. Usko on pelastus, kun muita mahdollisuuksia ei ole. Taide ja rakkaus ovat saman alkutilan ne kaksi muunnelmaa, jotka ovat luoneet kaiken mitä ilmenneessä maailmankaikkeudessa on. Voidaan sanoa, että ilman rakkautta ei ole taidetta, mutta yhtä hyvin ei ole rakkautta ilman luovaa taidetta, sillä rakkaus ilman luovaa aktia ei ole mitään. Se Leibnitzin lause "Kun Jumala laskee, syntyy maailma", on sikäli puutteellinen ettei siihen sisälly syytä miksi Jumala laskee. Tiede sinänsä ei riitä ilmennyksen syyksi. Siihen tarvitaan toimintaan johtava aihe. Ja sellaiseksi voidaan ajatella vain jokin liikkeelle paneva voima, kuten luomisen tahto — innoitus — rakkaus jne. Siksi olisi oikeampaa sanoa "kun Jumala innoittuu, silloin syntyy maailma". Ensin tarvitaan innostusta ja vasta sitten luova toiminta voi saada alkunsa.

Kun ymmärrämme taiteen perustekijän, silloin voimme myös ymmärtää taiteen modernisuutta — sitä uutta, jota taide luo. Ultra- ja hypermodernina se on aina hiukan vaikeatajuista, sillä muutoinhan se ei mitään uutta olisikaan. Suuri taide on aina profeetallista ja siten vaativaa. Se tulee eteemme aina ennen kuin me olemme vielä ehtineet valmistua vastaanottamaan sitä. Siinä sen profeetallinen tehtävä on, että se pyrkii aukaisemaan meidän näkemyksemme uudella tavalla. Ilman taidetta ei mitään kehitystä voisi olla olemassa, sillä juuri taide luo kulttuurin, eikä niin kuin jotkut väittävät, että kulttuuri luo taiteen. Se historioitsijain lause, että "suuret kulttuurikaudet loivat loistavaa taidetta" on harhaanjohtavaa, koska pikemminkin on niin, että liiallisuuksiin kohonnut kulttuuri lopulta tuhoaa taiteen, koska siitä helposti tehdään ylellisyydelle keino elää loisteliaasti. Sellainen taide ei ole luovaa taidetta, eikä se ole koskaan luonut kulttuuria.

Mutta paljon tärkeämpi kuin mitä kulttuuri on ihmiselle, on modernin taiteen sanoma uutta psyykeä luovana tekijänä. Se rakentaa meissä sisäisiä arvoja, joiden opastuksella me kasvamme yhä laajentuvampaan oivallukseen koko olevaisen rakenteesta ja sen syvimmästä tarkoitusperästä. Se, missä fysiologia jättää meidät sellaisen kehitysopin varaan, joka pitää ainetta alkukantana, antaa taide meille yhäti kasvavan aistin voidaksemme nähdä yli aistimusvaraisen harhamme. Se aukaisee meille uuden tajunnan — intuition, joka on oivalluksen avain. Niin kuin rakkaus ei kysy onko tehtävä vaikea vai helppo, onnellinen vai surullinen, samoin intuitiivinen oivallus ei ole riippuvainen niistä psyykkisistä tekijöistä, jotka ovat hyvän ja pahan, oikean ja väärän tunneperäisten käsitemäärittelyjen alaisia. Kun itsesuojeluvaiston "eläimellinen" omatunto hyvästä ja pahasta kuolee, niin sen "kuoleman" kautta intuitiivinen "viisaustieto" avautuu.

Pilkkaamatta taiteilijoiden pitkää tukkaa, partaa tai hullunkurisia vaatteita, voimme vain todeta, miten kukin meistä ilmentää sitä, mitä me sisimmässä minuudessamme olemme. Taiteilija ei osaa hävetä aitouteen pyrkivää käyttäytymistään, koska se on hänen uskonnollinen kunniansa. Alkoholisti ei häpeä juoppouttaan eikä uskovainen uskonsa synnyttämää lapsen ilmettään. Kretzmerin mukaan ihminen on sellainen, miltä hän näyttää. Koska taide on mystiikkaa, tahtoo taiteilija mystikkojen tavoin elää aatteittensa mukaan. Ja koska hänen aatteisiinsa ei mahdu mitään muita tekijöitä kuin elämyksen aitous, on hän täysin riippuvainen aitoudestaan. Jos taiteilijoille hiukan hymyillään, olisi syytä myös hymyillä tieteelliselle tyypeille sekä uskovaisille, joilla on lahkonsa leima yhtä selvästi näkyvissä, puhumattakaan niin sanotuista normaali-ihmisistä, jotka pukeutuvat ja käyttäytyvät yleisesti omaksutun muodin mukaisesti, todistaen siten epäkypsää yksilöllisyyttä. Totuus on, että kaikki me olemme hiukan naurettavia, riippuen siitä miltä kannalta asioita arvostaen arvostelemme, sillä äly, jolla pyrimme asioita mittamaan, on eräs kaikkein petollisin kriteeri, koska se ei ole mitään muuta kuin tilastollinen enemmistökäsite, joka muuttuu ajan ja paikan mukaan.

Moderni taide, ja nimenomaan viimeaikaisin hypermodernismi, on merkkinä sellaisen ulottuvaisuuden olemassaolosta, joka ei ole arkijärjellisesti tavoitettavissa. Se vie meidät tunne-elämämme tuolle puolen ja avaa puolueettoman henkemme tiedottavan silmän. Selvänäkö ja telepatia ovat tavoitettavissa tämän uuden taiteen tasolla. Siten on jo nyt ennustettavissa se uusi maailma, joka pian alkaa purkautua yleiseen tietoisuuteen lähinnä olevana aikakautena. Sitä tämän hetken modernismi ennustaa. Mutta viisaampaa on jättää sen lähempi määrittely tulevaisuuden tehtäväksi.

elonpyörä 1962 — n:o 1