Paholainen meissä
Muuan luonnon arvoituksia.
On olemassa eräs vanha arvoitus, luonnon itsensä meille laatima. Sillä ei näytä olevan mitään yhteistä tämän kirjoitelman kanssa. Minkä tähden kana juoksee tien poikki? Tähän asti kysymys on ratkaistu olettamalla, että jokin salattu tarkoitus — josta, niin on oletettu, vain kana itse on selvillä — saavutetaan tällä tavoin. Mutta kana, jos se voisi ajatella, olisi tästä tavastaan yhtä ymmällä kuin sitä tarkkailevat ihmisetkin. Vaan jos kuitenkin huomaamme, että tapa on periytynyt toisenlaisesta ympäristöstä, missä se oli sekä hyödyllinen että tarkoituksenmukainen, niin arvoituksemme ratkaisu ei ole etäältä etsittävissä.
On huomattu, että metsälinnut, jotka suurimman osan elämäänsä viettävät puissa, aina lentävät suoraan eteenpäin vaaran uhatessa ja välttävät sen lentoon pyrähtämällä. Niin on viisainta tehdä, sillä sen ne ovat pitkästä kokemuksesta, oppineet.
Joku laji muuttuu kotieläimeksi, ja jätettyään siipien käytön, se huomaa liikkeittensä rajoittuneen vain yhteen tasoon, maan pintaan. Kana on oppinut juoksemaan poispäin kaiken sellaisen tieltä, mikä lähestyy sitä melko hitaasti. Mutta jos se otetaan huomaamatta kiinni tai jotain äkkiä putoaa sen katsomaan suuntaan, niin se vanhan vaiston tuupertamana lentää suoraan eteenpäin. Niinpä jos se sattuu olemaan tiehen päin kääntyneenä, kun auto porhaltaa nurkan takaa, niin aivan hurjistuneena se syöksyy poikkipäin auton kulkemaan suuntaan. Tietysti tämä on siltä hullusti tehty, mutta tämä tapa on sillä ollut satoja tuhansia vuosia, ja säilynyt kauan senkin jälkeen, kun siitä ei käytännössä ole enää ollut mitään hyötyä.
Kana ei suinkaan ole ainoa olento, jonka tavat ovat pysyneet, vaikkakin olosuhteet, jotka synnyttivät ne, ovat kauan sitten muuttuneet. Ihmisluonnossakin piilee sellaisia tapoja, jotka ovat yhtä mielettömiä ja yhtä voittamattoman elinkykyisiä. Kaikki nuo vaistomaiset vaatimukset, joiden kurimukseen me yhä uudelleen ja uudelleen näymme vajoavan ja jotka yllyttävät meitä sen suuntaisiin tekoihin, joita selvempinä hetkinämme kadumme ja jotka näyttävät meistä mielettömiltä, ovat vain sellaisten tapojen eloon virkoamista, jotka olivat täysin luonnollisia niissä olosuhteissa, joissa olivat kehittyneetkin, niin hullunkurisilta, vieläpä niin arvoituksellisilta kuin ne nyt meistä näyttänevätkin.
Viha
Ajattelepa tätä arvoitusta. Ihminen avaa laatikon, ja otettuaan, mitä tarvitsee, työntää sitä varovasti paikoilleen. Mutta laatikolla on tapana juuttua kiinni. Hän työntää kovemmin — ilman tulosta. Hän ponnistaa kaiken voimansa, työntääkseen pohjaan, mutta laatikko tekee vastarintaa hänen ponnistuksilleen. Silloin hän rajusti hyökkää sen kimppuun ja alkaa rehkiä kuin löylyn lyömänä, kukistaakseen vastustuksen ja tekee peruuttamatonta tuhoa omaisuudelleen ja kaduttavaa vahinkoa omalle persoonalleen, aivan kuin laatikolla vastustaessaan olisi jokin tarkoitus ja hänen olisi parempi tuhota se kuin antaa sille periksi.
Nyt on ratkaistavanamme, mikä panee ihmisen käyttäytymään tällä tavoin? Mitä toisin sanoen on viha?
Sen kokemuksessa on muuan aines, joka on helposti havaittavissa, ja se on tunne siitä, että olemme vastustettuja tai estettyjä tahtomme toimeenpanosta tai — jos tahto lepää — tunne kimppuun hyökkäämisestä. Ja kaikki voimamme on vihan otteessa, vastustukset voittaaksemme.
Jos nyt käännämme katseemme villieläimiin, niin teemme hyvin tärkeän havainnon. Kun eläimet hyökkäävät toistensa kimppuun, niin se tapahtuu elämän ja kuoleman uhalla. Sen vuoksi, kun eläimen kimppuun on käyty, se pusertaa kaiken tarmonsa liikkeelle, häätääkseen pois, vallatakseen tai kokonaan tuhotakseen vastustajansa, ja mitä enemmän sitä vastustetaan, sitä hurjemmin se taistelee, tietäessään, että häviäminen olisi samaa kuin kuolema. Ja sitä se on, ellei se kykene etsimään pelastustaan paosta. Eläin "näkee punaista" kaikessa vastustuksessa, mitä sen tielle tulee. Ja kokemuksistaan saatu viisaus on teroittanut siihen tavan olla kamppailustaan hetkeksikään levähtämättä, voidakseen suoriutua siitä voittajana. Siinä totisesti elää mieletön pelko voimien loppumisesta.
Ihmisasteelle tullessamme saamme tutustua eriasteisiin vastustusmuotoihin ja opimme näkemään niitä oikeassa suhteessaan ja panemaan tarvittavat voimat liikkeelle niiden voittamiseksi. Taikka niille alistumiseksi, jos peräänantaminen on mukavampaa kuin vastustaminen. Mutta hyvin usein, etenkin kun tarkkaavaisuutemme on hellinnyt tai kun mielemme muuten on kykenemätön erottamaan asioiden todellista arvoa — vanha vaisto pyrkii oikeuksiinsa, ja unohtaen kaikki oikeat suhteet, me puhkeamme hillittömään raivoon, aivan kuin koko olemassaolomme olisi kyseessä ja luulisimme perään antamisesta tuhon tulevan. Niin kuin äskeisessä "ihminen ja laatikko" -kohtauksessa.
Samalla tavoin me opimme antamaan arvoa leikinlaskulle ja pilapuheille sekä lukemaan ne omaan laskuumme. Mutta joskus alitajuinen muistimme harppaa hamaan menneisyyteen, ja me huomaammekin olevamme vihollisjoukon saartamia silloin, kun ei mitään sellaista ole lähimaillakaan, ja maineemme "kuolettavasti" haavoittuneen näissä hyökkäyksissä. Ja niin me käyttäydymme, niin kuin sellaisissa tapauksissa olemme oppineet käyttäytymään, me jyrisemme ja lausumme uhkauksia, tehdäksemme oman arvomme tiettäväksi, tai puhuaksemme eläimen tietoisuuden tasalta, ollaksemme mahdollisimman kauhistuttavia, sillä pelottaaksemme sillä hyökkääjät tiehensä.
On kiintoisaa nähdä, kuinka kasvojen ilmeet ja eleet, jotka vihaa seuraavat, muuttuvat sen eri vaiheissa ja muistuttavat eläintä. Silmäkulmat ovat hurjasti rypyssä tai rypyssä vain keskikohdaltansa, sivuosien noustessa ylöspäin, taikka muuten ovat silmäkulmat vetäytyneet otsaa kohden. Kun eläin näin rypistää silmäkulmiaan, niin se silloin saa korvansa lähestymään toisiaan, luonnollinen ilmiö, kun tahtoo keskittää koko huomionsa — ja myös kaikki aistimensa — johonkin, joka näyttää hyökkäyksen merkkejä. Tästäpä syystä, niin kauan kuin viha vielä kytee haukkuvassa tilassa (vastaten ihmisessä räjähdystilassa olevaa solvailemista), eläin keskittää kaiken huomionsa vastustajaansa. Mutta kun nämä kaksi lähestyvät toinen toistaan, niin on valittava kahden välttämättömyyden välillä: joko on korvat pidettävä ojolla vastustajaa kohden, taikka turvallisuuden tähden luimistettava ne taaksepäin. Ja tavallisesti ne joutuvat olemaan keskiväliasennossa tai vaappuvat näiden kahden välillä. Tästäpä myös vastaava ilme ihmisessä. Kun sitten kuitenkin verenhimo eläimessä on päässyt valtaan, niin se luimistaa korvansa, jättää varovaisuutensa ja hyökkää vihollisensa kimppuun sen tappaakseen. Tästä johtuu "murhaava katse", joka ihmisessä ilmetessään on kauhistuttava.
Ihmisen hampaiden kiristämisen huomaa helposti jäänteeksi eläinhampaiden iskemisestä sopivaan kohtaan vihollisruumista. Hänellä ovat käsivarret jäykkinä sivuilla ja ruumis etukumarassa aivan eläimen tavoin, joka tahtoo nylkeä vihollisensa. Eli jotenkin muuten toinen käsivarsi on ojolla vastustajaa taikka ovea kohti. Tämä tehdään vastustajan loitolla pitämisen tai pois työntämisen merkiksi. Saman vaikutteen huomaa olevan sellaisten liikkeitten toimeenpanijana, jotka saavat huonekalut. lentelemään, tai näyttävät siltä kuin niiden avulla vastustajaa kiepautettaisiin ympäri. Liike, jolla käsi täräytetään pöydälle tai esineitä paiskellaan maahan, ilmaisee halua nujertaa vihollinen maahan.
Ahneus
Yhtä arvoituksellinen kuin inhimillinen viha on inhimillinen ahneus. Heti kun on oivallettu jotain omistamisen arvoiseksi, niin halutaan se omistaa kokonaan. Ihmiset jatkavat jatkamistaan varojen kasaamista, jotka ovat aivan suhteettomia heidän todellisiin tai kuviteltuihin tarpeisiinsa. Tämä vaisto virtaa eläimellisestä tavasta, joka, kun se on syntynyt eläimen omassa kehittymisympäristössä ja on oikeaan kohteeseen suunnattu, on täysin oikeutettu, mutta väärä sovellettaessa erilaiseen, toiseen kuin alkuperäiseen ympäristöön.
Kun eläimen on onnistunut pyydystää saalis, se hyökkää syömään suuhunsa siitä niin osan kuin mahdollista, tietäessään liiankin hyvin, että mitä se jälkeensä jättää, sen toiset sieppaavat suihinsa. Se koettaa muita estää saamasta mitään, havaittuaan karvaasta kokemuksesta, että ravintopalat ovat hämmästyttävän harvinaisia ja vaikeita pyydystää. Näissä olosuhteissa on oikeutettua koettaa pidättää itselleen niin paljon kuin suinkin voi.
Ruoka on ensimmäistä, mihin halumme herää, ja itsekkyys ja ahneus, jotka aluksi liittyvät haluun, takertuvat siihen aina myöhemmin, olkoonpa halun kohde mikä hyvänsä. Mutta vaikkakin eläimen ahneus on niiden rajoitusten alainen, joita sen vatsan rakenne asettaa, niin ihmisahneus ei tiedä mistään sellaisista rajoituksista, takertuessaan kohteisiin, joita on mielin määrin saatavissa.
Omistamisenhimo ei juonna juuriaan arvonannontunteesta johonkin haluttuun kohteeseen, vaan alitajuisesta vaatimuksesta estää toisia sitä saavuttamasta. Koska tämä ei riipu meidän tarpeistamme, niin se jatkuu yhtä kauan kuin on olemassa sellaista, joka ei ole hallussamme, niinpä himo, ellei se ole järjen ohjaama, pysyy tyydyttymättömänä.
Saituri, joka silmillään ahmii kultaansa ja aarteitansa tai pankissa olevia säästöjä, käyttäytyy paljolti eläimen tavoin, joka juhlii saaliinsa runsautta, silmät pullollaan, huuliaan maiskutellen ja hartiat harallaan, kuin rosvoja luotaan työntäen. Eläimen silmien mulkoilu ateriaansa ahmiessa, johtuu sen ponnistuksista pitää silmällä mahdollisia tunkeilijoita.
Saituus
Ahneudelle sukua on saituus. Sen ihmisen käytös, jolla on tuhansia puntia hallussaan ja joka kieltäytyy jakamasta penniäkään muille, on tietenkin sangen hämmästyttävä. Ja kuitenkin alkuperäisessä muodossaan me ymmärrämme sen täysin järkeväksi.
Omistamisen halu näyttäytyy eläimessä ensinnä sen suhteessa pyydystämäänsä saaliiseen. Nyt on niin laita, että sen omaisuus on aina yhtenä kappaleena ja — eläimen mielestä — jakamaton. Se yhtäläistyttää saaliinsa joka osasen sen kokonaisuuden kanssa, tuntien aivan oikein, että jos jonkun toisen eläimen sallittaisiin lähestyä sen pienintäkään kohtaa, niin se kaikkein luultavimmin suistuisi tämän suuhun, ja omistaja itse jäisi omaisuudettaan. Ihmisasteelle päästyämme tämä tapa, joka panee suojaamaan joka ikistä hitusta omaisuudestamme ja alitajunnassamme kauhistumaan yhdenkään esineen kadottamista ja siten pelkäämään kaiken hukkaantumista, on kokonaan syöpynyt olemukseemme, ja kun sitä on yllä pidetty satojen tuhansien vuosien kuluessa, niin me yhä jatkamme tätä tapaa silloinkin, kun se on täysin sopimaton.
Tässäkin ihmisen vaistoperäinen toiminta muistuttaa eläintä. Kun aterioivaa eläintä lähestyy toinen eläin, niin se puolittain asettuu ateriansa ja toisen eläimen väliin, ja leuoillaan käy kiinni ateriaansa ja syrjäkarein katsellen se muristen käskee toista menemään matkaansa. Ihminen taas asettaa olkapäänsä itsensä ja avunanojan väliin, ja kääntäen kankeasti kasvonsa puolittain alas, puolittain sivulle, katsoo kieroon ja murahtaa kieltonsa.
Kateus
Ottakaamme kateuden arvoitus seuraavaksi tarkasteltavaksemme. Tässä eräs esimerkki siitä.
Muuatta erakkoa, joka aivan suurenmoisella tavalla oli oppinut tyytymään yksinkertaiseen elämäänsä, ahdisti paholaislauma, joka oli peruisin manalaisten maailmojen alemmilta alueilta, ja nämä olivat turhaan koettaneet kiusata häntä mieltymään maailman houkutteleviin antimiin. Pääpaholainen, samaa tietä kulkien, pilkkasi kylmästi heitä epäonnistumisesta ja riensi antamaan näytteen mestarin kädestä. Kumartuen erakkoa kohti hän kuiskasi tämän korvaan, että tämän veljestä oli juuri tehty Aleksandrian piispa. Silloinkos tämä heti hyökkäsi pystyyn, ja silmät kiilsivät kateudesta.
Miksi toiselle sattunut, odottamaton onni tekee toisen kateelliseksi, ja arvoituksellisinta kaikesta on se, miksi tämän johdosta joku, joka siihen saakka on ollut asemaansa tyytyväinen, lakkaa tyytymästä siihen, vaikka sen oleellinen luonne ei ollenkaan ole muuttunut?
Eläimellisiä vaistoja taasen. Milloin ikinä eläin näkee toisen eläimen saavan valtaansa jotain, niin se heti hyökkää tämän kimppuun, tältä saaliin vallatakseen, tai kiertelee ympärillä, nähdäkseen, onko mitään ryöstömahdollisuuksia. Eläimellä on taipumus pitää kaikkea sitä itselleen kuuluvana, minkä se vain näkee. Mahti on paikallaan omassa maailmassaan. Eläen siten, niin kuin on laita tässä kaikkiomistavuuden ilmapiirissä, se luonnollisestikin pitää kaikkea sitä, minkä toinen eläin on vallannut, itseltään riistettynä. Täysin johdonmukaisesti se silloin haluaa ottaa sen, mihin mielestään sillä on täysi oikeus, ja tämä vaistomainen halu saada haltuunsa kaikki, mikä on toisen osaksi langennut, ilmenee ihmisessä kateutena.
Ja tämä selittää tyytymättömyyden synnyn sellaisissa asioissa, joihin siihen asti oltiin täysin tyytyväisiä. Tyytymättömyys on vain rauhatonta levottomuutta kaiken sellaisen suhteen, mitä me pidämme itsellemme kuuluvana, mutta joka on saavuttamattomissa. Siksipä niin kauan kuin meillä on tunne siitä, että meillä hallussamme on kaikki, mitä vaatia voidaan, me pysymme tyytyväisinä. Mutta kun herää tunne, että on olemassa jotain muutakin, johon meillä on oikeutta, mutta joka vielä ei ole saavutettavissa, niin tyytymättömyys herää sen luonnollisena seurauksena. Niinpä, vaikka omaisuus pysyisi aivan samana, tyytymättömyys tekee tuloaan sinne, missä ennen oli tyytyväisyyttä.
On hyvä pitää selvänä mielessään kateuden, ahneuden ja saituuden ero. Ahneus on vaatimus saada haltuumme niin paljon kuin suinkin sellaista, mitä saatamme haltuumme saada, jolloin haluamamme on meille kuin pelkkää ilmaa. Kateus on vaatimus saada haltuumme jotakin, jota on jo toisen hallussa. Saituus on vaatimus pitää omistamastamme joka hitunen hallussamme.
Ylpeys
Vielä on yksi pulma, ylpeyden eli itserakkauden pulma. Miksi ihminen, joka on saavuttanut tai joka kuvittelee saavuttaneensa etevämmyyttä jossain erikoisesti "nostaa nokkansa" toiselle, joka pyrkii samaan etevämmyyteen. Selvitys on aivan yksinkertainen. Selittäkäämme sitä lyhyesti.
Kun eläinmaailmassa eläin tuo esille itsensä, tapahtuu se aina haasteen muodossa toiselle eläimelle. Toisin sanoen, se aina todistaa tunteelleen, että se voi pitää puoliansa muita vastaan. Tämä itseluottamus ilmenee aina sen lähestyessä toista, joka — jos se pitää itseään parempana — antaa sille murisevan varoitusmerkin, ja tämä merkki on sitä epämääräisempi ja alkeellisempi, mitä enemmän se pitää itseään voimakkaampana.
Ihmisoloihin tullessamme tämä itsensä etualalle asettaminen pukeutuu lukemattomiin muotoihin, jotka millään tavoin eivät esiinny haasteena kenellekään, niin kuin on laita silloin, kun joku yrittää esiintyä itsenäisenä ajattelijana tai runoilijana tai näyttelijänä tai organisoijana tai lukemattomilla muilla tavoilla, tuodessaan ilmi mitä hänessä piilee. Mutta kun joku sitten on asettunut arvovaltaiseksi jollain erikoisella alalla, niin hän hyvin usein tahtoo toisen itsenäistä ilmaisua pitää itselleen annettuna haasteena ja vaistomaisesti yrittää ylemmyyden näytteellä kukistaa toisen.
Itserakkauden ydin ei pohjimmaltaan ole oman kyvykkyytensä tuntemista, vaan sen ottaminen yksinoikeudekseen. Koulupoika, joka erinäistä taituruutta saavutettuaan, sanokaamme vaikka uinnissa, naureksii toisen kömpelöille yrityksille saman taidon saavuttamiseksi, ajattelee enemmän tai vähemmän tietoisesti, että sellainen taito on vain hänen itsensä saavutettavissa, ja hänellä on epäselvä tunne siitä, että toisen pyrkimykset ovat jollain tavoin tähdätyt häntä itseänsä vastaan.
Tämä vaistomainen toiminta on samanlaista kuin koiralla, jota vieras koira lähestyy ja jonka luota pakenemista se ei pidä tarpeellisena. Kuonon kohottaminen — tavallisesti vain sen toisen puolen; sen, joka on lähempänä haasteen antajaa — on liike, joka eläimessä ennakoi huulten nostoa ja torahampaiden paljastusta. Joskus sekä eläimessä että ihmisessä tätä seuraa huulen kohoilu ja kulmahampaan paljastus. Hyvin usein me työnnämme alaleuan eteenpäin, vetääksemme etuhampaat yhteen, ikään kuin edessämme olisi liian vähäpätöinen pala avosuin haukattavaksi, vain pieneen puraisuun sopiva. Silmäkulmaan nostaminen on eläimen korvien luimistamisesta kotoisin, sillä eläin — vaikkakin tuntien olevansa voimakkaampi toisen rinnalla — kaikeksi varovaisuudeksi vetää korvansa suojaan. Sama epäileväisyys saa sen kääntymään sivuttain ja nostamaan päänsä pystyyn, poispäin toisesta. Kuitenkin kaikitenkin sen oman voiman tunto saa sen pitämään suunsa matkanpäässä kaiken mahdollisuuden varalta; se ottaa asenteen, joka auttaa sen pakenemaan, jos toinen äkkiä hyökkäisi kimppuun.
Mitä on karma?
Ja niinpä siinä luettelossa, mikä muodostuu olemustamme ahdistavista vaistoista, vieteistä, taipumuksista, pyyteistä ja vaatimuksista, ei ole havaittu ainoatakaan, joka ei tarkasti tutkittaessa olisi tuloksena tavasta, joka oli seurausta harkitusti tehtyjen tekojen sarjasta, päämääränään joku harkittu ja hyödyllinen tarkoitus. Onhan tunnettu tosiasia, että jos joku ehdoin tahdoin tekee tekemistään jotakin, niin teko muuttuu tavaksi, se tahtoo sanoa, aina silloin, kun esiintyy erinäinen olosuhteiden sarja, missä yksilö oli tuntenut tarvetta toimia ja oli erinäisellä tavalla toiminutkin, se pyrkii synnyttämään samanlaatuisia tekoja, jotka vähitellen muuttuvat tahdosta riippumattomiksi. Mentaalinen, astraalinen, eetterinen ja fyysinen käyttöväline tahtoo toimia omasta aloitteestaan sillä tavalla, millä sitä on opetettu toimimaan. Ja nämä taipumukset siirretään toiselta käyttövälinesarjalta toiselle, ja ne ryhtyvät yhdessä muovailemaan sitä, minkä enimmät ihmiset tuntevat "lihan" nimellä. Niin että kun nykyisessä elämässämme havaitsemme tekevämme koko joukon sellaista, mitä ilman tahtoamme teemme tai vieläpä tietoista tahtoamme vastaan, niin me olemme kuin kysymysmerkkejä sen arvoituksen edessä, mistä taipumuksemme tulevat. Me ehkä syytämme ulkopuolisia voimia, joille annamme paholaisen nimen. Tai havaitsemme, että taipumukset piilevät omissa käyttövälineissämme, me annamme niiden olla sellaisinaan kuin ne ovat, oman luontonsa alaisia, emmekä tiedä silloin sitä, että itse ne sinne panemme. Ja koska me ne sinne panemme, niin meidän on ne sieltä poiskin saatava. Ei niin pienintäkään tekemäämme tekoa ole, josta emme ehdottomasti ja kokonaan olisi vastuunalaisia, vaikkakin tehtynä tottumuksen voimasta, järkitajuntamme olematta mukana vaikuttamassa, ja joka kumoaisi lain!
Shakespeare oli täysin tietoinen siitä totuudesta, että meissä piilevä paholainen ei ole muuta kuin tottumuksen voima. Hän puhuu Tottumuksen hirviöstä, mi nielee kaiken järjen, Tapain paholaisesta. [Hamlet]
Kaikki tämä menneisyydestämme peräisin oleva toimintamme [Karma sananmukaisesti merkitsee teko, toiminta.], luo karmamme, käyttääksemme sanaa siinä merkityksessä, joissa sitä vanhoissa, pyhissä kirjoissa käytetään. Niraalamba Upanishad aivan ilmeisesti selittää karma sanan merkityksen, antaen sen vastaukseksi suoraan kysymykseen.
Mitä on karma?
Karma on vain se toiminta, jota elimet suorittavat, ja liittyy Aatmaan ajatuksena "Minä teen". ["Luonnollisen pyhyyden sitein mä päiväni päivään liittyvän soisin." - Laulu kuolemattomuudelle, Wordsworth.]
Toisin sanoen näiden "lihan" säätämien toimintojen me ajattelemme lähtevän todellisesta minästä (egosta).
Mutta kiitollisuudenvelkaa olemme tälle karmalle, joka meistä tuntuu niin tukalalta. Koska karman voiman, sen miltei hillittömän elinvoiman, voi kääntää korkeampiin tarkoitusperiin, niin karmasta, sen sijaan että olisi sortaja, jona me sitä ajattelemme, — ei sortaja, vaan täysin oikeamielinen tuomari, joka saa meidät purkamaan pienimmänkin luomamme atomipahasen, — tulee lopulta mahtava, meitä nostava voima. Teosofiselle Seuralle kirjoittamassaan kirjeessä [Viisauden Mestarien kirjeitä, I sarja, s. 8] Mahaa-Tshoohan sanoo: Opettakaa ihmiset näkemään ... että se on meidän oma karmamme, tuo syyn ja seurauksen laki, että se on meidän oma tuomarimme, meidän vapahtajamme tulevissa elämissä.
Arthur Robson
Suomennos Theosophist-lehdestä, tammikuu 1927
Ruusu-Risti — maaliskuu 1927
Etusivu Artikkelit