M. N–la

Puhdistuksen tie

Teosofiassa, samoin kuin kaikissa muissa henkiseen väkevyyteen ohjaavissa opeissa, asetetaan välittömän viisauden ehdoksi ennen kaikkea persoonallisuuden puhdistaminen. Jokaisella opetuslapseuteen pyrkivälle sielulla täytyy, tullakseen hyväksytyksi, olla takanaan kappale omasta aloitteestaan kuljettua puhdistuksen tietä.

On hyvin vaikea tarkalleen määritellä, mistä puhdistuksen tie varsinaisesti alkaa ja mitä merkitsee "tiellä kulkeminen", jo siitäkin syystä, että maailma on täynnä hyviä, puhtaita ihmisiä, jotka eivät elämänsä aikana ole tehneet mitään, mitä yleinen mielipide pitäisi pahana, ja kuitenkin sanotaan todellisen puhdistuksen tiellä kulkijoita olevan vielä vähän.

Vapaasti ajatellen voidaan olettaa puhdistuksen tien alkavan ehkä silloin, kun ihminen väsyneenä ulkonaiseen elämään kääntyy sisäänpäin ja kun hän omassa olemuksessaan tuntee hiljaisen ikävän – johonkin, mitä hän tuskin voi itselleen selittää. Tämä selittämätön ikävä voi saada hänen silmänsä kyyneltymään mitä iloisemmassa seurassa. Tanssin, naurun ja iloisen musiikin rytmissäkin se vain kasvaa, paisuu ja kutsuu pois – johonkin. Eikä ulkonaisessa elämässä näy mitään yhteiskunnallista asemaa eikä mitään kunnian loistoa, jonka tavoitteleminen houkuttelisi häntä. Ja koko maallinen elämä tuntuu niin tyhjältä, että hän johtuu vakavasti aprikoimaan koko elämän tarkoitusta. Tällaisen sieluntilan vallitessa uskonnollisuuteen taipuva ihminen helposti ottaa vastaan uskonnollisen elämän sysäyksen, kehotuksen taivaallisen autuuden tavoitteluun. Tällaisenkin päämäärän saavuttamiseksi neuvovat uskonnot ihmistä noudattamaan määrättyjä siveellisiä ohjeita. Kun ihminen antautuu näihin koko sielullaan, niin hänen voidaan katsoa silloin tulleen puhdistuksen tielle.

Toinen henkilö taas, joka ei tunne vetäymystä uskonnollisuuteen, kokee samanlaisen sielunikävöimisen ajan. Tässä sielunikävöimisen tilassa kaikki elettyjen vuosien valot ja varjot liukuvat ikään kuin kuvasarjana hänen silmiensä eteen. Kaikki hänen kokemansa, näkemänsä ja kuulemansa hyvyys, jalomielisyys ja rehellisyys kiteytyy aivan kuin eläväksi ihmiseksi, ihannekuvaksi, joka kutsuu seuraamaan itseään. Ja ajattelija tekee päätöksensä. Hän päättää tulla "paremmaksi ihmiseksi". Tästä päätöksestä alkaa hänen puhdistuksensa tie.

Jo ennen kuin tämän kaltainen päätös voi syntyä, on ihmisen jossakin määrin täytynyt olla tietoinen paheistaan. Hän on kenties kärsinyt ja hävennyt niiden vuoksi. Ne ovat kenties olleet niitä suuria paheita, joita yleisö ja vallitsevan ajan henki tuomitsee, mutta tarkoitukseni ei ollut nyt puhua niistä vaan ainoastaan ns. pikkupaheista, joista ihmisen joka tapauksessa täytyy puhdistautua sen jälkeen, kun hän on päättänyt astua puhdistuksen tielle.

Ensimmäinen tehtävä on analysoida itseään. Erottaa hyvät ja pahat puolet niin tarkkaan kuin erottamiskyky sen sallii. Tämän tarkastelun tulos on hämmästyttävä siinä suhteessa, että paheiden puolelle ilmestyy paljon sellaisia asioita, jotka ennen sivuutettiin huomioon ottamatta mutta jotka nyt näyttävät ikään kuin kasvavan ja paljastavan todellisen iljettävän muotonsa. Ne ovat niitä asioita, jotka liittyvät ihmisen arkiseen elämään. Niitä ovat suuttumus, ärtyisyys, juoruileminen, matalamielinen puhe, alakuloisuus, laiskuus ja lukemattomat muut, joiden tilalle on kehitettävä vastaavia hyveitä. Ne, joiden pyrkimys on kokonaan pintapuolista, kompastuvat jo näihin ensiaskeliin, siten, että he alkavat arvostella ja määritellä, miten toisten pitäisi ajatella, elää ja toimia, unohtaen ja hyväksyen itsensä sellaisenaan ja unohtaen myös sen, että Elämän edessä kukin vastaa ennen kaikkea itsestään.

Puhdistuksen tien läksyt on opittava arkielämän yhteydessä, mitään eristettyä oppilaitosta niiden oppimiselle ei ole olemassa. Arkielämä on ihmisen todellinen mittapuu. Siinä hänen sielunelämänsä ts. hänen henkinen tilansa näyttäytyy peittelemättömänä. Kukaan ei ole niin suuri näyttelijä, että joka päivä voisi ilmentää mitä erilaisimmissa tilanteissa jotakin muuta kuin mitä hän todellisuudessa on. Tapaamme asennoitua erilaisissa tilanteissa, käytöksemme on meidän ja omaksumamme elämänihanteen edustusta ulkonaisessa maailmassa – sillä ajetaan asioita ja herätetään arvonantoa paljon enemmän kuin erilaisien uskomuksiemme toitottamisella välinpitämättömässä ja omiin näkemyksiinsä kohottavassa ympäristössä. Tietty määrä käytöksen hienoutta ja tahdikkuutta vaaditaan, ennen kuin syvempää henkistä opetusta annetaan kenellekään pyytäjälle. Tämä on vanha okkulttinen laki. Kerrotaan, että suuri opettaja Pythagoras valitsi oppilaansa tarkkailemalla vain heidän käytöstään. Hän huomasi, miten he suhtautuivat kiitokseen, moitteeseen ja pilkkaan, ja vain se, joka näissä koettelemuksissa pysyi omana itsenään menettämättä malttiaan, oli kelvollinen saamaan opetusta.

Kävisi liian pitkäksi läheisemmin perustella kaikkia arkielämään liittyviä osia. Sen vuoksi rajoitutaan pariin seikkaan, joista ensimmäinen on mielialojen hallinta ja toinen sanojen käyttö.

Mielialojen hallitseminen tuntuu ehkä vaikeammalta tehtävältä. Mutta kun kerran sisänäkemys on pyrkijää siihenkin kehottanut, niin ehdottomasti on sitäkin koetettava. Jokaisella ihmisellä on hetkiä ja päiviäkin, jolloin hän elää levollisessa tyynen onnen tunteensa, jolloin kaikki asiat tuntuvat olevan mitä parhaimmassa järjestyksessä. Ja toisinaan pitkien väliaikojen päästä voi mieli kohota jonkinlaiseen hurmiotilaan, jossa suuri riemu täyttää sydämemme ja itse Jumalan kasvot kohtaavat katseen kaikkialla. Tällaiset hetket ovat keitaita mielialojen vaihtelevassa hiekkaerämaassa. Tavallisten päivien tavalliset mielialat tahtovat pysytellä yleensä harmaassa värissä. Etenkin vaikeuksissa elävä henkilö on aina vaarassa tulla epätoivoiseksi, alakuloiseksi tai kateelliseksi. Kaikki vähäpätöisetkin sysäykset kiihottavat hallitsematonta mieltä toisinaan järjettömiin purkauksiin. Kaikki ihmisen ilmentävät mielialat vaikuttavat ympäristöön samalla tavalla kuin häneen itseensäkin, joko keventävästi tahi raskauttavasti. Tarkastakaamme esimerkiksi kahta henkilöä, jotka viettävät päivänsä samassa toimipaikassa. Toinen on pohjaltaan vakava ja ennen kaikkea iloinen ja tyytyväinen oloihinsa. Heti kun hän astuu sisälle, tervehtii, liikkuu ja juttelee katseessaan ja äänessään kirkas, iloinen sävy, sekä toimii tuolla iloiselle ihmiselle ominaisella raikkaalla tavalla, hän saa läsnäolijat kunkin luonteensa mukaisesti yhtymään iloonsa. Hänen läsnäolonsa pudottaa tiilikiviä toverien hartioilta. Näin ollen on hänen mielentilansa siunausta tuottava. Toinen on synkkämielinen. Kaikki on hänestä ikävää ja tyhjää. Hänestä tuntuu kuin ei elämä olisi tehnyt hänelle muuta kuin vääryyttä. Kaikki olevat ja elottomat ikävyydet painavat häntä alinomaa. Hän toimii veltosti. Askeleet ovat laahaavia ja hänen puheensa ovat melkein poikkeuksetta sairaudesta, puutteesta, suurista suruista ja huolista. Tällainen ihminen vaikuttaa masentavasti ja seurustelu hänen kanssaan on voimia kysyvää. Hän levittää ympärilleen raskaita ajatuksia, jotka puolestaan kietovat pauloihinsa uusia uhreja ja helposti vetävät ihmisiä alaspäin.

Mielialoihin liittyy välittömästi puhe. Suu puhuu sydämen kyllyydestä sanoo sananlasku. "Puhetaito on kaikkien taitojen äiti", sen avulla ihminen selvemmin esiintuo joko hienoutensa tai karkeutensa. Jokainen sana, etenkin määrätyssä tarkoituksessa ja määrätyssä sävyssä lausuttu, on mantra, joka aikaansaa vastaavia värähtelyjä.

Työpaikoissa ja tuttavien seurassa, jossa ketään ei tarvitse hävetä, alentuu puhe usein lörpöttelyksi. Joukosta poissa olevien tuttujen henkilöiden elämästä etsitään kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tapahtumia, ellei aina varsinaista pahaakaan, niin kumminkin sellaista, jonka todenperäisyydestä puhuja harvassa tapauksessa voi vastata. Kuvaus toisista henkilöistä on ala, jossa helposti luisuu valheeseen, sekin joka muissa asioissa osaa valhetta karttaa. Ennen kuin puhdistuksen tien kulkija lähimmäisistään jotakin lausuu, tulee hänen muistaa Mestarin sanat: "Sinun ajatukseni toisista täytyy olla tosia."

Valheelliset ajatukset kiihottavat ihmistä myös julkisiin solvauksiin, niihin hetkiin jolloin jostakin syystä vihastunut ihminen puhuu tai useimmiten huutaa niin kuin sanotaan – suunsa puhtaaksi. Nämä ovat tietysti hyvin ikäviä hetkiä, ehkä ikävämpiä solvaajalle kuin solvatulle. Tavallisesti sanotaan jälkeenpäin, että tuolla hetkellä lausutut sanat ovat vain tulleet äkkipikaisuudesta ilman mitään johdetta. Mutta kun lähemmin tarkastetaan, huomataan kenties, että vihankaan hetkellä ei voi temmata paljonkaan irrallista tuulesta. Ihminen syyttää tavallisesti toista niistä paheista, joita hänessä on itsessään. Kenties itse tietämättään hän on kantanut sydämessään noita inhottavia olijoita, jotka voimakkaan tunneryöpyn voimasta ryöpsähtävät julkisuuteen, ottaen sanojen muodon. Tavallaan on silloin oikein sanottu: puhuu suunsa puhtaaksi. Siksi pyrkijälle voi olla tarpeen tarkata jokaisen sanasyöksyn jälkeen, mitä on lausunut, ja sen jälkeen etsiä ja ryhtyä puhumaan juuri omasta sydämestään.

Keskustelu, jossa esiintyy erimielisiä ajatuksia, saa usein aikaan kinastelun. On ihmisiä, jotka helposti antautuvat väittelyyn mitä vähäpätöisimmistä asioista. Heistä sanoo piispa Leadbeater teoksessaan Mestarit ja polku:

"Sellaisella henkilöllä on tunneruumis alituisessa tulehdustilassa, ja tuo tulehdus on herkkä perin vähäisestä kiihotuksesta puhkeamaan minä hetkenä tahansa avonaiseksi haavaksi. Sellaisella henkilöllä ei ole minkäänlaista okkulttisen edistyksen toivoa, ennen kuin hän on saavuttanut tasapainon ja terveen järjen käyttäytyä näissä vaikeissa olosuhteissa."

Kinastelija tuntuu harjoittavan tavallaan itselleen epäedullista itsesuggestiota. Alinomaisesti voimakkaasti toistamalla omaa ajatustaan hän luo paksun muurin oman näkökohtansa suojaksi, joten mikään lisävalaistus ei voi laajentaa hänen luomaansa käsitettä. Eikä hän näin suojattuna voi ottaa vastaan uusia ajatuksia.

Nähtävästi raskain virhe, joka puheen välityksellä tehdään, on irstas matalamielinen vitsailu. Se on kaikissa piireissä suosittu tapa viljellä ja keksiä kauhistuttavan karkeita sutkauksia, joilla elämän korkeimmat kysymykset niin kuin esimerkiksi rakkauselämä ja sen luomistoiminta upotetaan lokaan. Nämä kyyniset sanat ja raa'an naurun rähinä aikaansaavat värähtelyn, jota ei tavallinen meikäläinenkään voi tuskaa tuntematta kestää. Sanomattoman karkeita ja inhottavia täytyy niiden muotojen olla, jotka tällaisella puheella kutsutaan esiin, koska fyysinen ruumiskin tuntuu ikään kuin uppoavan liejuun. Koko vaikutus on hengitystä salpaava ja kauhean epämieluinen. Ajatteleva itsenäinen henkilö voi tietysti torjua vaikutuksen kiteytymästä itseensä. Mutta jos ajatellaan nuoria, jotka seuraavat vanhempain sanankäyttöä esimerkkinä itselleen, tai muuten vastustuskyvytöntä henkilöä, joka huomaamattaan omaksuu ympäristönsä näkökannat, niin ymmärretään, että irstaiden juttujen levittäjä on syypää maailman ajattelun likaisuuteen.

Tässä on käsitelty pientä osaa niistä kysymyksistä, jotka voidaan katsoa puhdistuksen tien alkutaipaleeseen. Tämä tie on hyvin pitkä, se jatkuu vielä vihkimysten jälkeenkin. Mutta alkeellisena pyrkijänä en tietenkään voi mitään sanoa niistä asioista, joista puhdistaudumme tien loppupuolella. Ne saattavat olla asioita, jotka tien alussa vaillinaisella erottamiskyvyllä katsottuna vielä näyttävät tavoittelun arvoisilta hyveiltä. Mutta ne selviävät aikanaan. Näin alussa puhumme vain aakkosista.

Teosofi — n:o 11-12 1940