Väinö Rainio
Missä ovat vainajat?
Tämän kysymyksen on varmaankin moni tämänkin lehden lukijoista tehnyt itselleen, samoin kuin jokainen nykyaikaa seurannut ajatteleva ihminen sydän katkerana seuraa sanomalehtien palstoilta uutisia niistä väkivaltaisuuksista, joita tietämättömät ihmiset tekevät joko itselleen tai toisille.
Pienten kokemusteni ja sen vähäisen tietopuolisuuteni tukemana, jonka olen saanut niiltä uskollisilta ystäviltäni, jotka eivät enää ole ruumiiseen sidotut ja joista toiset ovat olleet minulle jo elämässään rakkaat ja toisiin olen tutustunut vasta uudessa ruumistuksessaan, koetan auttaa niitä tuntemattomia ystäviäni tässä elämässä, jotka haluavat kokemuksiini tutustua. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon heti alussa, että kuulun niihin, jotka uskovat Kristukseen korkeimpana mestarinaan ja hänen elämäänsä täällä sellaisena, kun hänen uskolliset opetuslapsensa jälkimaailmalle ovat perinnöksi jättäneet. Tiedän, että kirjoitukseni saa ankaraa arvostelua osakseen, sekä täällä eläviltä että myös niiltä hävittäviltä voimilta, jotka tahtoisivat käyttää ihmistä petoksensa välikappaleena, mutta vakuutan, että tarkoitukseni tietävät todelliseksi ja auttamista tarkoittavaksi ne mestarit ja henget, joille koko elämän salaisuudet ovat tunnetut ja jotka väsymättä tekevät työtä meidän ympärillämme ja saavat voimansa korkeimmista lähteistä.
Ovatko nämä lähelläkin, kysynee joku. Ovat. Yhtä varmasti, kuin ennen korkeimman henkisen yhteyden aikana eräs mies — kuten apostoli Paavali kirjoittaa — temmattiin korkeimpaan taivaaseen, jossa hän näki käsittämättömiä asioita, yhtä varmasti voivat mestarit siirtää henkilön sekä ruumiissaan tähän piiriin, että myöskin ulkona ruumiistaan katselemaan toista elämää haudan tuolla puolen.
Vasta-alkajalle tuntuu ihmeelliseltä nähdä, että tähän aineelliseen maailmaan sisältyy toinen — en voi sanoa aineeton, sillä se on silmin nähtävissä — samantapaisena olentoineen ja outoine elintapoineen.
Joskus voi nähdä samanaikaisesti fyysisessä maailmassa toimivat ihmiset ja heidän näkymättömät seuralaisensa. Joskus taas näkee ainoastaan toisen maailman asukkaat samalla, kun esim. kaduilla liharuumiissaan olevat ihmiset kokonaan katoavat näkyvistä. Näkee miten alemmassa kerrostumassa on alituinen taistelu käynnissä ihmisen omistamisesta. Minkälainen on ihminen, sellainen on seurakin. Näin miten eräs tuntematon päihtynyt henkilö aivan kuin olisi mukanaan vetänyt hänen mukaansa liittyneitä varjomaisia olentoja. Tuntui aivan kuin nämä olisivat pyrkineet häneen ja tämän ruumiin avulla toimimaan. Tapasin erään väkivaltaisella tavalla päivänsä päättäneen entisen ystänäni B:n, joka oli säilyttänyt täydellisesti entisen muotonsa, — komeata pukuaan ja tämän maailman olennoille olennaista kuulakkaa ihoaan lukuun ottamatta. Hän tuntui elävän aivan kuin entisessä hommassaan levitellen seteleitä kauppaliikkeen myymäläpöydälle, kauppiaan häntä näkemättä. Puhuessani hänelle, käsitin hänen kyllä minua ymmärtävän, joskaan hän yhtä vähän kuin muutkaan tällä asteella ei kyennyt puhumaan edes merkeillä kuten jotkut. Mikä seikka ei estänyt häntä kuitenkaan, kuten montaa muutakaan, minulle ystävällisesti hymyilemästä. Hän ei siis ollut ilkeä, jota todisti hänen näkönsäkin, ja olin iloinen tuttavani puolesta. Koetin säilyttää ajatukseni hänestä mahdollisimman kauniina ja niiden avulla häntä auttaa, — ainoa keino muuten jokaiselle, jos mielii säilyttää henkisen yhteyden korkeampien olentojen kanssa, joiden kanssa voi tällä tavoin ajatuksin keskustella alempien siitä tietämättä.
Auttavien henkien ei tarvitse puhua, näiden läheisyys jo sellaisenaan vaikuttaa pelastavana voimana.
On aivan kuin läpi ruumiin kulkisi niistä lähtevä virta, joka yhdistää oman hengen heidän onnelliseen ja autuaalliseen olemukseensa. He tulevat korkeammalta tasolta taivaasta ja ihmeellisine henkäyslauluineen karkottavat ihmisraukkaa ympäröivät ilkeät olennot, jotka eivät kestä näiden läsnäoloa.
Ja mitä tekevät nämä ilkeät olennot? — Ne koettavat matkia näitä, suoraan sanoen enkeleitä, ja sihisemisellään saavat sensitiivisen ihmisen samanlaiseen kauheaan olo-tilaan, jossa raukat itse ovat, samalla kun niiden johtajat, joita he katalasti kyllä, nimittävät mestareikseen, koettavat puheillaan saada ihmisraukkaa, jonka hermosto on herkistynyt, kataliin tekoihin joko itselleen tai muille. Matkimalla joko eläviä tai kuolleita ihmisiä ne koettavat pettää sensitiivistä ihmistä ja — mikä pahinta — jos ihminen on saanut äärimmäisen hermoherkkyyden, kokonaan tunkeutua siihen ja ottaa henki, aivan kuin itseensä liittäen, mukaansa ja käyttää tarkoituksiinsa.
Mikä hirveä sielullinen tuska on ihmisellä ollessaan tietoinen käyttäjästään ja tämän tarkoituksista, voimatta puhuttajaansa estää. Nimittäin ihmisellä, joka on asioista tietoinen, joka on nähnyt näiden olioiden olemuksen ja jonka herkistynyt hermosto jo sellaisenaan ilmoittaa, mitkä olennot milloinkin ovat läheisyydessä. Suuri on se palvelus, jonka sen sijaan voimme tehdä ruumiista eronneille ystävillemme, jos me ajatuksillamme annamme heidän tietää, että erotamme asiat toisistaan ja että henkinen pyrkimyksemme on aina ylöspäin ja luottaen korkeimman apuun koetamme vapautua himoruumiimme kiusaajista.
Voimmeko ajatella hengellemme pahempaa helvettiä, kuin että joudumme katselemaan joukkoa, joka kaikkine keinoineen koettaa pettää ruumiissa asuvaa ystävämme henkeä. Emmekä voi antaa sille tietoa todellisuudesta, sillä sitä sitoo ihmisen vanhoillinen ajatuskanta ja usko kaikkeen, mikä lähtee ihmiseltä itseltään tai mustalta puolelta.
Ruusu-Risti
— toukokuu 1926
Etusivu Artikkelit