Laiskuuden ja ahkeruuden oikea käyttö

Olin pieni poika. Vuodet vierähtelivät. Ne olivat pitkiä. Mutta niiden vaihtuessa oli juhlallinen hetki: joulu. Joulu astui ovesta sisälle jo aattona, tasan klo 12. Siihen mennessä oli kaikki arkinen touhu lopetettu. Me odotimme. Tiesimme, että klo 12 ovi aukenee ja joulu astuu huoneeseen. Ja niin tapahtui. Se astui sisälle suurena olkikupona. Ja levittäytyi lattialle. Ihmeellinen tunnelma valtasi kaiken. Huone ei enää ollut arkinen maja.

Vuodet vierivät. Kasvoin muiden mukana vuodesta vuoteen. Laahustaen. Valoa puuttui. Tietoa puuttui. Oli kuin kellumista haaksirikkoutuneen laivan kappaleella, jossa ainoana tehtävänä on pysytellä pinnalla. Mitä varten. Toivossa, jos näköpiiriin ilmestyisi laiva tai saari tai mantere. Ulapalla kellumisessa itsessään ei ole tarkoitusta. Tarkoitus on toivossa.

Vihdoin viimein laiva saapui. Sen nimi oli "Ruusu-Risti". Se vei minut maihin. Joulun olkikupo astui jälleen huoneeseen. Lamppukin paloi. Tunnelmakin palautui. Elämällä oli tarkoituksensa. Muukin kuin vain pinnalla kelluminen. Aavistelin sen tähden, että ellen kykene tarkoitusta toteuttamaan, niin ennemmin tai myöhemmin elämä muuttuu yksitoikkoisuudeksi. Ja kuitenkin: eivätkö kaikki päivät voisi olla valon päiviä?

Valo vastasi: oikein aavistat. Kaikki päivät voisivat olla valon päiviä. On vaan päästävä pysyväiseen valoon. On päästävä pysyväiseen hyväntahtoisuuteen, ystävällisyyteen, rakkauteen. On tehtävä työtä valon puolesta. Ihmiset on saatava tulemaan valon lapsiksi. "Tehkää ihmiset minun opetuslapsikseni, opettaen heille kaikkea, mitä olen käskenyt", sanoi Kristus, valon Herra.

Näin oli asia. Halusin tarttua valoon. Halusin tehdä työtä. Ei niin kuin minä tai maailma tahtoo, vaan niin kuin Valo käskee.

Tällöin opin tuntemaan pari seikkaa: laiskuuden ja ahkeruuden. Ne tulivat koetukselle uudella tavalla. Niinpä vanhan lauseen: "laiskuus on hyvä lahja, kun sitä osaa oikein käyttää", saattaa ymmärtää kahdella tavalla. Vanha käsitys arvelee, että kun ihminen ei tee työtä, vaan elää kuin loiskasvi, toisten työn tuloksilla, silloin hän muka osaa käyttää laiskuutta oikein. Todellisuudessa hän on vain laiska. Korkeintaan hän on ovela, käyttää laiskuutta väärin. Käyttäessään laiskuutta oikein, ei ihminen voi olla laiska. Pikemminkin päinvastoin. Sillä hänen luonteessaan on voimakas vaatimus siihen suuntaan, että hänen on taloudellisesti seisottava omilla jaloillaan. Hän onkin ahkeruuden, sanokaamme umpimähkäisen ahkeruuden viisastuttama. Hän alkaa ymmärtää, ettei ahkeruus ja työ sellaisenaan muuta elämää pysyväiseksi valoksi. Täytyy tietää mitä tekee. Täytyy tietää, ettei työskentele valoa vastaan, vaan sen mukana. Yhdeltä puolen: täytyy osata käyttää laiskuutta oikein. Oikein käyttää ihminen laiskuutta silloin, kun hän kieltäytyy ahertelemasta aistinten ilotantereilla; kieltäytyy ahneudesta, kateudesta, koston- ja vallanhimosta; kieltäytyy katkeroitumasta, suuttumasta, riitelemästä ja raatelemasta. Laiskuuden oikeaan käyttöön kuuluu edelleen, ettemme antaudu sotaan, aseitten harjoitukseen ja käyttöön. Sillä joulusanoma sisältää: "rauha maassa". Laiskuuden oikea käyttö vapauttaa edelleen väkivaltaa hyväksyvistä seuroista, kirkoista, yhdistyksistä ja järjestöistä.

Entä ahkeruuden oikea käyttäminen? Ahkeruutta käytämme oikein täyttäessämme oikeat velvollisuutemme, niin että työmme on sopusoinnussa rakkauden hengen kanssa, Mestarin opetuksen kanssa.

Oppiessamme tämän ihmeellisen taidon, jää meille aikaa. Ja mihin käyttäisimme ylijäämän ajan? On tilaisuus tarjota ylimääräiset harrastuksemme joko yhteistyöhön valon ruhtinaan kanssa tai yhteistyöhön maailman seurojen, seurustelujen ja harrastusten kanssa.

Kun valitsemme toimialaa vapaalle harrastuksellemme, pitäkäämme kiinni valon ruhtinaan, Kristuksen, käskyistä. Silloin huomaamme, että Ruusu-Risti on poikkeuksellinen, että sen johtava opetus on Kristuksen oppi, se oppi, jonka huomioonottaminen on pysyväisen valon ehto. Niinpä olenkin vuosien vieriessä muodostunut yhä kiinnostuneemmaksi Ruusu-Ristin lukijaksi ja asiamieheksi. Ruusu-Ristin ilmestymistä olen odottanut kuin lapsena joulua. Väliajat sulattelen edellistä ja odottelen seuraavaa numeroa.

Pysyväisen joulun tunnelmaa saan kokea työn ilona silloin, kun työskentelen yhteistyössä Mestarin johdolla. Se työ on samalla opettanut ymmärtämään, kuinka laiskuutta ja ahkeruutta on oikein käytettävä.

(Lyhennelmä)

Ruusu-Ristin asiamies

Ruusu-Risti — tammikuu 1932