Sampsa Kuukasjärvi
Tutkimisesta palvelemiseen
Tutkimisen ja palvelemisen tärkeys
Teosofian mukaan meidän on päästävä tietämättömyydestä tietoon tutkimalla. Voidaan sanoa, että tutkiminen, eräällä tavalla tieteellinen asenne, erottaa teosofian uskonnosta ja mystiikasta. Tutkimisen kohteena on juuri teosofia eli "jumalallinen viisaus". Se on perusviisaus, joka toimii hyvän elämän perustana ja jonka totuudenetsijät löytävät. Oikean tiedon on määrä johtaa toimintaan, sellaiseen, joka vapauttaa meidät ja auttaa toisia.
Tutkiminen poistaa tutkijalta ehdollistumia, ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä, lisää henkistä erottamiskykyä ja tarkkaavaisuutta itseä ja ympäristöä kohtaan ja saa tekemään useamman askareen tietoisesti. Oikean tiedon myötä saamme myös mm. mielenrauhan, hartauden, puhtauden, myötätunnon, selvyyden elämän tarkoituksesta, jumalallisen näkemisen toisissa, luottamuksen elämään, energiaa, iloa, rohkeutta, inspiraatiota, yhteisyyden tunteen jne. – ei ole montaakaan myönteistä seikkaa, jota ei yhdistettäisi oikeaan tietoon. Tutkiminen on todellakin hyvin tärkeää.
Tiedon ja koko elämänkin korkein päämäärä on palveleminen. Se on teosofista elämää eli jumalallisen viisauden mukaista elämää. Teosofian mukaan silloin, kun saadaan oikea tieto, ei voida enää toimia niin epäveljellisesti kuin aiemmin. Veljeys ei silloin ole enää pelkkää teoriaa. Palveleminen ilman tietoa on usein tuputtamista taikka velvollisuudentuntoista suorittamista. Tärkeintä palvelemista harjoitetaan elämäntavalla, ja lisäksi teosofeille annetaan erityiseksi palvelutehtäväksi myös tiedon jakaminen. Tämä tarkoittaa esim. kärsimyksen merkityksestä tai tekojen seurauksista kertomista. Mielestäni meidän kannattaa välttää ns. teosofisia termejä.
Teosofian mukaan huono eli vahingoittava toiminta johtuu tietämättömyydestä. Tämä käsitys löytyy niin muinaisesta Intiasta kuin antiikin Kreikasta. Monet teosofiaan perehtymättömät ihmettelevät tätä käsitystä ja minä itsekin ihmettelin sitä. Voidaanhan nimittäin ilmiselvästi todeta, että tiedämme monia asioita jotka olisivat hyväksi meille, mutta emme kuitenkaan tee niitä. Tiedosta huolimatta vahingoitamme sekä itseämme että toisiamme. Meiltäkin on jäänyt edellä lueteltuja hyviä asioita saamatta.
Jeesus esitti vertauksen talonrakentamisesta ja tyhmästä ja viisaasta miehestä. Molemmat miehet kuulivat, miten talo kannatti rakentaa: kalliolle. Viisas mies rakensi talonsa kalliolle, kun taas tyhmä rakensi sen hiekalle. Tyhmän miehen talo pysyi normaalioloissa paikoillaan, mutta tulvan tullessa sen perusta sortui. (Mt. 7:24–27.) Tässä tunnetussa vertauksessa ilmenee, että on eri asia tietää asia kuin toimia sen mukaan. Voimme hyvin kuulla mikä on parasta, mutta silti olla tyhmiä miehiä.
Kaksi erilaista tietoa
Tiedon ja toiminnan välinen ristiriita ratkeaa, kun tajutaan, että on olemassa kahdenlaista tietoa, sisäistä ja ulkoista. Tavallisesti tiedolla tarkoitetaan ulkoista älyllistä tietoa, joka ei tuo palvelemista, mutta teosofia on nimenomaan sisäistä tietoa. Tämä perusseikka tahtoo meiltä teosofeilta unohtua teosofisten kirjojemme parissa. Ulkoisen ja sisäisen tiedon välinen ero merkitsee myös paljon puhuttua jakoa eksoterismiin ja esoterismiin.
Sokrateen filosofiassa sisäinen tieto on viisautta (vrt. filosofia = "viisauden rakastaminen"). Viisauteen liittyy tietämisen lisäksi oikea toimintatapa. Viisautta ei siirretä opettajan päästä oppilaaseen, vaan se saadaan oivalluksella sisimmästä. Olennaista tutkimista on siis itsensä tutkiminen. Sisällämme on ikään kuin ääni tai tunne, joka opastaa meitä, kertoo, missä teemme oikein ja väärin. Se heijastaa todellista ikuista ja jumalallista henkeämme tämän varjomaailman tuolla puolen. Persoona eli naamio tahtoo usein peittää sen. Me tiedämme mikä on hyvää ja totta, mutta emme aluksi tiedä tietävämme.
Nykyään tätä todellista minää tai sitä muistuttavia tekijöitä kutsutaan esim. intuitioksi, hengeksi, korkeammaksi minäksi tai Itseksi, omaksitunnoksi, sisäiseksi oppaaksi tai suojelusenkeliksi. Sokrates kutsui sitä daimonioniksi. Nimillä ei ole väliä. Olennaista tässä on, että se irrottaa meidät sekä arkisesta ajattelusta että älyllisestä tiedosta.
Itsensä tutkimisessa tutkitaan rehellisesti omaa toimintaa ja itsessä olevia käsityksiä, kokemuksia ja voimia. Kuka olen, mistä tulen, minne menen, mitä teen juuri nyt ja miksi teen niin. Ongelmallisen toiminnan syiden eli vaikuttimien selvittäminen auttaa ratkaisemaan ongelmat. Vaatii kypsyyttä, jottei hätkähdä ja kaunistele tekojaan. Itsetuntemus on tietoa omasta itsekkyydestä ja henkisyydestä ja siinä erotetaan persoonallinen tahto Jumalan tahdosta. Mitä enemmän halutaan kuulla ja noudattaa Jumalan tahtoa, sitä voimakkaammin sisäistämme sen toimintaamme.
Sokrates oli hyvin tietoinen siitä, että ihminen ei muutu ulkoisen tiedon avulla. Mikä arvo ulkoisella tiedolla sitten on? Sokrateen mukaan ulkoista tietoa tarvitaan kätilöimään sisäinen viisautemme ulos. Sokrates kutsui itseään kätilöksi. Hän uskoi, että oikeanlainen tieto ja kasvatus muuttavat ihmisen ja olennaista tässä kasvatuksessa on sen dialogisuus, ei sanelu.
Ulkoista tietoa tarvitaan myös muistuttamaan meitä sisäisen viisautemme olemassaolosta. Parhaassa tapauksessa esim. teosofiset puheet ja tekstit antavat moraalisia vertailukohtia ja innoittavat hyvään, kasvattavat hyviä ajatuksia.
Tutkiminen siis johtaa palvelemiseen, jos tutkitaan itseä ja tunnetaan se ja jos tieto on sisäistettyä. Kaikkea pohtimaamme emme oivalla heti, mutta kun saamme oivalluksen, se vaikuttaa toimintaamme.
Miten itsetuntemus liittyy toisiin
Nyt saattaa herätä kysymys, miten itsetuntemus muka tuo ymmärryksen maailmasta ja toisista. Eikö itsetuntemus ole itseensä käpertymistä – miten se johtaa ykseyden näkemiseen? Olen miettinyt tätä ja tarjoan tässä mallin, joka esiintyy usein itsetuntemusta käsittelevässä kirjallisuudessa ja jonka näen todeksi.
Itsetuntemuksen kehittymisen ensimmäinen vaihe on itsen puolueeton tarkkailu. Täytyy vain tarkkailla uteliaana ja rauhallisena mitä kaikkea sisältä löytyy. Usein kuvataan, että me tässä vaiheessa luokittelemme tekojamme ja motiivejamme "vasemmalle ja oikealle" eli huonoiksi ja hyviksi. Usea päältä katsoen hyvä asia paljastuu hienon itsekkääksi.
Monissa ilmiöissä pitää kokea ensiksi sen negatiivinen puoli. Käsittääkseni tarkkailun jälkeen pitää ensiksi tajuta itsekkyytensä sekä muut puutteensa ja hyväksyä ne. Hyväksyminen voi olla vaikeaa, mutta se on äärimmäisen tärkeää. Nimittäin kun hyväksymme puutteemme, hyväksymme toisetkin ehdoitta ja ymmärrämme heitä paremmin. Kaikki ovat puutteellisia! Näemme, että heidän vikansa ovat meissäkin. Omien puutteiden hyväksymisessä vapaudutaan niin itseen suuntautuvasta syyllisyydestä kuin toisiin kohdistuvasta kaunasta.
Hyväksyminen johtaa sitten myötätuntoon itseä ja toisia kohtaan. Myötätunto itseä kohtaan on äärimmäisen tärkeää. Se on välttämätön pohja aidolle sydämestä lähtevälle palvelemiselle, sillä palvelijalla on oltava jotakin, josta ammentaa toisille. Monesti puhutaan itsensä rakastamisesta ja se on käsittääkseni voimistunutta myötätuntoa. Se ei tietenkään tarkoita itserakkautta.
Positiivinen ymmärtäminen itsetuntemuksessa on sitä, että nähdään jumalallisuus itsessä ja toisissa. Koemme sen itsetuntemuksessa sitä paremmin, mitä enemmän haluamme uskoa hyvään ja mitä syvemmälle pääsemme eli mitä puhtaammiksi tulemme, sillä tuo itsen arvioija, jonka ääni tällöin voimistuu, on meidän henkemme. Se on persoonallisen itsen yläpuolista tietoa.
Vaikka tutkimme itseämme, saamme enenevästi sisältämme tietoa, joka koskee jopa maailmankaikkeutta ja sen järjestystä. Ulkopuolisesta tämä kuulostaa hullulta ja hän ehkä selittää sen suggestiolla, mutta kokemuksen kokeneet tietävät, että se on totta. Viisaus vakuuttaa meidät siitä, että asiat ovat niin kuin pitääkin, että kaikella on tarkoituksensa. Tulee näkemys, että ihmisiä kasvatetaan kärsimyksen avulla, mutta että oivaltamisen jälkeen ei tarvitse enää kasvaa siten. Näemme paikkamme ja arvomme yhä selkeämmin. Olemme yhteydessä Jumalaan ja maailmankaikkeuden harmoniaan. Saamme jumalallisia impulsseja. Palveleminen on sitä, mitä haluamme pohjimmiltamme tehdä ja meillä on nyt palveleva asenne.
Kun olemme tulleet tämän oppaan koskettamiksi, oivallamme vapauttavasti, että kukaan ei ole tästä oppaasta tahallaan erossa. Tajuamme syvästi, että kukaan ei siis ole tahallaan paha, että ihminen yrittää yleensä tehdä parhaansa ja että pahantekijä kärsii itsekin. Persoonallinen ymmärrys pitää häntä erossa hyvästä.
Itsetuntemuksen idea on se, että ihminen auttaa parhaiten kun hän tuntee itsensä. Silloin tunnemme vahvuutemme, voimme hyvin ja hyvinvointimme välittyy toisiinkin, siis on helppo antaa hyvää oloa muille. Mainittakoon, että vanhojen kreikkalaisten filosofien mukaan eudaimonia eli onnellinen elämä oli sosiaalista elämää.
Itsetutkistelu ulkoisen tiedon avulla
Puhuin edellä lähinnä ulkoisesta moraalisesta tiedosta. Moraalisäännöt on tarkoitettu itse punnittaviksi ja oivallettaviksi, koska muutoin niitä ei noudateta tai sitten noudatetaan laista ahdistuneena. Sanottu pätee myös ulkoiseen metafyysiseen tietoon; sekin on tarkoitettu sisällä sulateltavaksi. Teosofiassa ulkoisen tiedon tarkoitus on kätilöidä sisäinen tietomme ulos. Ihanteena on, että kun luemme tai kuulemme toisten ajatuksia tai tapahtumia, vertaamme sitä samalla sisäiseen ääneemme. Hyväksymme ulkopuolisesta tiedosta sen, minkä sisällämme olemme jo tienneet. Muodostamme siis vähitellen sisäisen tiedostamattoman tietomme tietoiseksi. Oivallettu tieto sitten, myös metafyysinen, vaikuttaa toimintaamme.
Tämä asioiden sisäinen oivaltaminen on yliaistillinen kyky, joka on jokaisella. Oivallus on aina jotenkin totta, mutta oivallettu tieto on sitä todempaa, mitä puhtaampi kanava itsekkyydestä ja ennakkoluuloista ihminen on. Puhutaan myös metafyysisten asioiden tutkimisesta muilla yliaistillisilla kyvyillä, esim. selvänäöllä tai astraalimatkoilla. Itse en tiedä niistä mitään, mutta uskon, että itsensä tuntemisen aste antaa niissäkin eri asteista tietoa.
Tutkiminen on lähes turhaa, jos se ei koske sisäistä itseä. Emme silloin kehitä omaa ajatteluamme ja valoamme ja jäämme toisten sanomien sanojen vangeiksi. Kaikki teosofisessa kirjallisuudessa esitetty ei ole totta, koska kaikki tutkijat ovat jossakin puutteellisia ja koska elämä on myös laajempi kuin käsitteet.
Tutkimisen pitää olla vapaata. Kannattaa lukea henkisiä kirjoja ja katsoa ja kuunnella ihmisiä, tutkia kaikenlaisia ihmiskuvauksia: kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista, kuunnelmista, dokumenteista, jne. Jännitys- ja toimintafilmeistä harvemmin oppii, koska niissä ihmiskuvaus ei ole pääasia. Ehkä looseissa ei kannata käsitellä näitä kuvauksia, koska viestimiä on paljon ja koska jokaista koskettaa eri asiat, mutta kukin teosofi voi itsekseen tutustua niihin.
Itse tutkin tavallisesti niin, että luen kirjoja ja teen itseäni koskettavista asioista muistiinpanoja. Joskus otan selvitettäväkseni tutkimusaiheita, jolloin selaan läpi isomman määrän lähteitä. Tämä esitelmä oli tulos projektista, jossa mietin mitä itsetuntemus oikeastaan on. Vaikka en törmännyt mihinkään varsinaisesti uuteen asiaan, miettiminen syvensi käsitystäni: tutuhkot palaset muodostivat uuden opettavaisen kudelman. Esitelmän teko tai muu opettaminen opettaa tutkijaa eniten.
Aidossa tutkimisessa ollaan epävarmoja. Jos siinä ei ole sijaa yllätyksille, se ei ole tutkimista. Tieto tulee myös muuttumaan meidän muuttuessamme, koska meillä on enimmäkseen subjektiivisia totuuksia. Itsetuntemuksen lisääntyessä omatuntokin kasvaa. Kertavalaistuminen kosmiseen totuuteen on harvinaista ja sen on täytynyt vaatia valtavasti työskentelyä joskus aiemmin. Absoluuttista totuutta ei voi olla kellään ihmisellä (kaikkien asioiden suhteen).
Tässäkin tutkimisessa ns. kielteiset asiat opettavat meille myötätuntoa itseä ja toisia kohtaan ja oikeaa toimintatapaa. On hyvä suhtautua lempeydellä ja huumorillakin ihmisten raadollisuuteen ja pienuuteen. Henkiset asiat puolestaan "henkistävät" ihmistä, hänelle voi tulla esim. onnellinen ja pyhä olo ja inspiraatio tehdä hyvää. Mutta mielestäni pitäisi aina muistaa tiedon peilaaminen itseen. Jos palvotaan Mestareita, se estää valon löytymisen omasta itsestä.
Itsetuntemuksen suuret edut
Käsittääkseni itsetuntemuksessa on kolme isoa etua:
1) Itsetuntemuksessa sisäistetään asioita niin, että ne tulevat olemukseemme. Tiedon oma löytäminen sisältä on olennaista, koska ulkopuolinen tieto tai käsky ei juurikaan muuta meitä. Näemme jokainen, miten paljon meillä on ollut tietoa oikeasta elämästä ja miten vähän se on vaikuttanut meihin. Ei ole olemassa toista yhtä hyvää menetelmää palvelemiseen kuin itsensä tutkiminen.
Todellisesta tiedosta myös seuraa välittömästi palveleminen. Ei tarvitse miettiä miten tietoa sovelletaan, sillä se pulppuaa sisältämme. Ja palveleminen voi tapahtua heti pienissä asioissa. Jos tieto on vain ulkoista, tutkijalla on vaarana etsiä tietoa, "kunnes pystyy soveltamaan tietoa käytäntöön". Tämä tiedon keruu ei hevillä pysähdy, ja jos pysähtyy, soveltaminen voi olla tällöin laskelmointia.
2) Itsetuntemuksessa ollaan riippumattomia toisista (henkilöistä tai opeista). Koska teosofia on sisäistä tietoa, ei ole olemassa valmiiksi annettua teosofiaa. Teosofi tutkii asioita itse ja hänen pitäisi pyrkiä omaan katsomukseen ja omiin sanoihin. Hänen pitäisi puhua vain siitä, minkä on itse kokenut tai oivaltanut. Omista sanoista on suuri hyöty keskusteluissa "ulkopuolisten" kanssa, sillä perinteinen käsitteistö voi olla kielimuuri. Ihminen voi pettyä toisiin tai teosofiana esitettyyn ulkoiseen tietoon, mutta sisäiseen itseen hän voi luottaa.
Jokaisen Seuran jäsenen pitäisi miettiä mitä hän vastaa, jos häneltä kysytään "Mitä se teosofia on?". Itseäni on harmittanut, kun en ole pystynyt selittämään sitä lyhyesti enkä ole liittänyt sitä itsetuntemukseen. Seuran jäsenillä pitäisi myös olla näkemys siitä, miten hyvin Seura ilmentää teosofiaa.
Teosofeilla on usein vikana ulkoisen tiedon keruu. Syynä voi olla teosofian väärä ymmärtäminen taikka väärän turvallisuuden hakeminen. Ensimmäisessä vaihtoehdossa luullaan, että tutkiminen on pelkästään teosofisen kirjallisuuden lukemista. Minäkin luulin ennen näin. Otetaan kirjoista käsitteet, kuvitellaan että nyt meillä on tieto ja kenties ollaan vielä ylpeitä. Nautitaan kysymyksistä, joihin saadaan vastaukset kirjoista. Oikeasti vastauksia elämään ei voida hankkia kirjoista tai toisilta, vaan ne on löydettävä sisältä.
Voi myös tapahtua niin, että opiskelija aavistaa että todellinen teosofia on sisäistä tietoa, mutta hän keskittyy silti ulkoiseen tietoon, koska pelkää epävarmuutta. Useinhan jokin elämän kolaus havahduttaa ihmisen ja ohjaa henkiseen tutkimiseen. Hiekalle rakennettu talo on sortunut tulvassa ja kaivataan nyt ihan oikein sitä kalliota. Huomataan, että henkisissä piireissä on ravintoa ja aletaan hankkia sitä. Jäädään keräämään ulkoista tietoa, koska ei uskalleta kohdata enää epävarmuutta.
3) Itsetuntemuksessa ollaan omia itsejä. Palveleminen on sitä, mitä todella sisimmässämme haluamme tehdä. Siinä ei ole negatiivista uhrautumisen tuntemusta, sillä koemme toteuttavamme sekä itseämme että Jumalan tahtoa.
Mutta ihmisen pitää olla aito myös sitä ennen, silloin kun persoona ohjaa häntä enemmän kuin henki. Jos ihminen yrittää olla erilainen kuin mitä on, hän ahdistuu ja vakavoituu. Tällöin hän rajoittaa itseään ja mielestäni turhaan. Langettuaan tällainen yksilö tuntee syyllisyyttä ja se on ikävää, koska syyllisyyden tunne huonontaa meitä. Meidän pitäisi suhtautua vain myönteisesti kokemuksiin; todeta, että "Kappas, kun teen taas näin!" ja tiedostaa syy lankeemukseen.
Henkisen elämän takapakitkin kuuluvat elämään. Teosofian mukaan meillä ei ole hätää, sillä olemme varmasti oikeassa suunnassa ja olemme juuri niin hyviä kuin voimme olla. Olemme oppimassa sitä mitä pitääkin. Kiusaukset voitetaan ilman taistelua kun ne nähdään ja ymmärretään, mutta vasta kun olemme siihen valmiit eli tahdomme sitä. Moraalisuus siis tulee, kun olemme valmiit siihen. Se, mistä meidän tulee vain huolehtia ollessamme omia itsejämme, on tarkata sisimpäämme ja huomata sisäisen oppaan ääni. Sillä mitä enemmän kuulemme sitä, sitä enemmän sisäistämme sitä ja sitä vähemmän itsekäs persoonallinen tahtomme vastaisuudessa miellyttää meitä. Näin kasvetaan aidosti palvelemiseen.
Esitelmä Teosofisen Seuran kesäkursseilla 2003.