Albert Schweitzer ja saksalaisen teologian alkuun panema uskonpuhdistus
Eräs aikamme henkisimpiä ihmisiä on varmaan Albert Schweitzer (14.1.1875 – 4.9.1965), lääkäri, pappi, urkutaiteilija ja uskontojen tutkija. Mutta hän on vielä paljon muuta. Hän on kristillisyyden suuri profeetta kuten Leo Tolstoi aikanaan. Hänen kirjallinen tuotantonsa on hyvin suuri: yli 100 teosta uskonnoista, mystiikasta, filosofiasta ja taiteesta, hän on erikoisesti syventynyt Paavali- ja Jeesus-kysymyksiin. Hän on innoittanut lukemattomia yksilöitä. Hän antaa kylmälle ja hengettömälle ajallemme ihanteen, syvän kristillisen rakkauden ja sen hienon moraalisen opin. Papisto nimittää häntä kerettiläiseksi hänen nykykristillisyydestä poikkeavien mielipiteidensä vuoksi, mutta he ehkä unohtavat, että Schweitzer elää kristikunnan mestarin, Jeesuksen oppien mukaisesti, kun taas monet hänen vastustajansa eivät elämässään niitä noudata. »Hedelmistä puu tunnetaan.»
Kuten tunnettua, Schweitzer on vuodesta 1913 alkaen ilmaiseksi hoitanut Afrikan alkuasukkaita sairaalassaan Ranskan Kongossa. Hän on uhrannut kaikki kirjoistaan, urkukonserteistaan ym. saamansa rahat — vieläpä Nobel-palkintonsakin — sairaalansa ylläpitoon. Hän sanoo, että hänellä ei ole mitään henkilökohtaisia tarpeita. Hän työskentelee puhtaasti humaanisen rakkauden käskystä.
Hän oli aikaisemmin opettajana Strassburgin yliopistossa, mutta Euroopan ilmapiiri on painostava, hänenlaiselleen suuria näkemyksiä omaavalle ihmiselle suorastaan tukahduttava. Länsimaat tahtovat vielä elää uskonnollisten opinkappaleiden henkeäsalpaavan ilmakehän ahtaassa puristuksessa. Suuri sielu haluaa levittää henkiset siipensä, se etsii toimintaa, avaria vaikutuskenttiä. Se punnitsee asioita ikuisuuden laajasta näköpiiristä.
Schweitzer päätti lähteä Afrikkaan, sen vuoksi hän meni Ranskan lähetysseuraan ja tarjoutui työntekijäksi. Se ei ollut seuralle mieluisa uutinen. Schweitzer sanoi, ettei hän aio lähteä opettajaksi, vaan lääkäriksi. Lähetysseura ei halunnut päästää häntä sinne lääkäriksikään, koska hänen oppinsa seuran mielestä oli harhaoppia ja tahdottiin, ettei hän sitä opettaisi Afrikassa.
Kuvauksista päätellen terveydelliset olot Afrikassa ovat kurjat, suorastaan säälittävät. On paljon spitaalia, unitautia, malariaa ym. sairauksia. R. Grabs kertoo kirjassaan »Elämän kunnioitus» seuraavasti: »Trooppiset haavoittumat leviävät kehon kaikkiin osiin, usein koko sääri on yhtä ainoaa haavaa... Vähitellen sairaat laihtuvat pelkiksi luurangoiksi ja vetävät viimeisen henkäyksensä kärsittyään sitä ennen kauheita tuskia.» Tämä Grabsin kuvaus on Kongosta.
Länsimaissa lauletaan ylistyshymnejä Jeesukselle, mutta unohdetaan hänen sanansa: »Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette myös minulle.» Ihmiskunta haluaa vielä ristiinnaulita profeettansa ja sadan vuoden kuluttua heidän kuolemastaan heitä ylistää.
»Miten Schweitzer on joutunut noin 'kerettiläisille' linjoille», kuten papisto sanoo. Hän on tutkinut kaikki teokset mitä Jeesuksesta ja Paavalista on kirjoitettu viimeisten vuosisatojen aikana ja kirjoittanut kirjan Paavalin mystiikasta sekä Jeesus-kysymyksestä. Hän on myös tutkinut muita uskontoja ja näkee näissä yhtä korkeatasoista moraalioppia kuin kristinuskossakin. Paavalia hän nimittää mystikoksi.
Mutta todennäköisesti ratkaisevin osuus Schweitzerin uskontokäsitysten muodostumiselle on ollut saksalaisella teologialla. Kristinuskon vallankumouksellisen uskonpuhdistuksen alkoi saksalainen teologi D. Fr. Strauss. Kaksiosaisella teoksellaan »Leben Jesu» (Jeesuksen elämä) v. 1835 hän vei saksalaisen jumaluusopin kunniakkaaseen johtoasemaan lännessä. Kun Straussin kirja ilmestyi, se vaikutti pommin tavoin teologisen viisastelun ilmapiiriin. Kirja sai laajan menekin Saksassa ja sen ulkopuolella. Kerrotaan, että Straussin nimi tuli kuuluisaksi yhdessä yössä, mutta se kuuluisuus tuhosi hänen lupaavan tiedemiesuransa. Straussin mielipide oli, että evankeliumit samoin kuin Jeesuskin ovat myyttejä, so. vertauskuvallisia. Hänen kantansa Jeesus-kysymyksessä on lähellä essealaisten ja alkukristittyjen mielipidettä, joka näki Jeesuksessa korkean jumalallisen opettajan, mutta ei suinkaan mitään yliluonnollista olentoa. Hj. Holmquistin Kirkkohistoria kertoo: »Onkin sanottu, että kaikki myöhemmät hyökkäykset evankeliumien historiallista uskottavuutta kohtaan ovat olleet lastenleikkiä verrattuina Straussin todella merkittävään kirjaan»... »Se todisti 27-vuotiaassa (Straussissa) hämmästyttävää oppineisuutta ja terävyyttä.» Tuskin mikään teos Qumramin tekstilöytöjä lukuun ottamatta on herättänyt sellaista kohua kuin »Leben Jesu». Näytti silti kuin kaikki ajan luomat ainekset Jeesuksen yliluonnollisuudesta ja evankeliumien historiallisuudesta olisivat romahtaneet. Edellä mainittu kirkkohistoria sanoo: »Tuntui kuin olisi seisottu jyrkänteen partaalla.»
Straussin linjaa kulki myös F. Ch. Baur ja hänestä sai alkunsa nk. Tübingeläinen Koulukunta. Sekä tübingeläiset että eräät muut Saksan suuret teologit ryhtyivät puhdistamaan kristinuskoa. He tutkivat perusteellisesti kaiken, mitä oli uskonnostamme kirjoitettu, myös vanhat roomalaiset annaalit, harjoittivat tekstikritiikkiä ja leikkasivat säälimättä pois aikojen lisäämät kasvannaiset. He huomasivat, että Jeesuksen henkilöllisyyden — kuten kaikkien suurten uskontojen perustajien — Krishnan, Buddhan, Zoroasterin ja Orfeuksen ym. ympärille on aikojen kuluessa lisätty paljon legendaarisia aineksia. Oli esitetty se suunnaton väite, että Jeesuksen kautta maailmat luotiin ja että hän tuomitsee kaikki olennot. (Myös kaikkien aurinkokuntien ihmiskunnat). Väite ylitti kaiken järjellisyyden rajan ja sen täytyi olla myyttinen, vertauskuvallinen. Tämä väite oli peräisin keskiajalta ja sitä aikaisemmalta kaudelta. Maapalloa luultiin silloin koko avaruuden keskipisteeksi, ja uskottiin, että Jumala on luonut ihmisen vain tälle Tellus-planeetallamme. Tänne hän myös sen vuoksi lähetti oman poikansa. On täydellä syyllä kysytty, koska Jeesus ehtii kaikilla planeetoilla kärsimään ristinkuoleman, missä avaruuden osissa ihmisiä lieneekin.
Edellä mainittuja teologeja myöhäisempi oli professori Adolf von Harnack. Hän oli kristinopin ja juutalaisuuden tieteellisistä tutkijoista ehkä kaikkein perusteellisin. Hän oli kuolemaansa asti v. 1930 länsimaiden huomattavin historiallisen ja tieteellisen jumaluusopin edustaja. Hänestä on sanottu, että hän tunsi paremmin juutalaisuuden kuin juutalaiset itse. Hän kävi luennoimassa mm. Helsingin yliopistossa.
Harnack, kuten hänen edeltäjänsäkin, työskenteli dogmaattista kristinopin julistusta vastaan ja koetti aikaansaada palaamisen Jeesuksen yksinkertaiseen evankeliumiin. Hänen työnsä kohtasi paljon vastustusta, mm. kun hän hylkäsi neitseestä syntymisopin, se aiheutti vuonna 1892 erään Saksan kirkon kiivaimpia kirkkoriitoja. Schweitzer oli Harnackiin henkilökohtaisessa kosketuksessa.
Schweitzer on näiden suurten saksalaisten teologien kunniakas edustaja meidän aikanamme. Hän ei ryhtynyt Euroopassa taisteluun kristinuskon nykyistä kaavamaisuutta vastaan. Mutta sekä hänen omat kirjansa, että muiden hänestä kirjoittamat kirjat puhuvat puolestaan. Häntä ei voida erottaa yliopistollisista viroista, (monen muun saksalaisen teologin tiedemiesura tuhottiin täten ennen Harnackin aikaa), koska hän ei ole sellaisista välittänyt. Hän ei ole elämältä pyytänyt mitään, vaan haluaa uhrautua kehittääkseen uutta suvaitsevampaa ja elämän kunnioituksen omaavaa ihmistä. Siinä on Schweitzerin motiivin Kristuskaltainen ylevyys.
Schweitzer ei puhu elämän suurista kysymyksistä. Hän vaikenee ihmisen, tuon Jumalanpojan, tiestä täydellisyyteen, ja tämän kehitystä ohjaavista syyn ja seurauksen sekä jälleensyntymisen laeista. Hän ei myöskään näe Jeesuksessa lunastajaa eikä yliluonnollista olentoa. Historiallinen Jeesus on ollut hänelle tärkeä, mutta tuskin on sitä enää, koska hän kertoo, että on kokenut Kristuksen sisällään kuten Paavalikin. Ja ken on kokenut tuon mystillisen tapahtuman, hänelle ei mikään historiallinen persoonallisuus ole kovin tärkeä. Hän on silloin yhtä Ikuisen Jumalallisen elämän kanssa.
A. T.
elonpyörä — 1960 n:o 1
Etusivu Artikkelit