Jussi Snellman

Vaikenemisesta

Viisas opettaja Jeesus Natsarealainen sanoi, että jokaisesta sanasta, jonka puhumme, täytyy meidän vastata tilinteonpäivänä.

Jos me ajattelemme Jeesusta todella viisaana ihmisenä, hän varmaan tiesi, mitä hän puhui. Hän oli itse oppinut vaikenemisen arvon ja puhumisen vastuullisuuden. Hän oli ollut yksin erämaassa, siellä paastonnut ja vaiennut — kuunnellut niitä "sanomattomia" sanoja, joita Isä hänelle puhui hänen hengessään. Siellä hän oli hiljaisuudessa miettinyt elämän merkitystä, oman tehtävänsä tarkoitusta ja kun hän oli saanut selvän vastauksen henkensä polttaville kysymyksille, päässyt todelliseen välittömään yhteyteen Isän kanssa, tullut horjumattomaan totuuden tietoon, ilmestyi hän ihmisten keskelle, vaelsi ympäri, opetti ja puhui siitä totuudesta, jonka hän oli löytänyt ja johon sisältyi sanoma taivasten valtakunnasta.

Ja jos ajattelemme muita ihmiskunnan opettajia, huomaamme, että kaikista heistä kerrotaan samaa. Mooses jätti kansan, meni vuorelle yksinään ja näki siellä Herran kasvoista kasvoihin. Samoin Israelin muut profeetat aika ajoittain olivat erämaassa, josta sitten ilmestyivät ennustamaan ja saarnaamaan, saatuaan siihen erityisen käskyn Herralta. Gautama Buddha, Aasian vaikeus, vaelsi kauan Intian viidakoissa ja lopuksi istui yhden ainoan puun juurelle, pyhästi päättäen ettei siitä ennen nouse, ennen kuin on saanut vastauksen kaikkiin kysymyksiin, saavuttanut täydellisen valistuksen.

Apollonius Tyanalaisen sanotaan vaienneen useampia vuosia turvautumalla kirjoittamiseen välttämättömissä tapauksissa ja Pythagoraan oppilaiden täytyi alkuasteella kuunnella kahden vuoden aikana vaieten opetuksia, ennen kuin saivat ottaa osaa keskusteluun.

Yhä vielä Intian viidakot ovat täynnä mykkiä mietiskelijöitä ja onpa Euroopassakin veljeskuntia ja luostareita, joissa veljet ovat lupautuneet vaikenemaan koko elämänsä ajaksi.

Me huomaamme, että vaikenemisen kautta yksinäisyydessä on tavallisesti voitettu jokin suuri saavutus, välitön, ehdoton totuuden tunteminen, yksilökohtainen yhteys Jumalan kanssa sekä sen seurauksena ja hedelmänä todellinen, arvokas puheenlahja.

Henkinen tieto antaa etsijälle yhä suurempia voimia ja samalla myös yhä suurempia vastuuvelvollisuuksia. Sanoohan salatiede, että aivan ihmeellinen voima on kätketty kirjaimiin ja sanoihin. Todellisen tietäjän valanmerkki on sana, jonka avulla hän hallitsee: mitä hän käskee, se tapahtuu; minkä hän sitoo, se on sidottu maan päällä ja taivaissa. Kaiken olevaisen takana on Luojan mysteerio, salaiset syntysanat. Jokaisen meidän nimeemme on kätketty erityinen voima, puhumattakaan puheestamme, jolla joka hetki saamme aikaan vaikutuksia ja seurauksia joko hyödyksi tai häviöksi, kiroukseksi tai siunaukseksi.

Suomen kansalla on aina ollut tieto sanan voimasta; kansamme tuntemat voimasanat, luotteet ja loitsut ovat kallista perintöä entisiltä ajoilta, jolloin niitä osattiin käyttää parantamaan ja torjumaan kaikkia tauteja, poistamaan veden, maan ja muiden elementtien vihoja, antamaan onnea kaikissa elämän olosuhteissa, kuten nostattamaan lempeä, saattamaan kylvölle runsasta kasvua ja satoa, tuomaan kalaonnea, riistan rikkautta, kaikkea menestystä sekä ihmisille että eläimille. Tietysti sananvoimalla yhdessä taikakeinojen kanssa myös koetettiin vihamiehelle, anastettiin lähimmäisen etuja ja omaisuutta, saatiin aikaan kaikenkaltaista vahinkoa ja siis yleensä käytettiin näitä voimia niin hyvän kuin pahankin palveluksessa.

Materialistinen aikakausi tuomitsi nämä voimat, kuten kaiken yliluonnollisen, pimeäksi taikauskoksi ja sivistys sekä tiede lujitti rintamansa hävittääkseen kansasta uskon noihin pakanuuden ajalta perittyihin "lapsellisuuksiin", kuitenkin kooten ja tallettaen tuotteita ja loitsuja kirjoihin, koska ne tavallaan olivat runoutta ja koska niillä joka tapauksessa oli suuri kansantieteellinen merkitys.

Mutta kansa on itsepäinen eikä niin hevillä luovu uskostansa. Aina on Suomen kansalla ollut ja on yhä omat tietäjänsä ja poppamiehessä, joilla on hallussaan entinen, ikivanha perintätieto. Kun tapasi tauti, johon ei tavalliset lääkkeet tepsi, jossa ei lääkärin apu auta, ajetaan usein pitkien matkojen taakse tapaamaan tietäjää ja saamaan hänen salaperäistä apuaan. Tietäjä tekee taikansa, valmistaa itse lääkkeensä ja liittää niihin voimasanansa sekä loitsunsa ja varmaankin usein avunpyytäjä palaa autettuna, koskapa tietäjien maine ei sammu, vaan itsepintaisesti säilyy ja kasvaa kansan keskuudessa.

Vox populi vox del, kansalla on tavallisesti tieto totuudesta. Käänne on tapahtunut tieteellisessä maailmassa: vanhat tietäjät alkavat saada oikeutta jälleen ja salaiset voimat voittavat tieteen tunnustusta. Itse tiedemiehet jo kilpailevat tietäjien kanssa, lääkärit käyttävät taikatemppuja, parantavat katseellaan ja kosketuksellaan ja hokevat voimasanoja — hypnotisoivat, mesmerisoivat ja suggeroivat. Missä on erotus? Lääkärin menetelmä on tieteellistä, tietäjän temput vain taikauskoako? Tuo selitys ei kelpaa, sillä mitään todellista erotusta ei ole olemassa, vaikka toinen seremonia suoritetaan joko lääkärin vastaanottohuoneessa tai sairaalassa — toinen taas kansan tietäjän mustassa tuvassa tai savuisessa saunassa.

Jos siis myönnämme ja ymmärrämme, mikä mahti on sanalla, mikä voima on kätketty puheeseen, eikö silloin meillä ole syytä ottaa vaari sanoistamme, pitää tarkasti huolta siitä, mitä me puhumme? Kielemme on vallaton elin, liukas ja liikkuva kapine. Sanat kuin itsestänsä tipahtavat suustamme. Kun olemme sanoneet jotain sopimatonta ja loukkaavaa, on tavallinen puolustuksemme: "En minä sitä niin pahasti tarkoittanut; se aivan kuin vahingossa pääsi minun huuliltani."

Varsinkin jos meille on uskottu jokin salaisuus, tuntuu meistä melkein mahdottomalta pitää sitä kielemme takana. Usein sen uskomme parhaalle ystävällemme tai läheisimmälle omaisellemme vannottamalla häntä, ettei hän sitä puolestaan kenellekään kertoisi. Tavallisesti tuolla ystävällä on myös muita parhaita ystäviä ja niin salaisuutemme kulkee "uskottuna salaisuutena" ystävältä ystävälle, kunnes siitä on tullut "julkinen salaisuus". Jos siis tahdot, että jokin asia tulee tunnetuksi, kerro se salaisuutena jollekin ystävällesi.

Ainoastaan harjoittamalla vaikenemista opimme hillitsemään kieltämme. Kaikissa uskonnoissa annetaan sille suuri arvo ja opetetaan karttamaan kielen syntejä.

Puheenlahjan pitäisi olla ihmisen jaloimpia kykyjä ja suurimpia etuoikeuksia, mutta kuinka hän käyttää tuota jumalallista lahjaansa? Hän puheessaan valehtelee, pettää, panettelee, häpäisee, herjaa, ivaa, kiroaa ja sadattelee uskomattoman paljon enemmän kuin mitä hän sanoillaan siunaa, kiittää, lohduttaa, rohkaisee, puolustaa, puhuu totuutta ja edistää hyvän asiaa maailmassa.

Jos näkisimme sen pahuuden paljouden, minkä ihmiset saavat aikaan maailmassa sanoillaan, varmaankin olisi parempi, että sanatarkasti seuraisimme Jeesuksen kehotusta: Jos joku sinun jäsenistäsi pahentaa sinut, leikkaa se pois. Totisesti on parempi, että uhraamalla kielemme olemme pakotetut mykistymään kuin että otamme osaa niihin jokapäiväisiin paheisiin ja suorastaan rikoksiin, jotka vehkeilyn, panettelun ja häpeällisen juoruamisen muodossa rehottavat ihmisten kesken.

Samaa heikkoutta on meissä ainainen kiihkeä arvostelemisen halu. Panettelupahettamme puolustamme mielellämme juuri sillä, että se on vain asianomaisen henkilön tai jonkin asian arvostelemista. Kaikki arvosteleminen on mielestämme aivan luvallista ja suorastaan tärkeää huomiokykymme ja järkemme kehittämistä.

Mutta omituista on arvostelussamme, että erityisen halukkaasti etsimme huonoja puolia ja vikoja, varsinkin kun on kysymys jostain omaa alaamme koskevasta suorituksesta tai henkilöstä, joka tavallaan on kilpailijamme. Ja tavallisesti olemme kovin haluttomia ja saitoja antamaan tunnustusta, kiittämään sekä näkemään hyviä puolia — tai jos niin teemme, on se ikään kuin pakollista tai teeskenneltyä ja silloin käytämme sanoja "täytyy myöntää, että sillä on hyviäkin puolia" tai "vaikkakin hänellä on ansionsa, niin —."

Parempi on jättää kiittämättä ja moittimatta, olla aivan arvostelematta, kauniisti ja vaatimattomasti vaieta. Silloin opimme aivan uudella tavalla suhtautumaan asioihin ja ympäristöömme, huomiokykymme silloin kasvaa monikertaisesti ja järkemme ottaa jättiläisaskeleita eteenpäin. Vaikenemisen avulla me opimme kalleinta kaikesta, totuutta, opimme kuulemaan hiljaisuutta.

Ja merkillistä kyllä me opimme ikään kuin näkemään, mitä toiset ajattelevat. Me saamme seurata ja kuunnella, kuinka kaikki ympärillämme, sekä elävät olennot että esineet kertovat meille itsestään, ottavat meidät uskotukseen ja tekevät meille yllättäviä itsetunnustuksia, peittelemättä paljastavat itsensä sekä näyttävät meille totuuden.

Vasta sitten, kun osaamme uskollisesti vaieta, avautuu vähitellen elämänkirja eteemme, paras kaikista kirjoista, viisain kaikista opettajista. Kun sitä olemme jonkin aikaa tutkineet ja sitä jotain oppineet, tapahtuu ihme: todellinen uusi puheenlahja pulpahtaa suustamme, jolloin osaamme tarkata jokaista sanaamme ja jolloin sanamme eivät ketään haavoita, eivätkä loukkaa, vaan ovat opiksi ja siunaukseksi.

Elämän levottomassa leikissä me helposti eksymme ja uuvumme, ellemme osaa paeta hiljaisuuden erämaahan ja nousta arkielämän pölyiseltä tasangolta puhtauden vuorelle. Sieltä ovat kotoisin ne ihmisenpojat, jotka aina aikanaan ilmestyvät keskellemme ja joiden tunnusmerkki on voima, joiden olemus on rauha ja joiden elämä on rakkaus ja hyvyys.

Ruusu-Risti — 1923

Rakkain kirjani

Olin jo lamautunut, täydellisesti tyytynyt siihen, että ihminen ei voi löytää varmaa totuutta. Maailman alusta alkaen on ihminen etsinyt ja Pilatuksen hienon ivallinen kysymys: "Mikä on totuus?" näytti olevan ainoa tulos kaikesta turhasta etsimisestä. Onhan ollut merkillisiä tietäjiä, ihmeellisiä näkijöitä, ennustajia ja ihmeittentekijöitä kaikkina aikoina, onhan syntynyt uskontoja, joita miljoonat sielut tunnustavat, onhan luotu filosofisia oppijärjestelmiä ja nerokkaita tieteellisiä teorioita maailmoiden synnystä, elämän ja luonnon ilmiöistä, ihmisen olemuksesta ja kaiken tarkoituksesta.

Mutta kuinka nuo tiedot ovat ristiriitaisia, toisiaan vastaan hyökkääviä — kuinka jo tänään kumotaan, mikä eilen oli ehdoton totuus. Filosofi nauraa papille ja pappi huutaa "anateemansa" kaikille, jotka eivät kulje hänen talutusnuorassaan. Askeetti kieltää kaiken ja sulkien silmänsä tahtoo päästä kaikesta harhasta — itsensä luova mielikuvitus on hänelle ainoa todellisuus. Tiedemies analysoi, mittaa ja punnitsee, mikroskoopilla tarkistelee kaikkein pienintä atomia ja kaukoputkella tähystelee avaruuden etäisimpiä maailmoja ja näin hullun tavoin kiertelee ilmiöiden labyrintin loppumattomia käytäviä.

Missä siis on totuus? Ja onko mitään lopullista päämäärää olemassa? Missä ihmisen henki voi levätä, missä ihmisen sielu voi tuntea itsensä turvatuksi?

Hyvyys ja kauneus, kreikkalaisten vanha elämän ihanne, siinä kaksi pettämätöntä porrasta elämän loppumattomilla askelmilla!

Vaikka kaikki muu pettäisi, ylevinkin oppi, luotettavin tieteellinen totuus, mestarit, jumalat ja vapahtajat sortuisivat omaan olemattomuuteensa, vaikka maan vankka kamara katoaisi ja maailmat tyhjiin raukeaisivat — katso! ihana porttisi, jonka toisena patsaana on hyvyys ja toisena kauneus, kohoaa edessäsi koskemattomana.

Siis sieluni, pyri hyvyyteen, ilmennä itsessäsi kauneutta! Voi sinua, itsesi pettäjä! Et kykene olemaan hyvä, ainoastaan hyvän irvikuva, oi, kuinka kaukana olet kauneudesta!

Sain käsiini merkillisen kirjan: "Mitä on kuolema?" Tämähän on ihmeellistä! On siis kuitenkin olemassa jonkunlainen totuus, ihminen voi päästä tietoon elämän salaisuuksista, hän voi tunkeutua itse kuolemankin pimeiden porttien taa. On jonkinlainen järjestys, jonkinlainen yhtäpitävyys olemassa eri uskontojen, eri aikoina esiintyneiden viisasten ja opettajien julistamissa opeissa. Ihminen voi tutkia itse todellisuutta näkyväisissä ja näkymättömissä, päästä katselemaan itse elämän katoamatonta kirjaa — ja siten vahvistaa todeksi kaikkina aikoina julistettuja totuuksia.

On siis olemassa salainen tiede, joka on yhtä tunnollinen, yhtä tarkka huomioiden ja johtopäätöksien tekemisessä kuin kaikkien arvossa pitämä maallinen tiede ja tämän salaisen tieteen tutkijalla on opastajanaan näkymättömän maailman mahtavia olentoja, joiden suurin halu on nostaa ihmisiä ylös tietämättömyyden kuilusta, repiä auki pimeyden raskaita verhoja totuuden valon tieltä.

Määrätyillä ehdoilla voi jokainen totuutta rakastava sielu pyrkiä heidän oppilaakseen ja täyttämällä ehdot, kestämällä koetukset tunnustetaan hän kerran arvokkaaksi pääsemään osalliseksi elämän suurimmista salaisuuksista.

Mutta sitä ennen täytyy tapahtua täydellinen muutos hänen elämässään, hänen täytyy vilpittömästi yrittää toteuttaa niitä siveellisiä neuvoja, jotka ovat kaikkien suurten opettajien ja kaikkien uskontojen täydellisesti yhtäpitävää opetusta, joka yhtä hyvin pitää paikkansa nyt kuin satojatuhansia vuosia sitten.

Tuo kuoleman kirja avasi minulle uuden portin elämään. Olin ollut kuin umpeen muurattuna tietämättömyyteni vankilaan. Nyt romahti sen seinä alas ja hämmästyneenä, vapisevana ja avuttomana seisoin eteeni aukeavan tien edessä, joka johti kohti tietämätöntä tuntematonta maata kuoleman rajojen toisella puolella.

Sydän vavahteli oudoista aavisteluista, koko näkymätön maailma salaperäisenä ympäröi siis minua. Kuoleman korkea olento oli vastassani ja vaikka aikani ei vielä ollut tullut, katsoi se minuun vakavasti, hellittämättä, odottaen minulta ratkaisua sen arvoitukseen. Nyt elävänä, tälle tasolle kuuluvana minun tuli kestää sen salaperäinen läsnäolo ja vaikka mitään näkemättä ja ilman aistimieni välitystä tuli minun tunnustaa tuo uusi maailma, sen monet olotilat ja lukemattomat eri olennot, hyvät ja pahat, ystävälliset sekä vihamieliset.

Minä tunsin, minä tiesin sisäisesti heränneen vakaumuksen kautta, että oli niin paljon ihmeellisiä asioita maan ja taivaan välillä — ja unielämässäni kuljin noilla oudoilla mailla, kohtasin jos jonkinlaisia olentoja ja eläimiä, jättiläismäisiä matelijoita, petoja, käärmeitä, hyönteisiä, pienen pieniä itikoita. Kävin korkeuksissa ja astuin syvyyksiin, tapasin ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Tietysti päivätajunnassani muistin vain hajanaisia katkelmia yöllisistä seikkailuista, usein havahduin valveille pelästyneenä, viime tingassa pelastuen jonkin oudon hirviön kourista tai sokkeloisten käytävien, ahtaitten aukkojen kautta pujahdeltuani ylös ja alas epätoivoon asti eksyksissä turvautuen viimeiseen keinoon — pakottaen itseni heräämään.

Väliin taas olin herätessäni vielä hurmoksissa jostain valtavasta kokemuksesta, jonkin ihanan olennon läheisyydestä, tai kyyneliin asti liikutettuna jostain tärisyttävästä koetuksesta, jonka olin kestänyt noissa ihmeellisissä olotiloissa. Vähemmän ja sekavammin muistin tällaisia valoisampia tapahtumia — mutta peikot ja painajaiset, epämiellyttävät kuvat, vastenmieliset paikat ja inhoa herättävät seuralaiset painautuivat selvemmin muistiini herätessäni.

Mutta valvetilassani olin sitä onnellisempi, elämällä oli tarkoitus, harmaus, epäilys, lamauttava välinpitämättömyys oli haihtunut, innostuneena ahmin teosofisista kirjoista uusia totuuksia. Mietin ja kyselin enemmän oppineilta ystäviltä — mutta ennen kaikkea myöhään yöhön lukemalla vietin haltioituneita hetkiä vuoteellani, kunnes unen siivekäs hengetär lennätti minut omaan salaiseen maailmaansa kokemaan uusia yllätyksiä.

Kuinka olin kiitollinen "Mitä on kuolema?" kirjalle. Siunasin sen kirjoittajaa, painoin kirjan rintaani vasten ja silloin — sanomaton valkeus täytti sieluni, tulvi koko olemukseeni rajaton, onnellinen, autuuttava valo, kaikki oli valoa, valoa, valoa! Sydän riemuitsi, ruumis vavahteli ja tuntui että saan katsella itse Pyhintä kasvoista kasvoihin, — mutta, ah, enhän tätä kestä! Aivoissa puristaa ja polttaa, maallinen olemukseni palaa poroksi tämän kuluttavan ihanan tulen syleilystä: "Herra, peitä kasvosi, sillä en ole kelvollinen, en kestä katsella kirkkauttasi, henkeni on vahva, mutta säästä tätä heikkoa tajuntaani, tätä kurjaa ruumistani! Olen poikasi, mutta armahda kuitenkin heikkouttani, sillä enhän saa antaa edes Sinun tulessasi hukkua tämän muodon, tämän mitättömän persoonallisuuden, josta on tuleva Sinun palvelijasi."

Valo katosi, olin maallisen päivän hämäryydessä. Mutta voin herättää valon uudelleen ja taas uudelleen, tosin heikompana, mutta nyt ilman tuskaa aivoissani ja kun valo katosi seurasi sitä ihanat väri-ilmiöt, niin kirkkaat, niin ihmeelliset, etten olisi osannut uskoa sellaisten värien — kullankeltaisen, syvän sinipunervan, puhtaan vienon vihreän — olemassaoloa.

Olin kokenut elämäni ihmeellisimmän, unohtumattoman tapauksen, olin saanut todellisen valokasteen, olin muuttunut, astunut uuteen elämään ja maallinen oppaani oli pieni kirjanen, P. E:n kirjoittama "Mitä on kuolema?"

Totisesti ihmeet meitä ympäröivät. Ja joskus hyvä kirja voi avata salvan loppumattomien ihmeiden portille.

Ruusu-Risti — elokuu 1925

Miksi synnymme jälleen?

Kun ensi kerran kuulin jälleensyntymisestä — kauan aikaa sitten — en sitä silloin hyväksynyt. Mielestäni tämä maailma oli niin ikävä, niin mitätön, että mieleni ei suinkaan tehnyt palata tänne takaisin.

Olihan avaruus täynnä loppumattomia maailmoja. Tuolla pääni päällä tuikki lukemattomia paljon loistavampia tähtiä kuin tämä pieni maapallomme. Siellä elämä olisi ehkä paljon ihanampaa ja varmasti olikin. Täällä maan päällä oli niin paljon rumaa, alhaista, olosuhteet niin vaikeat, täällä taudit kiduttivat meitä, köyhyys, pimeys, kylmyys olivat seuralaisiamme.

Oli mielestäni aivan kummallista, että ihminen oli saanut näin kurjan planeetan asunnokseen. Täällä täytyy raataa, taistella, aina uudelleen ja uudelleen voittaa samat vastukset: katso, peltosi peittyy heti rikkaruohoon, ellet sitä alinomaa kynnä ja muokkaa, huoneesi lahoaa ja luhistuu, vatsasi vaatii aina ja uudelleen tyydytystään, vaatteesi kuluvat, lika ja pöly leviää kaikkialle, elämä ahdistaa sinua joka puolelta hellittämättä ja ruumiisi tuossa taistelussa uupuu, vanhenee, henkesi väsyy, kärsii ja kyllästyy.

Toivotonta on taistelusi. Luonto pyrkii rajusti aina alkutilaansa, ja sinä itsepintaisesti koetat taivuttaa sitä omiin tarkoituksiisi. Alkutilassaan luonto on sopusointuinen ja kaunis; sinä häiritsijänä runtelet, särjet sen puhtaan olemuksen, jätät rumat väkivaltaiset jälkesi luonnottaren suloisiin muotoihin. Luonto ja ihminen — toistenne sovittamattomat vastustajat — vainoatte toisianne, ja sinä, ihminen, olet suurin syyllinen, sinä ajat yksistään omia etujasi.

Ihminen, olethan vakuuttunut siitä, että olet luonnon ja maapallon herra, kehityksen korkein saavutus, "luomakunnan kruunu". Mutta kuinka sinä käytät valtaasi? Miten ymmärrät kuningastehtäväsi?

Sinä kesytät luonnon, lannistat valtasi alle sen suurenmoiset voimat, isännöit luonnon suuressa talossa mielin määrin, sinä särjet ja kaivat puhki vuoret, kaadat valtavat metsät, raivaat maan monenmoisia viljelyksiä varten, sinä orjuutat eläimet armahtamattoman ikeesi alle, käytät hyväksesi niiden voimat ja antimet, syöt suuhusi parhaimmat ja uskollisimmat palvelijasi.

Sinä luot henkesi nerokkuudella suurenmoisia sivistyksiä, kohotat ilmoille voimasi merkkinä kukistumattomia rakennuksia; mutta sinun saavutuksesi ovat leimatut räikeällä sinetillä, valtakuntasi porttien kyltissä on kaamea omistus: Itsekkyydelle. Sen tähden ihmiskunnan ajoittain yllättää raivohulluus, hänet lyö henkinen rutto: sokeassa vihanvimmassa hän käden käänteessä säälimättä hävittää entiset saavutuksensa, hän silpoo ja surmaa omaa sukuansa, pommittaa, räjäyttää ilmaan, polttaa ihanimmat palatsinsa, temppelinsä ja asumuksensa, hänen älynsä suuntautuu yhteen ainoaan ajatukseen, hävittää, hienontaa tomuksi, tehdä olemattomaksi, kukistaa ja tappaa jokin valtava hirviö, itsepintainen vihollinen. Mutta tuo vihollinen on ovela, saavuttamaton — ihmisen omaan olemukseen kiinni kasvanut itsekkyys.

Näin koko luonto hikoilee verta, huokaa ahdistuksessaan ja kaikki luontokappaleet ikävällä odottavat jumalanpoikien ilmestystä, ihmisenpojan ylentämistä, ihmisyyden toteuttamista ihmisessä.

Niiden miljoonien vuosien aikana, jolloin ihminen tähän tapaan, tällaisella menestyksellä on hoitanut isännyyttään maapallolla, hän luonnollisesti on kasannut ylleen raskaan kohtalon, ylittänyt huimaavaan summaan velkatiliään muita luonnon valtakuntia kohtaan, kytkenyt itsensä moninkertaisilla kahleilla ansaittuun velkavankilaansa, jonka portti hänelle avataan ja josta hän voi lunastaa itsensä irti ainoastaan maksamalla velkansa viimeiseen ropoon asti.

Turhaa on siis haaveilla, että kenellekään aukeaisi tämän elämän jälkeen tie toisiin onnellisempiin tähtiin, sillä jokainen olemme osallisina yhteiseen kohtaloomme.

Siipemme eivät kanna omaa sumuista piiriämme kauemmas. Sielumme innoissaan pyrähtää lentoon kuoleman vapauttavalta kämmeneltä, mutta entisyytemme siteet sieppaavat meidät ylhäisimmistäkin korkeuksista takaisin tälle tutulle maankamaralle lyhentämään jälleen pienellä erällä omaa ja yhteistä velkataakkaamme — jos jo olemme niin viisastuneet, ettemme lisää kuormaa uusilla kivillä.

Näin säätää karman järkkymätön laki, tämä on jälleensyntymisen välttämättömyys, tämä voima pyörittää reinkarnation ikuisesti pyörivää ratasta.

Mutta tähän kätkeytyy samalla lunastus: suuren syyllisyytemme, tinkimättömän yhteenkuuluvaisuutemme kautta muodostamme oman renkaamme, näyttelemme omaa määrättyä osaamme maailmankaikkeuden suuressa kehityssuunnitelmassa.

Ihminen on kaikesta huolimatta, luomakunnan kruunattu kuningas. Hallittuaan aikansa hänelle uskottua tähteään mielettömänä hirmuvaltiaana, hänestä vähitellen onnettomuuksien opettamana tulee viisas ja lempeä kuningas: Hän vallitkoon kalat meressä, taivaan linnut, karjan ja koko maan.

Voitaisiinko ihminen repiä irti omista juuristaan, eikö hän ole välittömästi yhtä ja samaa olemusta maapallon kanssa, samoista aineista koottu, samojen elementtien sitoma? Meret ja virrat ovat hänen vertaan, vuoret ja kalliot hänen luustoaan, maan keskustuli hänen sisäistä lämpöään ja sama yhteinen ilma kulkee hänen ruumiinsa ja myös maan huokosten kautta: Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman — yhä uudelleen ja uudelleen.

Mutta vapautuminen, lunastus!

Luovu suurimmasta harhastasi, sinua sokaisevasta minuuden kuvittelusta: Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen. Astu ulos ahtaan kuoresi sisältä, lakkaa ajattelemasta, tuntemasta ja toimimasta mitättömänä minä-olentona.

Yhdy veljeesi, ihmiskuntaan, ole yhtä olemusta kaikkien luotujen kanssa, tunne olevasi erottamaton osa tämän tähtemme kanssa, pue päälleni Kristus, yhdy maailmansieluun Logokseen. Ajattele, että olet pisara elämän meressä: merestä erotettuna olet mitättömyys, mereen yhtyneenä olet häviämätön. Uhraa rajoitettu, saavutat rajoittamattoman, hävitä vankilasi, astut vapauteen, luovu kuolevaisesta, voitat kuolemattoman.

Elämä on kärsivällinen, Jumala itse on nöyristä nöyrin. Hän täyttää taivasten avaruuden, Hän asuu sinussa, jokaisessa atomissa. Hiljaisesti ponnistaen Hän jokaisen muodon kautta siirtyy yhä kehittyneempään muotoon, kasvaa aste asteelta omaa täydellisyyttään kohti.

Hänen ihmeellinen tajuntansa jakautuu rajattomiin, antaa osansa joka atomille, saavuttaa sinussa määrätyn asteen, ryhmittyy kaltaistesi kanssa itse ihmiskunnaksi. Tajunta hallitsee muotoa, määrää sen laadun.

Ihmiskunnan tajunta korkeimpana tajunnan saavutuksena fyysisellä tasolla määrää samalla koko maapallon muodon ja hallitsee sitä. Ihmiskunta ilmentää itsensä ei ainoastaan ihmisyksilöissä vaan myös kaikissa tällä taivaankappaleella elähdytetyissä muodoissa ja sen suuressa planeettaolemuksessa.

Ihmiskunta, katso, minkälainen on maailmasi, tarkkaa, minkä kaltaiseksi olet oman yhteisen ruumiisi tehnyt, näe, minkä värisenä tähtesi loistaa sisartähtien yhteisessä piirissä.

Sinun raivoasi kiljuu leijona, sinun vihasi kasvattaa ohdakkeet peltoosi, sinun ylpeytesi, sydämesi kylmyys jäätää luonnon ja lähettää viimaiset vihurit, sinun pirullisuutesi ja oveluutesi antaa surmankärjen käärmeen myrkylle, sinun mielettömyytesi, intohimosi, itsekkyytesi paisuttaa vesitulvat, ruoskii liikkeelle ruton ja tappavat taudit, järisyttää maan perustukset ja saa tulivuoret oksentamaan tulta ja tulikiveä.

Mutta, ihmiskunta, olethan jumalallinen, korkeammassa tajunnassasi tavoitat taivaat, ikuisessa itsessäsi voit nousta enkelien yli jumalien tasalle.

Tee liitto luonnon kanssa, rakenna rauha omassa talossasi, kohota suitsuavat alttarit elämän ykseydelle, palvo ainoata kaikkeuden alkusyytä, kunnioita korkeinta yli kaiken ylistettävää elämän antajaa, joka mahtuu pienimmästä pienimpään ja jota sisällyttämään ei riitä suurin suuruus.

Uhraa työsi, tahtosi ponnistukset, älysi välähtelevät leimahdukset, henkesi uupumattomat pyrkimykset kehityksen palvelukseen, kokonaisuuden hyväksi, oman synkän tähtesi onnellistuttamiseksi.

Luonto odottaa viisasta vaalijaansa, maa sykähtää halusta saada avata sinulle kaikki salaisuutensa, laskea jalkojesi juureen loputtomat aarteensa, luonnon oikulliset voimat ovat valmiit nöyrinä tottelemaan sinun kuninkaallista mahtisanaasi.

Ota tämä perintösi oikealla tavalla haltuusi, astu ainoan perillisen täysiin valtuuksiin, ymmärrä todellisen vallankäyttäjän ehdottomat velvollisuudet ja oikeudet — ja murheellinen otsasi on kirkastuva, innostuksentuli on täyttävä epäilevän sieluni, maa allasi on kukoistava ja kaikki luonnonvaltakunnat tervehtivät sinua herranaan, jolle ne riemulla ovat alamaiset.

Pieni joukko ihmiskunnan omia poikia, luvultaan uskomattoman harvat — nuo tyynet viisauden veljet — ovat jo saavuttaneet päämäärän ja kulkevat nyt edellämme loistavana valonpatsaana erämaassa.

He eivät mihinkään meitä pakota, vaan lempeästi ja viisaasti johdattavat ihmiskuntaa, valvovat sen säälittäviä erehdyksiä, valavat tajuntaamme vapauttavia ajatuksia. He ovat nerojen näkymättömät neuvonantajat, taiteilijoiden salaiset innostajat, he ovat totuuden puolesta taiteilijoiden suojelusmuurina, he viittaavat tietä sivistyksellemme ja henkisille harrastuksillemme.

He ovat syntymän ja kuoleman voittajat, voimassa ihmeelliset, vihityt kaikkiin salaisuuksiin, jumalalliseen tietoon ja valtaan.

Kuinka voin nousta noin korkealle?

Sieluni, ole rauhallinen. Sankari valloittaa taivaat väkirynnäköllä. Mutta kärsivällisesti kehittymällä, sukeltamalla uudelleen ja uudelleen jälleensyntymän mereen saavuttaa sielu alkuperäisen loistavuutensa, johon enää ei pysty aineen tahrainen ote — ehkä miljoonien vuosien perästä ja siis ikuisuuden kannalta sangen pian.

Ruusu-Risti — joulukuu 1925