Tietäjä-lehdessä oli nimimerkki J. K. vertaillut teosofiaa ja spiritismiä ja oli tuominnut teosofien näkemykset spititistisistä ilmiöistä vääriksi. Tietäjän toimituksen puolesta noihin syytöksiin vastasi lehden vakituinen avustaja V. H. V.:

Spiritismi ja teosofia

Kirjoittaja J. K. aloittaa sillä hämmästyttävällä väitteellä, että spiritismi ja teosofia monista yhtäläisyyksistään huolimatta "ovat kuitenkin jyrkällä kannalla toisiinsa nähden". Ja tähän on "syy suurimmaksi osaksi teosofeissa". Todella täytyy kysyä, missä ja millä tavalla teosofit ovat osoittaneet edes nurjamielisyyttä, saati "katkeruutta" spiritismiä ja spiritistejä kohtaan. Päinvastoin teosofit ainakin meidän maassamme – muiden maiden oloja emme pysty pätevästi arvostelemaan – ovat aina pitäneet spiritismiä auttajanaan ja spiritistejä etuvartijajoukkona taistelussa materialismia ja sokeata kirkollisuutta vastaan. Jos seurataan Tietäjän palstoja tai liikutaan teosofisissa piireissä tai kuunnellaan teosofisia luentoja – missä tapaa muuta kuin ystävällisiä sanoja spiritismistä, sellaisena kun se ilmenee vakavammassa muodossaan? Usein kuulee teosofeja syytettävän spiritismin kannattamisesta eivätkä teosofit torju luotaan tätä syytöstä häpäisevänä ja vääränä. Teosofien sanoissa ja hengessä on tähän asti ilmennyt suurta myötätuntoa spiritismiä kohtaan enkä luule, että edes J. K:n artikkeli kykenee tätä suuresti vähentämään.

Sekä spiritismi että teosofia on totuuden etsimistä, vaikka keinot ovat erilaiset. Ovatko eri tieteen haarat vihamielisiä toisilleen, vaikka ne liikkuvat eri aloilla? Yhtä vähän kuin teosofeilla on tiettyjä uskonoppeja, yhtä vähän niitä on tietääkseni spiritisteillä; kumpikin suunta tahtoo tutkia totuutta, mutta ei väitä sitä omistavansa. "Kaikkitietävyydestä" on Teosofinen Seura yhtä kaukana kuin joku spiritistinen seurakin. Jos teosofisilla selvänäkijöillä on kerrottavana monta outoa ja uskomattomalta kuuluvaa asiaa, niin kenen on pakko niitä uskoa, olkoon hän spiritisti tai teosofi? Onko koskaan edes kehotettu ketään yrittämään uskoa näihin tiedonantoihin? Jos ihminen tutkittuaan asiaa monelta kannalta saa jonkin vakaumuksen, ei hän sille mitään voi. Ja onko meillä oikeus kieltää ketään ihmistä uskomasta, mitä hän tahtoo, onko meillä oikeus kieltää selvänäkijöitä ilmoittamasta, mitä he tahtovat? Silloinhan me teemme itsemme kaikkitietäviksi, jos me väitämme heidän tietonsa vääriksi, ennen kuin meillä itsellämme on oman kokemuksen kautta saavutettu tieto noista asioista.

Kun J. K. otteilla Light-lehdestä ym. toistaa englantilaisten spiritistien moitteet teosofeja kohtaan, että teosofit muka väittävät paljon eivätkä todista, niin hän ei aavista puhuvansa juuri itseään vastaan. Samassa numerossa hän näet itse puolustaa jälleensyntymistä, juuri sitä riitaomenaa, joka erottaa englantilaiset ja amerikkalaiset spiritistit teosofeista. Jälleensyntyminen on juuri se tosiasia, johon nämä spiritistit eivät tahdo uskoa, koska he sanovat, ettei siihen löydy mitään todistuksia. Eipä löydykään, jos todistuksilla tarkoitamme silminnähtäviä ja kouriintuntuvia ilmiöitä, mutta jos luotamme henkisiin ja järkiperäisiin todistuksiin, on harva luonnon totuus niin järkähtämätön kuin tämä. Täysin aiheellisesti J. K. itse kannattaa jälleensyntymistä, mutta hän ei ota huomioon, että "spiritistiset todistukset" aivan yleisesti puhuvat sitä vastaan.

Jos tarkastelemme niitä suuria teosofian ja spiritismin välisiä erimielisyyksiä, joita J. K. esittää, niin ne kaikki lähemmin katsoessa hajoavat tuuleen, osoittautuvat väärinkäsityksiksi. Heti alussa J. K. paljastaa, kuinka vähän hän historiallisesti tuntee teosofista liikettä. Hän kertoo, kuinka Mme Blavatsky oli Teosofisen Seuran presidenttinä Seuran perustamisesta kuolemaansa asti, siis lähes 20 vuotta, vaikka tosiasia on, ettei häntä koskaan edes ajateltukaan valita presidentiksi. Teosofisen Seuran ensimmäisessä kokouksessa Olcott tuli presidentiksi ja pysyi siinä toimessa kuolemaansa asti vuoteen 1907.

Kun sitten J. K. ryhtyy esittämään "eroavaisuuksissa teosofian ja spiritismin välillä" heidän käsityksiään kuolemanjälkeisestä elämästä, niin täytyy tunnustaa, että sekavampaa ja ristiriitaisempaa esitystä teosofian opista on vaikea löytää. Hän sanoo: "Teosofia, niin kuin tunnettua, opettaa, että sitten kun ihminen on vapautunut tästä maallisesta ruumiistaan ja tullut nk. astraalitasolle, niin tämä (so. ihminen) hajoaa siellä hiljalleen". Mutta teosofiassa ei koskaan käytetä sitä ilmaisua, että ihminen hajoaisi, koska juuri ihmiseksi kutsutaan kuolematonta henkeä eli tajuntaa eikä katoavaisia ruumiita, yhtä vähän astraalista kuin fyysistä ruumista. Sitten J. K. jatkaa kertomalla, että "korkeampi minä, joka sisältää itsetietoisuuden... vaipuu pian tiedottomaan tilaan, jota kutsutaan devakaaniseksi tilaksi", mutta "tiedottomasta devakaanitilasta herää korkeampi minä-osa devakaanisella tasolla jonkinlaiseen subjektiiviseen tietoisuuteen, luoden kuvittelullaan ympärilleen kaikki rakkaimmat muistonsa". Tällaisesta omituisesta prosessista eivät teosofiset teokset tiedä mitään. Mikäli olen voinut huomata, niin teosofiset ja spiritistiset vähänkin luotettavat ilmoitukset kuolemanjälkeisestä tilasta tukevat toisiaan. Luonnossa vallitsee ääretön moninaisuus, mutta tavallinen kulku kuoleman jälkeen näyttää olevan se, että vainaja muutamia vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen säilyttää "siteet, jotka yhdistävät sitä tänne eli jäljelle jääneisiin omaisiin". Tänä aikana se saattaa meedion välityksellä antaa tietoja itsestään. Mutta sen jälkeen vainaja siirtyy "ylempiin piireihin" (niin kuin spiritistit sanovat) tai "taivasmaailmaan" (niin kuin teosofit sanovat), ja täällä vainaja ei "herää... ja luo ympärilleen kaikki rakkaimmat muistonsa", vaan päinvastoin se vaipuu yhä syvempään unitilaan ja sen tietoisuus tulee aivan toisenlaiseksi kuin meidän persoonallinen päivätajuntamme. Vähitellen sen muistot himmenevät, muuttuvat salaisen prosessin kautta sielulliseksi tiedoksi ja kokemukseksi, kunnes viimein kaikki selvät muistikuvat ovat haihtuneet, jonka jälkeen henki uudelleen syntyy maan päälle. Jos J. K. tahtoo englantilaisten spiritistien tavalla väittää, että "henki" säilyttää vuosisatoja jopa vuosituhansia saman tajunnan kuin sillä oli maan päällä, täytyy hänen myöskin hylätä uskonsa jälleensyntymiseen, sillä jälleensyntyminen juuri edellyttää, että entinen persoonallisuus muistoineen kaikkineen häviää ja ainoastaan sen kokemukset yhtyvät kuolemattomaan henkeen.

Teosofit eivät koskaan ole kieltäneet, etteivät vainajat voisi "kummitella" ja esiintyä vähän aikaa kuolemansa jälkeen. Tietäjässä on ollut esillä muutamia historiallisia esimerkkejä "henkien" ilmestyksistä, mutta nekin tapaukset sattuivat kaikki heti kuoleman jälkeen. Kaikki tuollaiset todistukset, joista spiritistinen kirjallisuus on täynnä, ovat osoituksia ilmiöistä, jotka ovat sattuneet vain vähän aikaa ihmisen kuoleman jälkeen. En ole tavannut yhtään tapausta, että esim. joku muinaisroomalainen tai -kreikkalainen olisi voinut esittää jonkin todistuksen olemassaolostaan, tuoda päivänvaloon vaikkapa jonkin käsikirjoituksen, ilmoittaa jonkin historiallisen tosiasian jne. Spiritismin alkuvaiheissa tavattiin kyllä lukuisia "sanomia" Sokrateelta, Augustinukselta, Paavalilta jne., ja spiritistit todella uskoivat, että nämä henkilöt vielä olivat samassa tilassa kuin kuoltuaan ja puhuivat meedioiden välityksellä. Tätä käsitystä vastaan H. P. Blavatsky kirjoitti useasti (esim. Teosofian avaimessa), mutta on huomattava, että hän taisteli näitä pintapuolisia ja järjettömiä käsityksiä vastaan yhdessä kaikkein etevimpien spiritistien kanssa ja että hänen kantansa nyttemmin, muutaman vuosikymmenen kuluttua on saanut voiton spiritistienkin leirissä. Huomattakoon, että Blavatskyn hyvä ystävä ja monivuotinen kirjeenvaihtaja oli silloisten spiritistien etevin henkilö, Mr. Stainton-Moses (nimimerkki M. A. Oxon), joka yhtä kiivaasti kuin Blavatsky koetti saada spiritismiä järkevämmälle tolalle.

Paitsi tavallisia vainajia esiintyy spiritistisissä teoksissa muutamia suuria "johtajia", joista tunnetuin esiintyy nimellä "John King". Nämä henkilöt eroavat tavallisista vainajista yhtä paljon kuin teosofiset mestarit oppilaistaan. Nämä eivät ole enää sidottuja luonnon tavalliseen kulkuun, he voivat itsetietoisesti toimia astraalitasolla ja olla yhteydessä meedioiden kanssa satoja vuosia, he voivat inspiroida mitä ylevimpiä teoksia, ja voivat, niin kuin professori James sanoo "poistaa vaaroja, parantaa sairauksia, estää rikoksia, kehittää rikoksellisia paremmiksi; saattaa takaisin kadotettuja esineitä, sekä ilmoittaa monia hyödyllisiä, tieteellisiä sekä muita aatteita ihmiskunnalle". Mutta sitä, että tavalliset vainajat kykenisivät tähän, ei todista kokemus: he saavat olla tyytyväisiä siihen, jos voivat antaa jonkin pienen elonmerkin itsestään eloonjääneille, ja sitten on heidän voimansa lopussa. Tarkasti tieteelliset tutkimukset, esim. Spiritist-lehdessä olleet Myersin, Gurneyn ym. ilmoitukset osoittavat selvästi, kuinka tavaton tahdonponnistus vaaditaan, että yhteys fyysisen maailman kanssa voisi säilyä edes muutamia vuosia. Vaaditaan miltei sama voima kuin ihminen eläessään koettaisi unitilassa ilmestyä kaukana olevan ystävänsä luo.

Sen mahdollisuuden, että muutamat tietoa antavista "hengistä" saattavat olla myös "kaamalooka-kuoria", saattaa kieltää ainoastaan se, joka luulee tuntevansa kaikki henkimaailman mahdollisuudet. Teosofit eivät tähän selitykseen usko sen perusteella, että joku "mahatma" on sen sanonut vaan sen perusteella, että se selvittää parhaimmalla tavalla erään hyvin tavallisen ilmiön. Meedion välityksellä esiintyy henki, joka sanoo itseään joksikin kuolleeksi ihmiseksi ja tuntuu tietävän muutamia tapauksia tämän elämästä, mutta osoittaa samalla sellaista järjettömyyttä ja huonoa moraalista käsitystä, jota ei olisi voinut odottaa asianomaiselta. Eikö tämä silloin todista, että ollaan tekemisissä "kuoren" kanssa, jota ei ihminen enää tajunnallaan täysin hallitse? Koska astraalimaailmassa eivät paikallisuuden lait ole samat kuin fyysisessä maailmassa, ei voida sanoa, että ihminen olisi heittänyt pois sen "kuoren" niin kuin me heitämme pois jonkin puvun. Se on "kuori" siinä merkityksessä kuin meidän fyysinen ruumiimme silloin kun olemme "suunniltamme", kun emme kykene hallitsemaan itseämme tai kun olemme syventyneet johonkin ajatukseen niin ettemme tiedä tästä maailmasta mitään.

Epäilemättä, jos perinpohjin tutkitaan spiritismin laajaa kirjallisuutta, täytyy myöntää, että nämä kaikki – ja vielä muutkin – mahdollisuudet ovat olemassa. Kunkin tutkijan asiaksi jää sitten päättää, mikä syy on mitäkin ilmiötä aiheuttamassa. Johtopäätökset kussakin yksityisessä tapauksessa voivat siis olla jossain määrin eroavia, riippuen kunkin tietomäärästä ja ajatuskyvystä. Spiritisteilläkin on keskenään eri mielipiteitä, teosofeilla keskenään. Kuinka nämä mielipiteitten eroavaisuudet saattaisivat totuuden tutkijoita tehdä keskenään vihamielisiksi? Se olisi yhtä luonnotonta, kuin että tiedemiehet joutuisivat epäsopuun sen tähden, että toinen uskoo Marsissa olevan kanavia, toinen ei usko. Niin kauan kuin emme vielä tiedä vaan pyrimme tietoon, olkoon kullakin mielipiteellä täysi vapaus ja olkoon eri ajattelijoilla kunnioitus toisiaan kohtaan.

Siirtykäämme sitten katsomaan, mitä muuta J. K:lla on sanottavana teosofiasta. Hän kutsuu sitä "nykyaikaiseksi buddhalaisuudeksi, joka nojautuu muutamiin tuntemattomiin auktoriteetteihin". Tietäneekö J. K., mitä on buddhalaisuus? Se, joka on Tietäjästä lukenut buddhalaisen evankeliumin Dhammapadan, tietää, että buddhalaisuus on mitä yksinkertaisinta ja jalointa moraalioppia. Ulkonainen buddhalaisuus ei kerro mitään ihmisen "seitsemästä prinsiipistä", maailmankehityksestä jne. Siinä ei yleensä ole muita uskonoppeja kuin jälleensyntyminen ja karma, joihin J. K. kirjoituksistaan päätellen myös uskoo. Mitä tulee siihen, että teosofia vetoaisi Himalajan takaisiin mahatmoihin, ottaen nämä "korkeimmiksi auktoriteeteikseen", niin en todellakaan tiedä, missä teosofisissa kirjoissa kehoitettaisiin uskomaan auktoriteetteihin. Ne, jotka luulevat uskon tekevän heidät autuaiksi, ne vetoavat auktoriteetteihin, mutta teosofinen tutkija oppii pian, että on hyvin vähän merkitystä, mihin ihminen uskoo tai on uskomatta. Pääasia on, että hän pyrkii tietoon, kehittää järkeään parhaimmilla ajatuksilla, mitkä ihmiskunnassa ovat julkilausutut ja elää sen mukaan, mitä hän on oppinut. Jonkin uskon arvo on yksinomaan siinä, missä määrin se tekee ihmisen paremmaksi, puhtaammaksi, nöyremmäksi, jalommaksi, säälivämmäksi ja onnellisemmaksi. Jos "mahatmojen" opetukset voivat auttaa minua lähestymään henkistä elämää, täytyykö minun ensin hankkia itselleni täydet todistukset ja tiedot näiden mestarien laadusta, asuinpaikasta ym. ennen kuin seuraan heidän neuvojaan? Ne suurenmoiset moraaliset opetukset, jotka löytyvät esim. kirjassa Hiljaisuuden Ääni, eivät tarvitse tuekseen "tuntemattomia auktoriteetteja", ne vetoavat jokaisen pyrkijän omiin sielullisiin kokemuksiin, ja ne selvästi osoittavat, että löytyy muuallakin arvaamattoman paljon henkistä tietoa yhtä korkeata kuin mitä kristittyjen Raamattu sisältää, jopa korkeampaa.

Sitten J. K. kertoo, että spiritistien ainoa Mestari on Kristus, "jonka läsnäoloa useinkin tunnemme" ja että "Kristus oli ainoa totinen olemassa ollut Mestari". Teosofit tosiaan yleensä eivät ole niin kehittyneitä, että kun tuntevat mestarin läsnäolon, voisivat myöskin tuntea hänen nimensä, vieläpä tietää, että hän on ainoa mestari. Mutta jokaisella olkoon siitä asiasta oma uskonsa. Se on kuitenkin suoranainen erehdys, kun J. K. luulee, etteivät teosofit tunnusta Jeesusta Kristusta olemassa olleeksi historialliseksi olennoksi. Tällaista ajatusta en ole tavannut missään teosofisessa kirjassa tai aikakauslehdessä. Ainoa lehti, missä on esitetty tällainen hämmästyttävä väite, on tanskalainen spiritistinen aikakauslehti Sandhedssögeren. Siinä viime vuonna herra H. L. Hansen "esitti satoja vaivalloisesti koottuja ja järjestettyjä tosiasioita todistaakseen tieteellisesti, että Jeesus Kristus ei ole ollut olemassa vaan että kertomukset hänestä ovat ainoastaan egyptiläistä jumaluussatua, joka on monta tuhatta vuotta aikaisempi".

Seuraava kohta, johon J. K. tarttuu hyvin kriittisesti, on teosofien "joogaharjoitukset". Näistä hän sanoo: "Sille, joka on käsittänyt Kristus-hengen, on jooga saastaisuutta Jumalan edessä... Kristus-henki on elämää ja vapautta... joogaharjotukset ovat ainoastaan läksyjen painamista aivoihin."

Kuka teosofi on edes kuullut puhuttavankaan tällaisista joogaharjoituksista? Se jooga, joka esitetään teosofisissa kirjoissa itämaisen viisausopin mukaan, on yksinkertaisesti ajatuksen hillitsemistä, sydämen puhdistamista, himojen voittamista. Tämäkö on "saastaisuutta Jumalan edessä". Silloin toivokaamme, että löytyisi paljon tällaista saastaisuutta! Paremmin kuin että "Kristus-henki on elämää ja vapautta" voisi sanoa, että "maailmanhenki on elämää ja vapautta" eikä tahdo tietää mistään korkeammasta kehityksestä.

Tullaan sitten teosofiseen jumalakäsitykseen, josta J. K. väittää, että teosofia opettaa panteismin lailla: "Ihmishenki tehtyään kierroksensa palaa takaisin alkuunsa, Jumalaan, ja katoaa siihen niin kuin ’pisara valtamereen’, kadottaen kaiken yksilöllisyytensä." Tästä asiasta sanoo teosofi C. W. Leadbeater teoksessaan The Christian Creed seuraavasti: "Hyvin voidaan antaa kunniakas Isän nimi Sille, joka on Äärettömän ensimmäinen ilmennys, sillä Hänestä kaikki tuli ja Häneen kaikki ilmennyt kerran palaa. Ei kuitenkaan kadottaakseen tietoisuutensa, se huomattakoon, sillä se olisi kaikkien näiden kehitysaikojen tulosten poisheittäminen, vaan pikemmin tullakseen tavalla, joka meidän rajoitetulle järjellemme vielä on käsittämätöntä, tämän suunnattoman kokonaisuuden tietoiseksi osaksi, tuon kaiken käsittävän Tajunnan, joka todella on kaikkien jumalallinen Isä, joka on ’kaikkein päällä, kaikkein kautta ja kaikissa’." – Leadbeaterin toistamat Raamatun lauseet osoittavat, että tämä oli kristinuskonkin alkuperäinen opetus.

J. K. koettaa osoittaa, kuinka ristiriitainen ja horjuva on teosofien käsitys Jumalasta, koska siihen mahtuu sekä yksijumaluus että monijumaluus. "Niin kuin Jumalia voisi olla eri asteisia!", hän huudahtaa. "Jumala ei voi olla kuin yksi spiritismin käsityksen mukaan." Ja tämä Jumala on persoonallinen.

Tällä tavoin joudumme juuri siihen oikeaoppisuuteen, jota poistaakseen teosofia on tullut tekemään työtä. Jumalasta emme voi kiistellä, Hän on siksi paljon meitä ylempänä. Me voimme vain pyrkiä tuntemaan häntä sisässämme ja koettaa ymmärtää, mitä ihmiskunnan suuret opettajat ovat hänestä opettaneet. Ja niin kuin he ovat opettaneet, että kaiken olemassa olevan takana on se Ääretön, jonka huntua ei mikään kuolevainen ole kohottanut, niin on myös opetettu, että löytyy persoonallinen Jumala, vaikka hänen persoonallisuutensa on niin paljon korkeampi ihmisen persoonallisuutta kuin taivas on maata korkeampi. Mutta uskoa, että sama persoonallinen Jumala, joka on luonut tämän maamme ja joka tässä elää ja toimii ja vaikuttaa, on sama, joka toimii maailmanavaruuden kaikissa lukemattomissa tähdissä, sitä uskoa ei ole kaikille suotu. Ja jumaluuden mysteeriota ei tosiaankaan ratkaista lopullisesti niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin J. K. koettaa tehdä. Teosofia vertaamalla eri uskontoja koettaa löytää niiden yhteisen ytimen. On helposti osoitettu, että suurissa itämaisissa uskonnoissa Jumalan ykseyttä teroitetaan yhtä selvästi kuin kristinuskossakin, ja toiselta puolelta alkuperäisessä kristinuskossa hyvin paljon puhuttiin niistä "trooneista, herrauksista, voimista ja ruhtinaista", joita itämailla kutsuttiin deevoiksi, so. jumaluusolennoiksi. Hyvin pintapuolinen käsitys on se, ettei löydy mitään aste-erotuksia absoluuttisen Jumalan ja tavallisen ihmisen välillä vaan että itse Ääretön johtaa pienimmänkin matosen liikkeitä ja vaikuttaa ihmisen persoonallisen elämän nuoruudenystävänsä .

"Nämä ovat tärkeimmät eroavaisuudet spiritismin ja teosofian välillä", lopettaa J. K. artikkelinsa. Mutta nämä eroavaisuudet näyttävätkin olevan enemmän hänen omassa mielikuvituksessaan kuin todellisuudessa. Itse spiritistinen tutkimus ja teosofinen ajattelu käyvät käsi kädessä. Ainoastaan yksilöiden käsitykset ja johtopäätökset voivat vaihdella, mutta tästä vaihtelusta ja veljellisestä yhteistyöstä syntyy vähitellen tieto, joka lopettaa erimielisyydet.

Tietäjä − tammikuu 1910

Tietäjä-lehdessä oli 1910 lisää spiritismiin liittyvää V. H. V:n kirjoittelua. "Mitä muualla tiedetään" -otsikon alaisuudesta löytyy seuraavaa:

Ei pidä lainkaan luulla, että ne, jotka tutkivat spiritistisiä ilmiöitä, muodostavat jonkin tietynlaisen seurakunnan, jolla on täsmälliset oppinsa ja aatteensa. Ei edes kaikilla meedioillakaan ole valmis ja täsmällinen vakaumus niiden voimien laadusta, jotka heidän kauttaan vaikuttavat. Toisin sanoin: he ovat itsenäisiä tutkijoita eivätkä minkään tietyn järjestelmän kannattajia ja levittäjiä. Ympäri maailman on monta sivistynyttä miestä ja naista, jotka ovat itsessään tavanneet mediumistisia kykyjä ja tulleet niiden avulla henkimaailman yhteyteen. Nämä meediot saattavat tarkastella omia kykyjään ja niiden avulla saamiaan tietoja yhtä kylmänpäisesti ja kriitillisesti kuin konsanaan tiedemiehet. Tunnetuin näistä henkilöistä on suuri sanomalehtimies William Stead, joka on kehittänyt itsessään hyvin pitkälle taipumusta nk. automaattiseen kirjoitukseen.

Tämä "automaattinen kirjoitus" on yksinkertaisin mediumismin muoto. Ihminen istuu yksinään pöydän ääreen, laskee kätensä, jossa on kynä, passiivisena eli rentona pöydälle ja vapauttaa mielensä kaikista ajatuksista, koettaen siksi ajaksi pysyä toimettomana. Jos hänellä on niin kuin sanotaan "voimakas alitajunta", voi hänen kätensä puoleksi tahtomattaan alkaa kirjoittaa, ja täten voi hän saada mitä merkillisimpiä sanomia asioista, joista hänellä ei päivätajunnassaan ole aavistustakaan.

Kaikki henkimaailman vaikutus meihin tulee juuri tämän nk. alitajunnan – yhtä hyvä olisi sanoa ylitajunnan – kautta ja sen tähden näiden sanomien joukossa usein voi olla ilmoituksia muilta henkiolennoilta, eläviltä ja kuolleilta. Itse sanomien laadusta riippuu, mikä arvo niillä on, eikä siitä, että ne ovat tulleet "automaattisesti" eli tahtomatta.

Tällainen pieni "ajatusten tappaminen" ja vastaanottavaisuuden kehittäminen voi niissä, jotka sitä tahtovat harjoittaa ja joilla luonnostaan on siihen taipumusta, synnyttää pian muitakin mediumistisia kykyjä. Viime vuoden Occult Review’ssa on erään korkean sotilasviranomaisen puoliso seikkaperäisesti kertonut omista kokemuksistaan tällä alalla. Hän sanoo psyykkisten kokemustensa kestäneen jo toistakymmentä vuotta. Hän oli kerran tekemisissä erään meedion kanssa ja sai hänen välityksellään tietää, että muuan nuoruudenystävän oli jo kymmenisen vuotta kuolemansa jälkeen liidellyt hänen ympärillään suojellen ja ohjaten. Meedio tuotti transsissa tuon ystävän nimen, toimen ym. yksityiskohtia, jotka todistivat, kuka hän oli. Tämä henki kehotti silloin nuoruudenystäväänsä harjoittelemaan "automaattista kirjoitusta", koska hänellä oli niin paljon kerrottavana. Vähäisen kokeiltuaan nainen alkoikin kirjoittaa ja sai useiden kuukausien kuluessa vaihtaa ajatuksia ystävänsä kanssa tällä "vaivalloisella tavalla", niin kuin hän itse sanoo.

Mutta lopulta hän huomasi, että sana ja lause, jonka käsi oli kirjoittamaisillaan, tuli jo sitä ennen hänen mieleensä. Silloin hän alkoi pelätä, että sanomat tulivatkin hänen omasta mielikuvituksestaan, ja hän jätti kokeilun sikseen. Sitten eräänä päivänä hän raitiovaunussa istuessaan sai ikään kuin "ampumalla" ratkaisun asiaan, jota hän oli paljon ajatellut. Tällainen kokemus uudistui useamman kerran. Ottaen taas automaattikirjoituksen avukseen hän sai tietää, että hänen ystävänsä täten lähetti hänelle ajatuksia. Nyt saattoi hän suorastaan sielusta sieluun vaihtaa ajatuksia ihan selvillä sanoilla kuolleen ystävänsä kanssa ja sai tältä kuulla paljon mielenkiintoista tuonpuoleisista asioista. Vainaja, joka oli astraalimaailmassa viettänyt jo kymmenisen vuotta, oli maanpäällä ollut epäilijä, mutta muuten vilpitön ja lämminsydäminen ihminen. Hän oli hyvin ilostunut huomatessaan, että pessimistiset käsityksensä kuolemasta olivatkin väärät ja että hän menetettyään ruumiinsa kuitenkin pysyi entisellään, vieläpä "magneettisen siteen" kautta saattoi olla yhteydessä niiden kanssa, joita hän rakasti. Kuitenkin hän paljon kärsi tämän fyysisen maailman vaikutuksista, kuten melusta kadulla, posetiivin äänestä jne. Hän mainitsi usein siitä "haisevasta pilvestä, joka niin kuin ruumisvaate lepäsi Lontoon yllä", ja sanoi tuntevansa ikään kuin olisi "suljettuna likaiseen ummehtuneeseen hökkeliin olentojen joukkoon, jotka eivät koskaan pese itseään". Sitten vainaja kertoi, että eräs korkeampi henki-olento, joka auttoi häntä, kehotti vakavasti häntä menemään korkeampiin piireihin. Sitä viisasta neuvoa hän noudattikin. Mutta ennen kuin hän lopulta saapui siihen ohuempaan ilmaan, johon maisessa elämässä oleva nainen ei voinut ulottua, saattoi seurustelu aina silloin tällöin jatkua, vaikka kukin yhteydenotto tuli lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi vainajan vetäytyessä astraalimaailman korkeammille tasoille.

Kirjoittaja lausuu tämän johdosta: "Siitä, mitä olen eri lähteistä saanut kuulla, olen voinut päätellä seuraavat tosiasiat: aikaa myöden astraaliruumiin karkeammat osaset hajoavat vähitellen, ja se aika riippuu kokonaan siitä, kuinka paljon ja kuinka tiheitä ’astraaliatomeja’ on eläessä rakennettu astraaliruumiiseen. Tuosta ruumiista on vapauduttava kokonaan, ennen kuin sielu, todellinen olento, voi saapua oikeaan kotiinsa. Mikäli olento kohoutuu, sitä kauemmaksi se joutuu maan piiristä ja sille tulee yhä vaikeammaksi olla ajatusten vaihdossa maan asukkaiden kanssa. Henkisesti hyvin puhdistunut olento kulkee tiedottomasti kaikkien alimpien tasojen kautta ja herää autuaalliseen tietoisuuteen vasta taivasmaailmassa tai sen rajoilla."

Tämä pitää täydellisesti yhtä teosofisten käsitysten kanssa. Sitten kirjoittaja jatkaa: "Toinen tosiasia, jonka olen oppinut tajuamaan, on se, että suurimmat esteet kehityksellemme kuoleman tuolla puolen ovat kovuus, rakkauden puute, ahdasmielisyys ja sokeauskoisuus. Itsekkyys ja myötätunnon puute maaelämässä saa kuoleman jälkeen aikaan yksinäisyyttä ja masentavan synkkiä olotiloja. Parempi on olla rehellinen, hyväsydäminen epäilijä, joka tahtoo elää oikein, kuin suvaitsematon uskonnollinen fanaatikko, joka verhoutuu itsevanhurskauden vaippaan ja kieltää Jumalan armon kolmelta neljäsosalta ihmiskuntaa. Mutta kaikkein pahimmassakin tapauksessa, jonka olen havainnut, on jumalallinen rakkaus kaiken aikaa valvonut ihmistä, ja niin pian kuin läksy oli opittu, saapui apu ja sielu nousi korkeampiin olopiireihin."

"Sitä, että on todellinen helvetti olemassa, ei voi kukaan epäillä, joka on jotakin kokenut työstä astraalitasolla. Helvetti oma tekemämme, oman kylvömme sato, sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää – niin käy kaikissa maailmoissa. Usein aamulla herätessäni on vielä korvissani kaikunut tuskanhuutoja ja avunpyyntöjä ’Kristuksen tähden’ tai ’Neitsyen tähden’, riippuen siitä, mihin uskokuntaan onneton on kuulunut." Yksi ääni huusi: ’minä olen helvetissä, minä olen helvetissä!’ niin kauhealla tuskalla ja vakaumuksella, että ne sanat seurasivat minua viikkokausia. Naisraukka – hän oli hekumoinut miesten himoilla ja auttanut oman sukupuolensa alentumista ja nyt katumus raateli häntä. Jotakin hyvää hänessä oli, sillä kun minä korkean opastajani avulla paransin häntä kosketuksellani, hän sanoi: ’mene pois, minä en ole sen arvoinen, että tuollainen kuin sinä minuun koskisi’. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi paremmin ymmärtää ja kärsi rangaistuksensa, ollen hyvää toivoa täynnä."

Tämän henkilön kokemuksista voisi kertoa paljon muutakin, jos tila sen sallisi. Etelä-Afrikan sodan aikana hän sanoo usein heränneensä keskellä yötä kyynelten valuessa pitkin kasvoja ja katkonaisten lauseiden ollessa mielessä. "Joskus minä myös näin niiden sotamiesten kasvot, joiden kanssa olin puhunut. Tavallisesti he olivat hyvin peloissaan ja kasaantuivat yhteen rykmentteihin. Muutamat eivät tahtoneet uskoa itseään kuolleiksi, muutamat olivat vihoissaan siitä, että heidät oli äkkiä ja tuskallisesti ajettu maan päältä niin nuorina, ja jotkut olivat katkeroituneet niistä sodankäynnin erehdyksistä, jotka olivat riistäneet heiltä hengen."