Sauli Siekkinen

Alempi ja korkeampi magia

Kaikki magia perustuu ihmisen ja maailmankaikkeuden eli mikrokosmoksen ja makrokosmoksen samankaltaisuuteen. Kuten Trismegistoksen Smaragditauluun on kirjoitettu: "Niin kuin ylhäällä, niin alhaalla." Oppimalla tuntemaan ja herättämään voimia itsessään maagikko saavuttaa tietyssä määrin valtaa myös vastaaviin yleismaailmallisiin voimiin. Magian periaatteiden ymmärtämisen kannalta eräs selvin vastaavuus makrokosmoksen ja mikrokosmoksen väliltä löytyy kun tarkastelee äänen syntyä.

Itämaiset esoteeriset koulut sanovat äänen syntyvän ajatuksesta neljässä asteessa: para, pashyanti, madhyama ja vaikhiri. Tämä tarkoittaa sekä ihmisen puheen syntyä alkuperäisestä ajatuksesta että Logoksen tai jumalallisen Sanan pukeutumista aineelliseen ilmennykseen maailmankauden alussa. Alkuperäinen salattu maailmantakainen aatteilu tulee lausutuksi sanaksi fyysisen universumin muodossa aivan kuin ihmisen lausumaton ajatus muuttuu puheeksi äänihuulissa. Hän, joka ymmärtää nämä neljä astetta, pystyy hallitsemaan paitsi omaa ilmaisuaan mutta tuottamaan erilaisia ilmiötä ympäröivässä maailmassa. Hän ei tee mitään yliluonnollista vaan yksinkertaisesti hallitsee prosessia, jossa mahdollisuuksina uinuvat ideat tai ajatukset saavat konkreettisen ilmennyksen tietyissä olosuhteissa. Todellinen maagikko voi hallita näitä olosuhteita ja niitä ohjailemalla tuottaa mitä moninaisempia ilmiöitä. Miten harvoja ovatkaan ihmiset, jotka hallitsevat puheensa täysin. Heidät tunnetaan joko loistavina puhujina, jotka onnistuvat vakuuttamaan vastustajansakin omista argumenteistaan, tai sitten suurenmoisina laulajina, joiden ääni toteuttaa mitä monimutkaisemman sävelkulun. Vielä harvinaisempia ovat ihmiset, maagikot, jotka pystyvät tahtonsa avulla vaikuttamaan ja ohjailemaan itsestään näennäisesti riippumattomia asioita ympärillään. Kummassakin näissä on vain kyse äänen neljän asteen hallinnasta, ensin mainitussa ihmisessä itsessään ja jälkimmäisessä ulkoisessa maailmassa.

Lukuisat esoteeriset järjestelmät sekä idässä että lännessä opettavat maailman muodostuvan kolmesta periaatteesta. Paracelsus (1493–1541), joka oli alkemisti, sanoi taivaan ja maan olevan luotu tyhjyydestä mutta koostuvan kolmesta perustekijästä: elohopeasta, rikistä ja suolasta. Vastaavia kolmea tekijää kutsutaan Intiassa sanskritinkielisillä nimillä sattva, rajas ja tamas. Nämä perustekijät tai aineen prinsiipit luovat myös neljä äänen astetta.

Kun ensimmäinen prinsiippi, sattva eli tietoisuusperiaate alkaa vaikuttaa universaaliin erilaistumattomaan henkeen luomisen alussa, syntyy ksiirasamudra eli maidon valtameri. Tämä on kosminen jagrat eli valvetila. Sattvan väri on valkoinen ja sitä kuvaa puhtaan maidon valtameri, jossa kaikki myöhemmin syntyvät asiat ovat sulautuneena periaineeseen, mulaprakritiin aivan kuin spektrin eri värit ovat mahdollisuuksina valkoisessa valossa. Tämä on salatun aatteilun taso, jossa henki tiedostaa kaikkien asioiden alkusyyn. Ääni eli Logos on ilmennyksessään para-tasolla ja on nimeltään Virat tai Vaishvanara. Tämä taso vastaa Kabbalan Atziluthia, alkusyiden maailmaa. Tämä taso on myös karana eli maailmankaikkeuden alkusyy.

Taso, joka seuraa ilmennyksessä tätä alkusyiden universumia, on hienojakoinen eli sukshma maailmankaikkeus. Kun toinen aineen prinsiippi, rajas eli toimintaperiaate, aloittaa vaikutuksensa, syntyy garbhodaka eli luomisen virta. Tämä on kosminen unitila, jossa Hiranyagarbha (=kultainen kohtu tai kultainen muna) eli Logos tällä tasolla uneksii maailmasta. Logos saavuttaa pashyanti-tason. Hänen unennäkönsä muokkaa plastista periainetta ja alkaa eriyttää siitä ajatusmuotoja ja alkusyitä. Sen vuoksi tätä tasoa kutsutaankin kaikkiallisen aatteilun tasoksi, joka vastaa Kabbalan Briahia perusmuotojen maailmaa. Vedat käyttävät Logoksesta nimitystä shabdabrahman, Brahman äänen muodossa. Sanskritin aakkosto koostuu 16 vokaalista ja 34 konsonantista. Näitä 50 aakkosta nimitetään yhdessä varnamalaksi eli kirjaimista tehdyksi helminauhaksi. Vokaalit eli svaravarna ovat yhteisnimeltään karanabrahman – alkusyy-Brahman. Vokaalit voidaan lausua yksinään ilman toisten kirjaimien apua toisin kuin konsonantit, jotka vaativat aina toisen kirjaimen eli yleensä vokaalin lausumisen helpottamiseksi, ja sen vuoksi niitä on pidetty puhtaina äänteinä. Ilmennys alkusyy-Brahmanin tasolla on svagata, itsekohtainen, ja svarasatmaka, puhdas lakkaamaton autuaallinen virta ("sva" ="itse"). Se on yksi, vapaasti virtaava ääni, jossa ei ole erilaistumista tai eri osien yhdistelmiä. Alkusyy-Brahmania seuraa karyabrahman eli seuraus-Brahman tai ilmennys-Brahman, joka koostuu konsonanteista. Konsonanteista käytetään sanskritissa nimeä vyanjana eli erityisen ominaisuuden omaavia kirjaimia, joka tarkoittaa myös monikkomuotoa, moninaisuutta. Karyabrahman on vastaavasti ominaisuuksiltaan paragata, ulkokohtainen ja pararasatmaka katkelmista koostuva.

Kolmas aineen prinsiippi, tamas eli karkeuttava periaate synnyttää syvän unitilan, jota kutsutaan karanarnavaksi eli syiden mereksi. Logos tällä tasolla on Iishvara eli ilmennyt Logos, Logoksen valo eli äänen madhyama-taso. Kaikkiallinen aatteilu on loppunut ja maailmankaikkeus on vihdoin saanut muotonsa karkeuttavan periaatteen ansiosta. Tämä on Kabbalan Yetzirah eli älyllinen tai luova maailma. Karanarvana on ulosvuotanut syy, kosminen järjestyssuunnitelma, joka toimii esikuvana ilmenneelle materiaaliselle maailmalle. Karanabrahmanin muuttuminen karyabrahmaniksi tarkoittaa yhden tulemista moneksi. Se, mikä alussa oli ilmaistavissa vokaalien summan kuvaamana alkuperäisenä Sanana, shabdabrahmanina tai AUM:na, on nyt muuttunut konsonanttien kuvaamaksi moninaisuudeksi, jossa jokainen äänne kuvaa yhtä olemuspuolta ehdottomasta. Tämä on devojen, jumalolentojen maailma, jossa ihmismielelle lukemattomat joskin edeltävään tasoon verrattuna selvästi rajatut elävät, aineettomat voimat värähtelevät ikuisessa maailmaneetterissä. Noilla voimilla ei ole niitä rajoittavaa tai kahlitsevaa aineellisesta ruumista vaan itse värähtely on niiden olemus. Nämä voimat ovat kaiken myöhemmin ilmenneen sielu tai tosiolemus, ikään kuin henki ja merkitys lausuttujen sanojen takana vastaten Platonin ideoiden maailmaa. Nämä värähtelyt ovat biijamantroja, juurimantroja kaiken ilmenneen taustalla. Itämaisissa uskonnoissa jumalolennot esitetään yleensä puolisoidensa kanssa, joista käytetään nimeä shaktit, voimat. Deva on itse merkitys, ja hänen shaktinsa on värähtely, voima, johon deva on puettu ja josta se on erottamaton. Nämä devat eivät kuitenkaan ole ihmisen kaltaisia, itsenäisesti ajattelevia ja tahtovia olentoja, vaan puolitietoisia luonnonvoimia, jotka suorittavat toimintansa yhden kosmisen lain ja Logoksen tahdon alaisina edustaen kokonaisuutena Logoksen ilmennystä eri tasoilla.

Hienojakoisen tason värähtelyt muodostavat yhdessä matrika-varnan, kirjainten verkon tai matriisin, joka synnyttää kaikki ilmentyneet asiat. Noiden kirjainten tai värähtelyiden yhdistelmät, muunnelmat ja niistä kootut sanat ovat ilmentyneen maailman asioiden ja aineellisten kohteiden tosiolemuksia, niiden signatuurat (signaturae rerum) kuten länsimaisen okkultismin termi ilmaisee. Signatuura tai "salattu nimi" (nomina arcana) ei tarkoita materiaan kahlehdittua "kuollutta" sanaa (vrt. "Necronomicon" – "Kuolleiden nimien kirja") tai siitä johdettua merkitystä, puhumattakaan ihmisten asioille antamaa nimitystä, vaan se on fyysisistä kahleista vapaa värähtely, joka kaikuu henkiselle ymmärryskyvylle kuultavana ikuisen maailmaneetterin valtakunnassa. Nämä todelliset nimet ja niiden muodostama matrika-varna on useiden uskontojen kuvaama ihmiskunnan alkuperäinen kieli tai paratiisin kieli, jota myöhemmän ajan okkultistit yrittivät turhaan johtaa hepreasta, Egyptin hieroglyfeistä ja muista muinaisista kielistä.

Aineellisella tasolla sanat ovat fyysisesti kuultavia ja karkean, aineellisen ulkokuoren omaavaa puhetta, vaikhiri-shabda. Valtaosalle ihmiskunnasta sanat ovat näitä kuolleita, materiaan kahlehdittuja ja ulkokohtaisia ilmaisuja ja puhe pohjautuu ainoastaan aivojen luomille assosiaatiolle opituista merkityssisällöistä. Tämä on viimeinen taso, Kabbalan Assiah eli muotoja synnyttävä maailma. Siellä Logos (ääni) on saanut aineellisen ilmennyksen eli on kuultava, lausuttu sana, vaikhirii. Kosminen tietoisuus on tällä tasolla vaipunut syvään unettomaan uneen.

Magian tavoite, että tuntemalla "salatut nimet" ja signatuurat saavutetaan valta yli ilmenneen maailman, ei ole väärä. Devoja tai värähtelymuotoja on rajattu määrä aivan kuten kirjaimia aakkostoissakin. Siten samat värähtelyt toistuvat eri luonnonvaltakunnissa edustaen samankaltaisia voimia puettuna erilaisiin aineen tiheysasteisiin – "Niin kuin ylhäällä, niin alhaalla." Maagikko saavuttaessaan tiedon alemman tason värähtelystä, voi kutsua ja hallita saman värähtelykuvion omaavia ylempien tasojen devoja.

Aivan kuten kirjaimet voidaan jakaa foneettisesti eri ryhmiin, vastaavalla tavalla devatkin voidaan jakaa jakotavasta riippuen eri kategorioihin. Helpoin jako tietysti on hienojakoisesta karkeaan. Hienojakoisen tason devoja tai paremminkin hienojakoiseen aineeseen puettuja värähtelymuotoja kutsutaan uskonnosta riippuen enkeleiksi, arkkienkeleiksi, jumaliksi (deva) tai dakineiksi. Karkeampaan ulkokuoreen puettuja värähtelyjä kutsutaan taas demoneiksi ja paholaisiksi. Usein eri uskontojen teokset luettelevat kokonaisia leegioita joko taivaallisia tai helvetillisiä voimia järjestäytyneiksi aivan kuten maalliset sotajoukotkin. Näissä ei kuitenkaan ole kyse vapaasta tahdosta hyvälle tai pahalle puolelle siirtyneistä ja siten toisiaan vastaan taistelevista järkiolennoista vaan yksinkertaisesti Logoksen monikertaisista ilmennyksistä aineen eri tasoilla hienojakoista karkeaan.

Menestyksekkään maagikon tulisi hallita kaksi tiedettä: astrologia ja numerologia. Nämä molemmat perustuvat aiemmin mainituille kahdelle periaatteelle, nimittäin että samat värähtelykuviot toistuvat eri luonnonvaltakunnissa ja että värähtelyt voidaan jakaa ryhmiin tiettyjen periaatteiden mukaisesti. Tämä maailmankaikkeus on jatkuvassa liikkeessä. Siksi muinaiset tietäjät idässä kutsuivat sitä sanskritinkielisellä nimelle jagat – jatkuvassa liikkeessä oleva. Minuutit seuraavat toistaan, tunnin kulkevat eteenpäin, lopulta päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet. Kaikki kalenterit ja kellot perustuvat toistuviin pienempiin ajanjaksoihin, mitä kuvaa parhaiten pyöreä kellotaulu. Samat tunnit toistuvat joka vuorokausi. Aivan samoin planeetat liikkuvat kosmisessa kellossa, ja niiden asema radallaan ja suhteessa toisiinsa kuvaa sen hetkistä maailmankaikkeuden värähtelytilaa.

Kuva 1. Marsin kamea ja sinettejä.

Magian teokset, länsimaiset grimoiret ja vastaavat itämaiset kirjoitukset ovat listanneet lukemattomia taikakaavoja, juurimantroja ja okkultistisia sinettejä (sigil tai mandala), joilla maagikko voi kutsua korkeampia ja hienojakoisempia värähtelyjä. Nuo kaaviot ja kuviot perustuvat värähtelyjen samankaltaisuuteen – joko lausutussa puheessa tai sitten kuvioiden alitajunnassa synnyttämässä väreilyssä. Tätä prosessia kutsutaan invokaatioksi – devan kutsumiseksi tai paremminkin herättämiseksi. "Manaaminen" on huono termi ja lähtöisin lähinnä uskonnollista ja magiaan kielteisesti suhtautuvista tahoilta. Intiassa vastaavaa prosessia kutsutaan mantra-chaitanyaksi. Siinä maagikko herättää tietyn värähtelykuvion avulla vastaavan devan olemuksen mielessään, ja tilaa, missä hän saavuttaa täyden ymmärryksen devan olemuksesta tai paremminkin kun devan värähtely täyttää kokonaan hänen mielensä, kutsutaan mantra-siddhiksi. Silloin maagikko on saavuttanut täyden vallan kyseisen devan yli ja siten hallinnan vastaavaan luonnonilmiöön. Tämä on siddhi eli okkulttinen voima. Se on ikään kuin mentaalinen talismaani, jonka luotuaan maagikko voi aina halutessaan herättää kyseisen devan mielessään ja käyttää okkulttista voimaansa. Tärkeä osa invokaatiota on astrologinen hetki, viikonpäivä, tunti tai konstellaatio, jotta sen värähtelytila vastaisi parhaiten herätettävän devan värähtelyä. Kaikki mantrat, mandalat ja kameat eli taikaneliöt perustuvat myös numerologiaan. Ne on laadittu tiettyjen periaatteiden mukaan joko siten, että yksittäisten kirjainten tai kuvioiden numeroarvo vastaa herätettävää devaa tai että ne kokonaisuutena saattavat maagikon mielen värähtelemään tietyllä aallonpituudella, joka edesauttaa devan ilmituloa. Tärkeä osa invokaatiosta tapahtuu siten maagikon mielessä.

Magia hyväksyy samat periaatteet kuin moderni fysiikka tai psykologia. Mitä enemmän ihminen löytää samaa värähtelykuviota edustavia asioita eri luonnonvaltakunnista sitä helpompaa hänen on saavuttaa mantra-siddhi. Tämän vuoksi mantrojen tai loitsujen ja maagisten kuvioiden lisäksi kasvikunnan tuotteita joko suitsukkeina, rukousnauhana tai kasveista tehtyinä valmisteina osana seremoniaa. Nämä kasvit on valittu tarkoin niin, että ne vastaavat tiettyä astrologista hetkeä. Maagikko voi käyttää myös eläinkunnan tuotteita joko suoranaisena eläinuhrina kuten tehdään usein länsimaisessa magiassa tai istua eläimen taljan päällä kuten itämaiset maagikot. Hänen rukousnauhansa voi olla tehty esimerkiksi käärmeen luista, jos se sopii kyseiseen seremoniaan. Intialaiset tantrikot suorittavat rituaalinsa usein hautausmaalla tai jopa istuvat kuolleen ruumiin päällä. Värit joko mandalan tai vaatteiden värinä ovat tärkeitä, ja ne valitaan yleensä astrologisen hetken tai maagisen seremonian tarkoituksen mukaan.

Kuva 2. Arielis koiran hahmossa.

Invokaation onnistuessa maagikko kohtaa kutsumansa devan joko näkemällä tämän joko fyysisesti tai unessa tai sitten hän vain saavuttaa kyseisen siddhin. Devojen ilmenemismuodot vaihtelevat suuresti ja ne ovat pikemminkin ihmismielen tulkintaa hienojakoisen tason värähtelystä kuin todellisia olentoja, aivan kuten televisiovastaanotin muuntaa näkymättömät värähtelyt näkyväksi kuvaksi. Alitajunnan arkaainen kieli on yhteistä koko ihmiskunnalle, ja sieltä kaikki uskontojen myytit ovat peräisin. Nämä myytit ja niissä ilmenevät henget tai jumalolennot eivät ole mitään muuta kuin hienojakoisen tason värähtelyjä suodatettuina tajuttaviksi muodoiksi ihmisen alitajunnan kautta. Grimoiret ja muut magian teokset usein luettelevat muotoja, joissa devat ilmestyvät. Esimerkiksi Lucifer ilmestyy nuorena lapsena, jonka kasvot punehtuvat suuttumuksesta, Arielis ilmestyy koiran hahmossa ja Gomory viehättävänä kamelilla ratsastava naisena. Näiden hahmojen näkeminen on merkki invokaation onnistumisesta, vaikkakin ne ovat pohjimmiltaan ihmismielen omia luomuksia. Maagikko voi suoraan saavuttaa herättämänsä siddhin näkemättä mitään hahmoa, kaikki riippuu harjoittajan mielestä ja sen kehitysasteesta.

Kuva 3. Gomory

Mielen kehittyessä sadhanan eli harjoituksen avulla ihminen saavuttaa kykyjä, joista tavalliset ihmiset eivät voi uneksiakaan. Mestari, joka on saavuttanut täyden mielenhallinnan, on pystyy hallitsemaan neljää ilmaisun tai äänen astetta itsessään ja osittain myös kosmoksessa. Hän saavuttaa luonnollisesti hallinnan devojen yli, koska nämä devat eivät ole mitään muuta kuin Logoksen ylitajuisen ajatuksen ilmennystä ja pohjimmiltaan samaa luontoa kuin ihmisen ajatuksetkin. Jos ihminen ei pysty hallitsemaan omaa mieltään, miten hän voisi kuvitella voivansa hallita muiden mieltä tai makrokosmoksen aatteilua? Kaikki muodot, niin lausuttu puhe kuin fyysiset kohteet, ovat vain ajatuksen heijastumista ulospäin ja pukeutumista muotoihin. Hänen, joka haluaa menestyksekkääksi puhujaksi tai laulajaksi, pitää oppia hallitsemaan ajatuksensa ja niiden ilmaisu. Kaikki hallittu fyysinen ilmaisu vaatii mielen keskittämistä ja hallintaa. Palvotut näyttelijät, muusikot tai huippu-urheilijat eivät ole poikkeus tästä. Heidän tulee joka hetki esiintyessään hallita tunteensa ja ajatuksensa ja ilmaista vain niitä ajatuksia, jotka kuuluvat heidän rooliinsa tai suoritukseensa.

Samalla tavoin maagikon tulee hallita ajatuksensa ja niiden ilmaisu neljässä asteessa. Kaikkien hänen ajatuksien ja tunteiden täytyy olla riippuvaisia aktiivisesta tahdosta ja ilmestyä värittämään hänen mieltänsä vain silloin, kun hän sitä todella tahtoo. Suurin osa ihmisistä ei koskaan opi tai ei edes ymmärrä mielenhallinnan tärkeyttä. He antavat vain ajatusten ja tunteiden syttyä ja virrata mielessä niin kuin nämä itse tulevat ja menevät. Magia on riippuvaista tahdonvoimasta. Jos ihminen tahtoo useita asioita samanaikaisesti tai ei pysty täydellisesti hahmottamaan tahtomisensa kohdetta mielessään, hänen tahdonvoimansa häilyy. Jokainen ajatus tai halun kohde varastavat tahdonvoimaa omaan suuntaansa. Vasta yhteen pisteeseen täysin kohdistettu, muista kohteista vapautettu tahto saa aikaan konkreettisia ilmennyksiä. Tällainen mieli voi halutessaan luoda tai oikeammin palauttaa devan värähtelyn ja antaa sille materiaalinen ilmennys.

Tahdonvoima kehittyy itsekurin ja säännöllisen harjoituksen kautta. Alussa ennen harjoitusta ihmisen mieli pyrkii tuhanteen ja yhteen suuntaan. Mieltä hallitsevat lukemattomat halut, jotka houkuttelevat tahdonvoimaa kaikki tahoilleen. Harjoittaessaan itsekuria ihminen kuolettaa näitä haluja. Ne kadottavat voimansa, kun ihminen yksinkertaisesti kieltäytyy ajattelemasta ja tahtomasta niitä. Säännöllinen harjoitus tarkoittaa meditaatiota, jossa ihminen tietoisesti hiljentää mielensä ja valitsee tarkoin sen kohteet. Harjoituksen alussa mieli pyrkii karkaamaan niin kuin on tottunut tekemään siihenkin saakka. Vuosien harjoituksen kautta mieli alistuu tahdolle enemmän ja enemmän. Lopulta ihmisen mieli kykenee palauttamaan muististaan ja säilyttämään minkä tahansa kuvan samalla intensiteetillä kuin se olisi todellinen fyysinen aistimus. Tällöin ihminen saavuttaa hallinnan myös muiden, heikompien mielten yli. Halutessaan hän saa muut näkemään mielensä luoman panoraaman yhtä todellisena kuin ulkoisen maailman. Lukemattomat taikurit, silmänkääntäjät ja hypnotisoijat ovat hyödyntäneet tätä taitoa. Mielenhallintansa avulla he luovat omasta mielestään konkreettisen todellisuuden yleisölleen ja saavat nämä reagoimaan ajattelemilleen kohteille kuin oikeille fyysisille olosuhteille.

Kehittynyt mieli kykenee myös menemään alkulähteilleen para- ja pashyanti-tasoille ja hallitsemaan sieltä käsin kaikkia myöhempiä ilmennyksiä. Korkein magia ei siten vaadi luonnonvaltakunnista koottuja ulkoisia värähtelykuvioita vaan suorittaa invokaation mielen sisällä. Tämän hallitseva maagikko tai pikemminkin mestari on sisällyttänyt koko maailmankaikkeuden mieleensä ikään kuin sisäisesti toimivana mentaalisena talismaanina ja voi kutsua halutessaan esiin minkä tahansa ilmaisun. Todellinen mestari ei kuitenkaan koskaan mene Logoksen tahtoa ja suurta järjestyssuunnitelmaa vastaan, koska se merkitsisi lankeamista itsekkyyden ja rajallisuuden kahleisiin ja samalla sadhanan kallisarvoisten hedelmien menettämistä. Puuttuminen kosmoksen asioihin on aina itsekästä, sillä se vain osoittaa, että ihminen ei ole hyväksynyt kaikkea ohjaavan Logoksen tahtoa ja järkeä vaan yrittää kapinoida vastaan ja muuttaa asioita omaksi edukseen rajatun harkintakykynsä mukaan. Se tarkoittaa, että ihmisellä on egoa jäljellä, mikä merkitsee rajallisuutta ja erillisyyttä. Alempi magia antaa mahdollisuuden hallita ilmiötä fyysisten värähtelykuvioiden avulla ilman pitkää mielenhallinnan ja itsekurin polkua. Sen vuoksi suurin osa sekä länsimaisesta että itämaisesta kirjoitetusta magiasta on mustaa magiaa, se antaa ihmisille keinoja saada tavoittelemiaan rikkauksia, kostaa vääryyksiä tai mahdollisuuden hallita heikompiaan. Toisin sanoen tällaisen magian tavoitteet ovat rajallisia ja itsekkäitä. Ihminen, joka turvautuu tällaiseen magiaan, luo karmallista painolastia, jota hän joutuu maksamaan seuraavissa elämissäänkin. Todellisen henkisen kokelaan tulisi pysyä erossa siitä ja pyrkiä kuolettamaan egonsa ja halu saavuttaa mitään, mitä karma ei ole hänelle suonut.

Etusivu Artikkelit