|
Terttu Pajunen-Kivikäs RUNOUS ja sen taiteellinen ilmausRunous on Luojan meille antama suuri lahja, säde itse jumaluutta. Jo aikojen alussa ihmiset pyrkivät ilmentämään uskomuksiaan, tietojaan ja eri tunnetilojaan runolaulannan avulla. Laulannassa ääni noudatti määrättyä poljentoa ja väriasteikkoa. Tämä taidemuoto oli muinaisen ajan ihmisille tärkeä ilmaisuväline. Ilman runoutta ei elämä olisi ollut elämisen arvoista. Vuolaana soljuivat runot muinaisajan ihmisiltä, kuvarikkaina ja simpukan helmien lailla viisautta kätkevinä. Eri kansojen eepokset ja laajat kansanrunouskokoelmat ovat todisteina tästä. Me suomalaiset emme voi olla kyllin kiitollisia esivanhemmillemme, jotka ovat jättäneet perinnöksemme maapallon runsaimman kansanrunousaarteen. Kauppamatkoilla, eräretkillä, paimenessa ja pitkinä iltapuhteina suoritettiin tuo mittava työ. Toisinaan runoiltiin, tarinoitiin ja esitettiin arvoituksia aamusta iltaan, toinen toistaan innostaen. Seuraavassa muutamista eepoksista esimerkkejä siitä, mitä muinaisina aikoina sanottiin runoudesta. Skandinaavien Edda opettaa runossa Hàvamàl-Ylisen Luojan virsi:
Eestiläisten Kalevipoeg-eepoksen ensi runossa sanotaan:
Kalevala, Kanteletar ja laaja kansanrunoutemme sisältää lukuisasti ylistyssanoja runoudelle. Väinämöisestä:
Kalevalaiselle kansalle virkkoi runoja koko olevaisuus.
Näin silloin. Ihmiskunnan historia kertoo monista suurista runoilijoista ja tietäjistä, joka maassa. Jokainen vuosisata synnyttää omat taitajansa, niin nykyaikakin. Kaikki runous ei suinkaan ole arvokasta, sillä runoilijan, jos kenenkään, on oltava nero. Runous on totuutta keskellä kuohuvaa, aineellista elämää, se on kiteytettyä aikain viisautta. Runoilijat ovat näkijöitä, opettajia ja vaeltajia, jotka ovat jo astuneet Tielle. Suuri Shakespeare sanoo:
Koska runous henkii syvää viisautta, niin myös sen esittäjiltä vaaditaan paljon. Ei riitä, että luemme ääneen, lausumme. Runon sanoman erittely vaatii esittäjältä suurta sydämen viisautta, tietoutta, eläytymistaitoa ja äänen hallintaa. Se on jatkuvan työn ja etsinnän tulos. Oikea taiteilija alallaan ei milloinkaan tule valmiiksi. Hän pyrkii yhä laajemmille vesille. Runouden todellisia harrastajia ja tutkijoita on ikävä kyllä hyvin vähän. Usein oletetaan, että runot ovat pelkkää hölynpölyä ja sanahelinää. Vain hyvä runojen esittäjä voi herättää epäilijät näkemään runon kuvaamia kaukomaita, ikuisia totuuksia. Voidaan sanoa, että koko sydämestään lausuntaa harrastavilla ja "runolaulantaan" syventyneillä on eräs erikoinen ikkuna avoinna salattuun maailmaan, kuten on totuuden etsijöilläkin. Minulle runous (sekä näytelmät, proosa ym. sanallinen ilmaisu) on ollut hyvin rakas luotilanka. Teosofisessa maailmassani on juuri runous ollut tienviitta heti alkujaan, ja jatkuvassa syventymisessä totuuden tietoon se on edelleenkin säilyttänyt tärkeän tehtävän. Esittävä taiteilija välittää kuuntelijoille nerojen tuotteita, oivalluksia ja opetuksia. Alkutaipaleella lausuntaa harrastavat tietysti syventyvät yksinkertaisiin runoihin. Kehityksen myötä muuntuvat tehtävät yhä vaativammiksi. Työ ei ole helppoa. On luettava ja tutkittava paljon sekä tutustuttava eri taidealoihin, varsinkin musiikkiin. Lausujan on oltava musikaalinen, sillä miten hän muuten voisi virittää oman kanteleensa soimaan harmonisesti? Ääni on jokaiselle ihmiselle ensiarvoisen tärkeä asia. Ääni ilmaisee luonteemme ja kehitysasteemme. Äänemme seuraa meitä jälleensyntymisien ketjussa. Eikö siis ole täysi syy kehittää ääntä? Siinä ei ole kysymyksessä vain äänen teoreettinen koulutus, sillä ihminen itse, henkisenä minuutena, antaa äänelleen oman leimansa. Jotta siis äänemme soisi mahdollisimman täydellisenä, on opittava etsimään ikuista viisautta, on käsitettävä, että Jumala on meissä jokaisessa ja että on rakastettava kaikissa olevaa Ikuista, on autettava ja palveltava pyyteettömästi. Lausujan on eläydyttävä runoilijan henkeen. Vain silloin kuulijat kokevat ja näkevät runon sanoman. Lausuja ei milloinkaan saa korostaa omaa itseään, vaan sitä mitä esittää, ja on muistettava Goethen mietelause:
Lausunta oli tärkeä taidemuoto jo vanhassa Kreikassa. Näytelmissä oli suuri osuus juuri kuorolla, lausuttuna. Ääntä ja sen käytön taitoa kehitettiin tuolloin etevien opettajien johdolla, samoin Rooman vallan aikana. Itse keisari Nero halusi olla suuri esittävä taitelija runouden alalla. Taidemuotona lausunnalla on hyvin vanhat juuret, mutta nykyvuosina on yltiöpäinen runomuoto vaikuttanut hyvin kuolettavasti lausuntataiteeseen. Tahdotaan olla moderneja. Mitään lausuntaa ei muka tarvita, vain luetaan. Mutta — mitä tyhjästä sanahelinästä saadaan irti? Uusi aika on kuitenkin jo koittamassa lausunnan ja runouden alalla. Ainahan toiminnassa on vuoksi ja luode, kaikki vaikuttaa omalla tavallaan yleiseen kehitykseen. Aineellisuuden aika, joka on tuonut matkassaan niin paljon "modernia", väistyy sekin, ja uusi henkisen kehityksen kausi on alkamassa, kaikesta huolimatta. Sen matkassa runous ja sen esittäminenkin tulevat uudelleen arvoonsa. Noin vuonna 1021 syntynyt suuri runoilija, tietäjä Omar Khaijam, sanoi ihmisestä:
Ja Shakespeare toteaa Hamletin suulla: Mikä mestariteos ihminen on!
Eikö tosiaan kannata syventyä tutkimaan suurten runoilijoiden viisautta? Ja eikö kannata yrittää esittää aidosti heidän teoksiaan toisten tajuttavaksi, nimenomaan lausuntana? Elonpyörä – 1965, n:o 2 Artikkelin tekstiä on hienovaraisesti 'kustannustoimitettu'.
|