Vesa T.

Teosofin tunnustuksia

Yhden tunnustuksen olen jo tehnyt: että olen teosofi.

Millä oikeudella uskallan käyttää itsestäni tuollaista nimeä, joka oikeastaan merkitsee "jumalviisas"?

Yli 23 vuosisataa sitten vastasi Delfoin kuulu oraakkeli eräälle, joka tiedusteli maailman viisainta miestä: "Maan päällä ei ole viisaampaa miestä kuin Sokrates." Ja Sokrates sai kuulla tämän ilmoituksen ja tuli ylen neuvottomaksi. "Minä en ole viisas, koska en osaa ratkaista ihmisen tärkeimpiä kysymyksiä. Tahdon etsiä toisen ja sanoa jumalalle: kas tuossa minua viisaampi." Ja hän etsi maita ja mantereita myöden ja löysi paljon niitä, jotka pitivät itseään viisaina, mutta hän näki, etteivät ne tienneet sitä tärkeintä. Lopulta hänen täytyi tunnustaa: "Nuo viisaat ja Sokrates eivät tiedä kerrassaan mitään, mutta maailman viisaat luulevat tietävänsä, kun taas Sokrates itse tietää, ettei hän tiedä mitään. Pikkuisen viisaampi siis lienee Sokrates."

Samalla tavoin on nykyään suuri joukko vilpittömiä henkilöitä huomannut, ettei mikään uskonto, mikään kirkko, mikään tiede voi meille sanoa järkähtämätöntä totuutta. Tuntien tietämättömyytensä he eivät tuomitse kelvottomaksi yhtään ihmistä tai yhtään oppia, vaan ainoastaan sanovat itselleen ja maailmalle: "Etsikäämme! totuus löytyy, ja totuuden tieto on korkeampi kaikkia uskontoja ja kaikkia uskoja, ihmisen päämäärä on etsiä jumalallista viisautta. Yhden asian me kuitenkin pidämme ehdottomasti sitovana jokaiselle totuuden etsijälle: tunnustaa ihmisten yleinen veljeys."

Näitä henkilöitä on alettu kutsua teosofeiksi, koska he etsivät teosofiaa, ja kun minäkin hartaasti tahtoisin pyrkiä samaan kuin he, rohkenen astua heidän riveihinsä ja tunnustaa kantavani samaa nimeä, olkoon se kuinka raskasta.

Raskasta! Eikö jokainen sitten kunnioita etsimistä, pyrkimistä yhä parempaan? Eikö jokainen tunnusta yleistä veljeyttä?

Tuskinpa vaan. Eihän teosofin tarvitsisi sitten kärsiä niin paljon vainoa ja pilkkaa, jos nuo hänen yksinkertaiset periaatteensa hyväksyttäisiin yleisesti oikeiksi. Mutta kyllä minä olen nähnyt, että harvat ihmiset luulevat tarvitsevansa mitään uutta oppia. Harvat sanovat: "En voi varmasti tietää, onko se tai se oppi oikea vai väärä, ja siksi en voi sitä vääräksi tuomita." Ja kovin suuri osa ihmisiä väittää puheissa, töissä tai ajatuksissa, ettei meidän ihmisten tehtävä suinkaan ole etsiä totuutta. Oikeastaan hyvin harva sellainen, joka kieltää kehittymismahdollisuuden kuoleman jälkeen ja luulee, että tämä elämä on ainoa, arvelee, että kannattaa pyrkiä täydellisyyttä kohti, koska sitä kerran on mahdotonta saavuttaa näin lyhyessä ajassa. Ns. uskovainen taas arvelee, että kuoleman hetkellä valitut muutetaan Kristuksen kuviksi eli täydellisen hyviksi, muut taas muutetaan täydellisesti pahoiksi. Eihän silloin kannata ruveta itse edeltäpäin ponnistelemaan. – Totisen teosofin periaatteet ovat siis hieman ristiriidassa yleisen mielipiteen kanssa, ja siksi hän saakin kokea taisteluja ja kärsimyksiä.

Käsitykseni mukaan tieto on korkeampi kuin usko, ja tunnustan, etten itse tiedä niin mitään ihmisen tärkeimmistä kysymyksistä. Entäs uskoni? Uskon varmasti karmaan, jälleensyntymiseen ja kehityksen lakiin. Siinä on usko, josta en konsanaan voi luopua elämässä tai kuolemassa. Jos niitä epäilisin, ei koko elämä olisi minulle minkään arvoinen. Entäs kaikki muu, jota rehelliset ja kokeneet teosofit väittävät todeksi ja maailman suurten mestarien opettamaksi, astraali- ja mentaalimaailmat, pyhimykset Tiibetin luolissa, henki-ilmestykset ym. Niistä en kykene sanomaan muuta kuin että ne ovat hyvin mahdollisia – paljon mahdollisempia kuin kaikki se, mitä vastustajat väittävät. Mutta sokeaa uskoa siihen ei minulla suinkaan ole, ja on monta väitettä, johon en usko lainkaan.

Ja sitten täytyy minun tunnustaa jotain vielä: teosofit puhuvat hyvin paljon sellaista, jota pelkään ja kammoksun. Henkilöt, joita syvästi kunnioitan jaloina ja suurina ja joihin minun täytyy luottaa, kertoo mitä ihmeellisimpiä asioita kokemuksinaan. Tarkoitan niitä suuria teosofisen liikkeen pylväitä, jotka ovat antaneet minulle enemmän apua ja valoa kuin tuhannet papit ja maailman oppineet voisivat antaa. Minulla ei ole mitään syytä epäillä heidän rehellisyyttään, mutta minun on täysin mahdotonta uskoa sokeasti noita kummallisuuksia, mistä he puhuvat. Ja samalla maailman ääni huutaa korvissani huumaavasti: mieletöntä, petkutusta!

Silloin keskellä taistelua kuuluu omantunnon ääni: onko väärin kauhistua, voitko varmasti tietää? Et voi. Älä siis anna sen häiritä rauhaasi. Sinä olet velkaa noille suurille kiitollisuutta ja rakkautta. Kaiken sen, mitä et nyt kykene käsittämään tai uskomaan, sen voit jättää syrjään, ikään kuin et olisi sitä kuullutkaan. Omaksu ainoastaan se, mitä elämässä todella voit käyttää veljiesi avuksi tai itsesi kehittämiseksi. Sinun asiasi ei ole pohtia, voisiko joitakin erehdyksiä olla niissä asioissa, jotka käyvät sinun pienen ymmärryksesi yli. Ajattele vain kaikkea sitä korkeata, suurta ja yksinkertaista, jota teosofia on sinulle antanut, ja tee työtä sen hyväksi.

Ja silloin taas päätän, etten anna kuilujen pelottaa itseäni kulkiessani kehityksen kapeata tietä niiden jäljissä, jotka edellä ovat rohkeina, jaloina ja puhtaina ponnistautuneet. – Ja ajattelen, että kaikkien ajattelevien ihmisten pitäisi voida työskennellä rinnan teosofien kanssa ja olla pelästymättä ja vihastumatta, vaikka joskus saisivatkin kuulla sellaista, jota he pitävät vääränä ja mielettömänä. Tuolloin totisen veljeyden aika voisi lähestyä.

Mutta nyt täytyy minun vielä tehdä yksi tunnustus: on hetkiä, jolloin vihaan teosofiaa. Minussa puhuu silloin katkera ääni, joka napisee ja valittaa, että koskaan olen kuullutkaan teosofiasta puhuttavan. Ennen muka oli parempi olla, kun en ollut kuullut mitään teosofian korkeista ihanteista ja vaatimuksista. Silloin saattoi elää vähän niin ja näin ja syyttää tietämättömyyttään tai ihmisluonnon heikkoutta ja turmelusta. Mutta nyt en voi vaikka tahtoisinkin olla pyrkimättä ja ponnistamatta, sillä nyt tiedän paremmin kuin ennen, mitä elämän laki vaatii, ja tiedän myös, että ennemmin tai myöhemmin minun täytyy alistua sen lain alle, ja silloin en tahdo turhaan potkia tutkainta vastaan ja ottaa päälleni kärsimyksiä.

Sellaisena hetkenä tuntuu työ ja taistelu hyvin vastenmieliseltä ja raskaalta, ja toivon takaisin tuota ihanaa tietämättömyyden aikaa, kun sai olla oman mielensä ja halunsa mukaan. "En minä tullut rauhaa lähettämää maan päälle, vaan sotaa", tuntuu teosofia silloin sanovan.

Mutta pian parempi ääni saa voiton. Silmäni taas aukenevat, ja näen, että ääni, joka vihasi teosofiaa, olikin itse pahin viholliseni, se kavala ja äärettömän sokea, joka ei ymmärrä mitään eikä tiedä, mikä on todellinen ilo ja onni. Minä halveksin sitä taas ja kadun, että olen kuunnellut sen valituksia.

Omatunto —  helmikuu 1906 (N:o 11)

Hieman lyhennetty, kieliasua nykyaikaistettu