Per-Erik Lunden

Tiede ja uskonto

Kuten fyysisen maailman ilma – eli se elementti, jossa ihmisen fyysinen käyttöväline elää, liikkuu ja on olemassa – on kokoonpantu pääasiallisesti kahdesta alkuaineesta, niin on kahdesta suuresta pääryhmästä kokoonpantu myös jokapäiväisen ihmisen korkein tajunta, joka havaitsee maailman, hänen mielikuviensa ja ajatustensa maailman. Näille ryhmille voidaan antaa monta nimeä, esimerkiksi tunteet ja ajatukset tai uskonnollinen ja tieteellinen elementti.

Kuten ruumiin hyvinvointi on ehdottomasti riippuvainen ilmaa muodostavan kahden alkuaineen oikeasta suhteesta, niin riippuu ihmisen henkinen kehitys ja henkinen hyvinvointi järjen ja tunteen sopusointuisesta suhteesta, toisaalta järjestelmällisestä ajattelusta eli tosiasioiden järjenmukaisesta yhteensovittamisesta ja toisaalta tunteen eläytymisestä tuollaiseksi vähitellen kasvavaksi ymmärtämiseksi kaikessa olevassa.

Tutkiessamme esimerkiksi Salaista oppia huomaamme, että nämä molemmat käsitykset, tiede ja uskonto, eivät aina ole olleet ihmisten käsityksissä erillisiä. Manvantaramme ensimmäisellä puoliskolla, kun maailmamme tunkeutui alas aineeseen syntyäkseen aina karkeammissa ja karkeammissa muodoissa, olivat ihmiset tiedottomasti läheisessä yhteydessä jumalalliseen alkuperäänsä. Ja tämä yhteys on meidän jälleen vähitellen taisteltava itsellemme.

Onhan tunnettua, että jokainen yksilö eri ruumiillistumissaan käy läpi lyhyesti koko suvun kehityksen, sekä fyysisen että henkisen. Lapsen ensimmäisinä elinvuosina ei selvänäköisyys ole harvinaista, vaikka se tavallisesti katoaa noin seitsenvuotiaana. Täysi-ikäisen on mahdollista keskitetyn harjoituksen avulla saada takaisin lapsen laajentunut näkö, mutta tällöin tietoisesti. Samoin on koko kehityksen, sillä minkä tähden muuten Logos olisi antanut ilmennyksen tapahtua, minkä tähden pralaya ei saanut jatkua ikuisesti?

Salaisen opin l osassa luemme yhteenvetona seuraavaa:

”Sanan tavallisessa mielessä ei lemurialaisilla eikä heidän jälkeläisillään atlantilaisilla ollut mitään uskontoa. Sillä he eivät tietäneet mitään dogmeista eikä heidän tarvinnut olettaa mitään hyvässä uskossa. Tuskin oli ihmissielun silmä avautunut ymmärryksen valolle, kun kolmas rotu tunsi olevansa yhtä tuon aina läsnä olevan sekä aina tuntemattoman ja näkymättömän kaikkeuden kanssa, ainoan universaalisen jumaluuden kanssa. Varustettuna jumalallisilla voimilla ja sisimmässään muistaen sisäisen jumalansa, tunsi jokainen itsensä jumalihmiseksi, vaikkakin fyysiseltä minältään eläimeksi. Hengen kehitystä aineessa ei olisi koskaan voinut tapahtua, eikä se myöskään olisi voinut pitää ensimmäistä impulssiaan, elleivät valon henget olisi uhranneet oman ylieetterisen olotilansa herättääkseen tomuihmisen eloon ja lainanneet kukin osan omasta sisäisestä prinsiipistään tai paremminkin heijastuksen omasta olemuksestaan.”
”Se oli kulta-aikaa, joka vallitsi noina muinaisina päivinä, jolloin jumalat vaelsivat maan päällä ja seurustelivat vapaasti kuolevaisten kanssa. Kun tämä loppui, etääntyivät jumalat, so. tulivat näkymättömiksi ja myöhäisemmät sukupolvet omistivat lopulta heidän valtakunnalleen – tuolle elementille – kunnioituksensa... Sillä tavalla erottautuivat ensimmäiset, Lemurian mantereella syntyneet atlantilaiset rodut aikaisemmista suvuista lähtien oikeamielisiin ja ei-oikeamielisiin, niihin, jotka kunnioittivat Yhtä Ainoata näkymätöntä Henkeä luonnossa – henkeä, jonka säteen ihminen kätkee itseensä –, ja niihin, jotka fanaattisesti omistivat kunnioituksensa maan hengille, pimeille kosmisille voimille, joiden kanssa he tekivät liiton.”
”Tämä on alku ihmisen kaksinaiseen ja kolminaiseen luontoon. Tässä on selitys pahan alkuperään. Sillä ihminen itse omassa sisimmässään pirstoi Ykseyden moneen vastakkaiseen aspektiin.”

Mutta kuten tiedämme, kehitys on kauan sitten kulkenut manvantaran kierroksen käännekohdan ohi. Me olemme nyt kulkemassa takaisin lähtökohtaamme. Ja tiennäyttäjänämme täytyy olla tuon sisällämme asuva jumalallinen kipinä. Sillä sen voima on koskematon, se vetää meitä päämäärää kohti, jumaluutta kohti suuremmalla voimalla kuin se voima, joka pitää auringon ja maan radoillaan.

Katsokaa ihmistä, tätä aikakausia kestäneen kehityksen tulosta juuri nyt, mitä hänessä on salattua ja mitä näkyvää. Ihminen on vaistoiltaan, pyyteiltään ja kärsimyksiltään kuin eläin. Hänessä on kaikki se, mikä on alemmassa luonnossa mutta korkeammassa muodossa. Mutta hänellä ei ole siteitä ainoastaan maahan, josta hänen ruumiinsa on kokoonpantu, vaan hänellä on myös yhteys jumalalliseen ja ikuiseen.

Hänen täytyy jatkuvasti viedä eteenpäin ja edelleen liittää yhteen kaikki se, mitä hän on koonnut. Ja hänen suuri tehtävänsä on yhdistää nämä kaksi suurta puolta eli aspektia, valo ja varjo, ajatus ja tunne, tiede ja uskonto. Tämä kehitys tarvitsee kuitenkin miljoonia vuosia.

Ja kuitenkin sama kehitys voidaan havaita pienemmässä mittakaavassa lyhempien kierrosten aikana. Meidän aikamme muodostaa myös pienen jakson tätä kehitystä. Uskonnossa ilmenee taipumusta tulla tieteelliseksi. Sitä voidaan tutkia ajatuksen avulla, joka yrittää selvittää ja valaista kaikkia uskonnon puolia ja edellytyksiä. Tiede taas koettaa vapautua järjen orjallisista rajoista ja tunnustaa innoituksen sekä intuition merkityksen.

Niillä valtavilla näköaloilla, jotka Salainen oppi avaa näitä kysymyksiä tutkittaessa, on arvoa meille vain sikäli kuin voimme nähdä ne suhteessa itseemme nykyhetkessä. Meidän täytyy siis juuri nyt, omissa rajoitetuissa vaikeuksissamme, saada voimaa ja innoitusta noista näkemyksistä. Muutoin tulee niistä arvottomia keinottelun kohteita, sen seikan myös H. P. B. on nasevasti maininnut. Ehkä juuri nuo kosmiset näköalat antoivat hänelle voimaa toimia sellaisella, omasta itsestään piittaamattomalla tavalla ja ehdottomalla luottamuksella Mestarien käskyihin, karmallisiin lakeihin sekä itse elämään että hänen toimintansa tuli joskus käsittämättömäksi yksinpä hänen lähimmilleen.

Jos siis tarkastelemme meitä lähinnä olevaa kysymystä, niin voimme heti aluksi selvästi havaita, kuinka juuri tieteen ja uskonnon keskinäiseen suhteeseen lyö leimansa se kohta manvantaran kehityskulussa, mihin tämän hetken ihmissuku on ehtinyt. Sekä uskonto että tiede ovat olleet liian yksipuolisia, liian erikoistuneita ja tulleet kulkiessaan kauemmaksi yhteisestä alkuperästään ja enemmän erilleen toisistaan. Mutta me näemme myös selvästi, kuinka ne ovat sivuuttaneet kaukaisimman kohdan ja hitaasti alkaneet lähestyä toisiaan.

Jo vuosisatoja sitten on uskonto jättänyt sokean uskonsa, lainannut ominaisuuksia sekä työtapoja tieteeltä ja muodostanut ”uskontotieteen” – olkoon, että se on vielä hyvin epätäydellinen.

Tiede omalta osaltaan on mennyt nyt niin pitkälle eritellessään ja yhdistellessään erilaisia tosiasioita, ettei kukaan ihminen enää voi saada täydellistä yleiskäsitystä tietämisestä kokonaisuudessaan. Sen tähden on tullut käytäntöön tuo paradoksimainen jako ”eri tieteisiin”. Ja jokainen tieteellisen työn edustaja ”uskoo” erikoisesti omaan haaraansa niin voimakkaasti, että tuo usko muistuttaa uskontoa.

Kuten uskonnon harjoittajan täytyy tieteellisten tutkimusten ja logiikan avulla päätyä siihen, että kaikki uskontomuodot ovat vain muotoja, uskonnon, ilmauksia mutta eivät todella uskontoa Elämän eli Absolutin ilmennyksessä, samoin täytyy eri tieteenhaarojen päästä selville Ykseydestä eli sisällä olevasta, orgaanisesta yhteydestä.

Jo nyt on olemassa esimerkkejä molempien käsitysten yhtymisestä mm. hyvässä taiteessa. Musiikkikappaleen takana on tekniikan tieteellistä terävyyttä, joka on rakennettu muodolle, ja uskonnon sisäistä kuuntelemista, joka on vanginnut todellisen elämän valmiille teokselle antavan innoituksen.

Swami Vivekananda sanoi:

”Se, mitä koko nykyinen maailma – ehkä enemmän alemmat luokat kuin ylemmät, ehkä vielä enemmän tietämättömät kuin älyllinen parhaimmisto, enemmän sorretut kuin sortajat – odottaa, on tuo suuri aate universumin henkisestä yhteydestä, ainoasta äänettömästä todellisuudesta, joka on teissä, minussa, kaikissa, sielun omassa äänettömässä ykseydessä, että te ja minä emme ole vain veljiä vaan että te ja minä olemme YKSI. Eurooppa tarvitsee sitä tänään ja tämä suuri perustotuus tietämättään luo pohjan kaikille uusimmille sosialistisille ja poliittisille pyrkimyksille maailmassa.”

”Toisin sanoen tarkoitatteko, että jokainen meistä nuorista voisi elää normaalia elämäänsä maailmassa valiten oman elämänuransa (joko kodissa, liike-elämässä, taiteessa jne.) ja että hän voi saavuttaa menestystä siinä, ja samalla voi käyttää hyväkseen salatieteen perustotuuksia omaksi onnekseen?”

Tämän totuuden valossa tulee kerran uskonto ja tiede täysin yhtymään ja jälleen molemmin puolin rikastuttamaan toinen toistaan. Mutta yksilössä tämä yhtyminen voi tapahtua jo nykyhetkellä vaikka ehkä rajoitetusti ja suhteellisesti siten, että hän yhdistää molemmat puolet synteesiksi. Miten tämä tapahtuu, sitä ei voida sanoin selittää. Mutta voimme havaita sen vaikutuksen yksilön laajentuneessa ymmärtämiskyvyssä, joka ilmenee kaikissa elämän vaikeuksissa, ja hänen luottamuksessaan karmaan, itse Elämään. Ihminen tulee kykeneväksi vapautumaan niin monesta sellaisesta pelosta, jonka jopa hänen oma järkensä on opettanut hänelle ja vienyt hänet useimpiin niistä erehdyksistä, sairauksista ja väärinkäsityksistä, joita hänen tielleen tulee. Ennemmin tai myöhemmin saavuttaa hän tuon asenteen, jonka jokaisen yksilön on koettava ja joka Getsemanessa pukeutui sanoihin: ”Tapahtukoon ei minun vaan sinun tahtosi”, so. hän saavuttaa täydellisen luottamuksen Elämän lakiin.

Silloin ei ihmisellä ole enää mitään tarvetta ”tuomita eikä itse tulla tuomituksi”. Silloin on hän nähnyt, kuinka arvotonta se itse asiassa on. Sillä jos jokin ilmiö on hyvä, niin miksi me sen tuomitsisimme, ja jos se on huono, niin on siinä itsessä oman häviönsä siemen. Jos se taas sisältää sekä negatiivista että positiivista, negatiivinen tulee erehtymättömästi hajoamaan ja positiivinen säilymään. Tässä elämässä on aivan liian paljon eriskummallista, jotta me kykenisimme kaiken virheettömästi ja ehdottomasti ymmärryksellämme käsittämään ja joko hyväksymään tai hylkäämään. Meidän velvollisuutemme on kyllä tarkkailla mutta tarkkailla ja arvostella tietoisina omista rajoituksistamme ja aina valmiina muuttamaan käsityksiämme.

Näin asennoitumalla tulevat suuret probleemat meille paljon selvemmiksi, me opimme ymmärtämään kärsimyksen aseman kehityksessä, hyvän ja pahan pulman sekä paljon muuta, mikä jää arvoitukseksi, jos koetamme ratkaista sen pelkästään tieteellisesti tai pelkästään uskonnollisesti.

Ihminen on kauan työskennellyt innokkaasti yhdistääkseen nämä molemmat puolet, valon ja varjon, uskonnon ja tieteen, negatiivisen ja positiivisen. Tästä kysymyksestä ovat suurimmat ajattelijat sanoneet totuuksista syvimmät, sillä tässä meillä on ihmisen tarkoituksen perusta maailmankaikkeudessa. Ei vain ihminen etsi Jumalaa, vaan myös ihmiseksi tullut Jumala etsii ihmistä.

Tämä etsintä on haudattuna sekä tieteen että uskonnon mitä primitiivisimmissä muodoissa. Kuunnelkaa esimerkiksi fetisismin palvojan juttelua yksinkertaiselle jumalalleen:

”Sinulle, oi Whai, kuuluu korkein rakkauteni. Elämän siemenestä tuli esiin ajatus, ja sinun tekosi, oi jumala, jäivät. Sitten tulivat esiin virrat ja hedelmät, ja elämä synnytti maailmat taivaanavaruudessa, ne tulivat yön pimeydestä esiin. Tyhjästä tuli elämä, tyhjästä, jolle kaikkinainen halu oli vierasta. Yön elämänsiemen hedelmöitettiin, ja siemenestä kasvoi itsekseen elämä ja olemassaolo. Se kasvoi salassa, ja elämän mehu ja voima tykyttivät sen suonissa. Näin, kuinka valo leimahti ja elämän suloinen halu ilmeni. Suuren jumalan työ levittäytyi kaikkialle, täytti taivaat ja niiden mittaamattomat alat.”

Teosofisen Seuran ohjelman toinen kohta antaa meille selvän viittauksen siihen, että ne, jotka perustivat T. S:n, pitivät tärkeänä tukea kaikkia yrityksiä, jotka voisivat ajan rajojen puitteissa työskennellä juuri uskonnon ja tieteen veljestyttämiseksi. Sen tähden T. S. ryhtyi innokkaisiin uskontotutkimuksiinsa tieteellisellä perusteellisuudella, eikä sen antaman avun merkitystä saa aliarvioida. Tulevaisuuden luulisi voivan helpommin selvittää, mitä T. S. on tehnyt laajentuneen ymmärtämisen ja objektiivisuuden puolesta länsimaisen, kylmän, tieteellisen järjen sekä itämaisen, intuitiivisen uskonnon lähentämiseksi.

Jo nyt on vaikea tehdä ero uskonnollisen ja tieteellisen totuuden välillä. Ja ajattelu yleensä osoittaa, että uskonnollisen, sisäisen kuuntelemisen avulla on löydetty totuuksia, jotka vasta paljon myöhemmin tiede on todennut.

Siten uskonnollinen vaisto on paljon aikaisemmin päässyt selville monista tärkeistä, moraalisista totuuksista, jotka tiede myöhemmin on ymmärrettävästi todistanut. Nykyisin on vain erittäin harvoja kehittyneitä tiedemiehiä, jotka käsittävät, että Kristuksen yhteiskuntafilosofia ei ole vain uskontoa, vain jaloja ihanteita ikuisuusarvoineen, vaan myös mitä käytännöllisin, järjellinen, tieteellinen suuntaus, jonka me voimme ottaa elämänohjeeksemme.

Tieteen täytyy olla järjestelmällistä totuuden etsintää, ja uskonnon täytyy olla innostunutta pyrkimystä elää totuudellista elämää. Tästä tiedosta täytyy olla seurauksena täydellinen yhteistoiminta. Sen tähden on innoituksen ja voiman antajana korkealla Teosofisen Seuran kolmen ohjelmakohdan yllä elämä ja työ sinä mottona, joka tässä yhteydessä voitaisiin muovata seuraavasti:

”Ei, vaan heti, sillä unen aikana on myös tilaisuuksia tähän uudistustyöhön. Fyysinen ruumis vain nukkuu, ”Ei ole korkeampaa uskontoa eikä tiedettä kuin totuus. Tämä totuus yksinomaan voi vapauttaa teidät.”mutta todellinen minämme on valveilla ja sillä on mahdollisuus moniin mielenkiintoisiin kokemuksiin. Puhukaamme niistä huomenna. Hyvää yötä!”

Suom. S. R.

Teosofi — n:o 9, 1942


Etusivu Artikkelit