T. J.

Taistella – ja voittaa

Silmieni eteen sattui lause: ”Ja kun ruumis ja sielu olisivat ensin levänneet kyllikseen, sitten alkaisi hiljainen elämä.” – Kysymys oli nuoresta tytöstä, joka nähtävästi aikoi luostariin. Jäin miettimään tuota ajatusta.

Jos vakavasti tahtoisi päästä hiljentymään, kehittymään, tuntuu todellakin siltä, että ensin täytyisi levätä paljon, levätä pois tuo sielun ja ruumiin väsymys, tuo ikuinen levottomuus, tuo kaukainen kaipuu ja kuunnella vain hiljaisuuden ääntä, sitä ääntä, josta on poissa kaikki turha ”maallinen” touhu. Tuo hiljaisuus ympärillä toisi todellisen mielenrauhan ja sopusoinnun. Se avaisi portit salattuun maailmaan, se parantaisi kolhaisut, jotka maailma antaa. Niin, ehkäpä todellakin sillä tavoin löytäisi Itsen ja sen jälkeen voisi virittää kiitosvirren olemisen autuudesta. –

Ei sittenkään, silloinhan olisin pelkuri! – Tarkemmin ajatellen: kuinka itsekästä olisikaan pakeneminen pois maailmasta. Jokaisen on oltava paikoillaan, mitä ikinä tielle sattuukaan. Me olemme juuri siinä, missä on paras paikka kasvullemme ja kehityksellemme. Me saamme juuri ne kolhaisut maailmalta, jotka pitää meidät hereillä. Mikä minä olen pakenemaan pois taistelukentältä silloin, kun toisten on jäätävä taistelemaan. –

Tulee ajatus, että syrjässä on helpompi olla hyvä. – Mitä on elämä syrjästä katsojalle, mikä arvo sellaisella hyvyydellä? – Jos minä elän väkevästi, tunnen elämän arjen ja pyhän, vasta silloin voin nöyränä kiittää pyhäpäivää. Kuinka helppoa on elää hiljaisuudessa hyvää elämää, mutta kuinka suunnattoman paljon arvokkaampaa on elää kiihkeimmän ristiriidan ja kamppailun keskellä ja löytää siellä se hiljaisuus, mitä mikään ulkonainen ei voi häiritä. Kuinka paljon syvemmin se tunteekaan sielu elämän, joka tuntee sen pohjamutaan saakka ja kuitenkin voi sanoa: ”Minä elän sittenkin hiljaisuutta, joka puhuu minulle.”

Älkäämme paetko maailmaa, vaan löytäkäämme sen keskeltä itsemme. Taistelkaamme kuin soturit himojamme ja pyyteitämme vastaan. Taistelkaamme itsestämme pois kuona, lopettakaamme kadehtiminen ja rakastakaamme maailmaa. Ja minä tunnen näin ajatellessani, että sisimmästäni nousee voima, ja se voima on auttava kestämään, vaikka joskus tuntuisikin, että maailman koura on puristanut kurkkuani niin, että tunnen tukehtuvani...

Ehkä tuo luostariin pyrkivä tyttö on onnellisempi näin ulkonaisesti ja hän on saavuttanut rauhan, mutta tiedän, että minun tieni on seistä keskellä tuiminta taistelua – ja voittaa!

Teosofi − n:o 5-6, 1943

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.