Uusi ruokajärjestelmä

Yleisesti levinnyt sairaus ja kurjuus osoittaa, ettei nykyaikainen ravintojärjestelmä ole luonnon lakien mukainen. Mutta henkinen kehitys vaatii terveen ja puhtaan ruumiin. Yhtä vähän kuin saamme hengen syrjäyttää, yhtä vähän saamme halveksia ruumiimme lakeja. Ne, jotka saarnaavat puhtaista ajatuksista, mutta täyttävät ruumiinsa kaikella lialla, osoittavat siinä ulkokultaisuutta.

Vanha zoroasterilainen Mazdaznan ravintojärjestelmä on täydellinen ja varma tiede, joka perustuu tuhansien vuosien käytännölliseen kokemukseen. Sitä vastoin nykyiset oppikirjat näistä asioista sisältävät enimmäkseen kokeiluja ja teorioita. Kun meidän päivinämme on niin paljon erilaisia terveysjärjestelmiä ja parannustapoja, pitää meidän käsittää, ettei totuus koskaan löydy äärimmäisyyksissä vaan aina "kultaisella keskitiellä". Kokeilijat siirtyvätkin yhdestä metodista toiseen ja noudattavat siten vaistomaisesti luonnonlakia, joka sanoo, että vaihtelu, monipuolisuus ja sopusointu on elämän oikea olomuoto. Jokainen erityinen yksipuolinen menetelmä vie orjamaisuuteen ja riistää elämältä sen ilon ja vapauden.

Siksi on myös vahingollista syödä määrä-ajoin. Pitää syödä vain silloin, kun on nälkä. Nälkä on luonnon ääni, mutta se ei ole samaa kuin ruokahalu. Ruokahalu on aistimien kiihotusta. Säännönmukainen syöminen tekee meidät ruuan orjiksi eikä sen herroiksi. Me tulemme syöneiksi liian paljon ja liian usein. Kaikki, mikä ei ole syöty nautinnolla ja sydämen puhtaalla kiitollisuudella, muuttuu myrkyksi. Säännöllinen syönti on myös tappanut terveen makuaistin. Ei enää ensinkään tunneta maun vaistoa vaan syödään mitä tahansa. Ja jollei määrätyllä ajalla ole ruoka valmis tai kahvi kaadettu, niin koko hermosto joutuu epäkuntoon. Tavanmukaisuus tuudittaa ihmisen orjuuteen. Konemaisuus on tullut nykyisen yhteiskunnan pääpiirteiksi. Nuoruus ja vapaus ja ihanteellisuus on poissa.

Myös ruokalajeissa on oleva vaihtelua. Mutta tämä vaihtelu ei saa olla mielivaltainen vaan sen tulee riippua kunkin ihmisen luonteenlaadusta, yksilöllisistä taipumuksista ja erittäinkin vuodenajoista yleensä niin että tottelemme, mitä luonto puhuu sekä sisällämme että ulkopuolellamme. Terveys ja onni merkitsee sopusointuista suhdetta äärettömään. Se, jonka vatsa on alituisessa käymistilassa, kärsii epäsoinnusta. Se, joka ei ole oppinut tuntemaan ja käyttämään omaa oikeata hengitystään, ei vielä aavista, mitä on sopusointu Äärettömän kanssa. Kuinka se, joka syö luontokappaleita – veljiään – uskaltaa puhua luonnon sopusoinnun noudattamisesta? Ja se, joka ei tee mitään todellista, luovaa työtä, ei ole yhteydessä äärettömän Luojan kanssa.

Luonnossa on erityisiä rakentamisen ja erityisiä puhdistuksen aikoja. Talvikaudet (marraskuu–helmikuu) ovat luonnostaan kokoamista ja rakennusta varten, samoin kevätaika pääsiäisen jälkeen kesäkuun loppuun asti. Puhdistuksen ja erottamisen aikoja ovat taas keskikesä ja aika helmikuun loppupuolelta pääsiäiseen asti.

Myös kullakin päivällä on erityiset rakennusaikansa, nimittäin illalla työn jälkeen ja toinen noin keskipäivällä. Aamupäivä taas kello 10:een asti on oleva puhdistuksen aika ja myös iltapäivä. Jos tätä noudatetaan, ei vieraita, haitallisia aineksia kasaannu ruumiiseen. Siis kello kymmenen ja kahden välillä on syötävä, ja taas illalla työn jälkeen. Ennen kello kymmentä aamulla ei mitään eikä taas iltapäivällä ennen kello kuutta. Puhdistus-ajalla voi kuitenkin syödä hedelmiä jossakin määrin, koska ne eivät estä – vaan päinvastoin edistävät – ruumiin puhdistamista ja erittämistä. Ruumiillinen työ on paras puhdistuksen toimittaja. Jos mahdollista, olisi tehtävä ruumiillista työtä aamupäivällä ja henkistä työtä – jos sitä on – iltapäivällä. Aamupaasto kohottaa työkykyä, iloa ja nuoruutta erinomaisesti.

Sama vaihtelu rakennuksen ja puhdistuksen välillä vallitsee myös, niin kuin sanottu, eri vuodenajoissa. Marras-, joulu- ja tammikuussa sekä suurimmassa osassa helmikuuta on kokoamisen ja rakentamisen aika, joka on korkeimmillaan talvipäivänseisauksessa – jouluna. Se on ikään kuin päätöstä, keskitystä ja voimien kokoamista tulevan vuoden työtä varten. Sen tähden nämä ajat ovat ammoisista ajoista alkaen olleet juhlimisen aikoja. Taas helmikuun lopusta huhtikuun alkupuoleen asti on puhdistusaika, ja se on tuhansia vuosia sitten ollut paaston aika, jolloin vältetään kaikkea voimakasta ravintoa.

Iltapäivää vastaa taas keskikesä, jolloin tosin ei ole määrätty ehdotonta paastoamista, mutta jolloin yleensä on vältettävä voimakkaita ravintoaineita ja tyydyttävä marjoihin, hedelmiin ja keveihin vihanneksiin. Jollemme olisi niin lyhytnäköisiä käsittäisimme, että ääretön viisaus ja ehdoton järjestys on koko luonnon perustuksena. Me koettaisimme silloin lukea luonnon suurta kirjaa ja eläisimme terveinä ja onnellisina. Se, joka noudattaa koko vuoden samaa ruokajärjestystä, vanhenee nopeasti.

Kesällä luonto tarjoaa marjoja, vihanneksia ja myöhemmin hedelmiä, syksyllä ja talvella ovat vilja, pähkinät, maito ja säilytetyt vihannekset pääruokana. Maalis- ja huhtikuussa taas ovat luonnon tuotteet menettäneet makunsa ja luonto neuvoo meitä noudattamaan ankarinta kohtuutta. Sen jälkeen tulee taas keväällä munien, maidon ja vihannesten aika.

Itsensä tunteminen, henkinen ja ruumiillinen, on kaiken kehityksen ja tiedon ensimmäinen ehto. Meidän täytyy ensiksikin päästä siitä yleisestä harhaluulosta, että syömisen tarkoitus on luoda uusia soluja ruumiiseen. Soluja ei synny uusia ainakaan jalommissa ja tärkeämmissä elimissä. Jos olisi mahdollista syömisellä luoda uusia soluja, niin meidän vähitellen pitäisi kasvaa niin suuriksi kuin elefantit, ja silloin olisi myös totta, että mitä enemmän syömme, sitä parempi! Jokainen vähänkin ajatteleva huomaa tämän vääräksi. Kasvaminen ei ole solujen lisääntymistä vaan niiden laajentumista.

Mikä sitten on syömisen tarkoitus? Osaksi antaa lämpöä ja toimintavoimaa, osaksi eristää käytettyjä aineita. Jos siis syömme enemmän kuin on tarpeen ruumiin säännöllisen lämmön ylläpitämiseksi synnytämme ruumiiseen sairaalloisen kuumetilan, joka kuluttaa elämänvoimia. Mutta kylmät ja kosteat jalat ja kädet eivät osoita, että ruumiissa olisi liian vähän lämpöä vaan että se epätasaisesti kiertelee ruumiissa. Jos ruumiinlämpöä tarkkaamme, huomaamme, että miltei kolmasosa tavallisesta ravintomäärästä riittää ja antaa vielä enemmän työkykyä kuin suurempi määrä. Kuitenkin määrä riippuu kustakin yksilöstä.

Lapsi kasvaessaan tarvitsee voimakkaampaa ravintoa, koska sen solut vielä laajentuvat ja vahvistuvat. Jos nuorukainen päästyään ruumiilliseen kypsyyteen vielä jatkaa saman ravinnon nauttimista kuin lapsena, laskee hän sillä perustuksen sanomattomalle kurjuudelle. Ensinnäkin seuraa siitä sukupuolielimien kiihotus, levottomuus ja ärtyisyys. Lapsen ihanteellisuus muuttuu materialismiksi. Tähän yleiseen asiain kulkuun mukaudutaan orjallisesti, vaikka pitäisi tietää, ettei lapsen iloisuus tule lapsuudenaikaan loppua vaan ainoastaan vaihtua henkisen elämän vielä suurempaan onneen. Nuoruudenaika on inhimillisen elämän tärkein aika. Sen oikeasta käyttämisestä riippuu edistys tai alennus. Joka tällä ajalla kääntää elonnesteiden virran oikeaan uomaan, "sen ruumiista virtaavat elämän veden virrat" ja henkiset kyvyt ja mahdollisuudet tulevat hänessä yhä kasvamaan kuolinhetkeen asti. Vanhat zoroasterilaiset panivatkin tähän elinkauteen mitä suurinta huomiota. Nuorille miehille ja naisille opetettiin tarkasti tämän ajan vastuunalaisuus ja oikean elämäntavan siunaus.

Nykyaikaiset tieteilijät ovat arvelleet, että maito sisältää ohjeen eri ravintoaineiden oikealle määrälle. Maidon mukaan on laskettava, kuinka paljon hiiliaineksia, rasvaa, valkuaista, sokeria jne. ihmisen on nautittava. Tämä johtopäätös on kuitenkin pettävä, koska siinä ei ole ensinkään otettu huomioon ikäkaudet, toiminta-alat, luonteenlaadut, sulatuskyky, vuodenajat ja seudun ilmasto.

Maito ilmaisee kyllä oikean ravintolaadun lapselle, mutta ei aikuiselle. Lapsen täytyy esim. saada sokeria (oikeassa muodossa), mutta aikuinen tarvitsee sitä tuskin ollenkaan, varsinkin jos hän on ruumiillisen työn tekijä. Myös valkuaisaineita tarvitsee täysikasvanut paljon vähemmän kuin lapsi. Nykyinen yleinen teoria tarvittavan valkuaisaineen määrästä on tuottanut arvaamatonta vahinkoa kaikissa yhteiskuntaluokissa, jotka eivät tee ruumiillista työtä. Kaikki tuotteliaat ajattelijat ovat aina olleet erinomaisen kohtuullisia ja tarkkoja ruuassaan. Liika ravinto tuottaa alituista hermojen ärsytystä ja vähentää henkistä työkykyä äärettömästi. Ihmiselle ei ole tärkeintä lihasten kehittäminen vaan hermojen.

Pureksimisen taito on oikeassa elintavassa erinomaisen tärkeä. Siitä näet riippuu ei ainoastaan ruumiin vaan ennen kaikkea hermoston tila. Kuullaan kyllä, että jokaista ruokapalaa pitää niin kauan pureskella, kunnes siitä on maku haihtunut, mutta ei käsitetä syytä tähän ja siksi tämä neuvo laiminlyödään. Aivotyön tekijöiden ei ainakaan pitäisi laskea vatsaan mitään ruokaa, jota ei ole pureksittu tarpeeksi, sillä siten he menettävät ruuan tärkeimmän aineksen – sen tuoksun.

Mihin on ruuasta kadonnut maku ja haju, kun sitä on kylliksi pureksittu? Mazdaznan vastaa tähän: kasvin maku ja kukan tuoksu on niiden sielu. Ruuassa on maku tärkein hermoston ravinnoksi. Siitä saa ihmisen sielu, joka toimii hermoston kautta, uutta elonvoimaa. Silloin ymmärretään, kuinka suuressa nälässä ainoankin suupalan pureskeleminen suussa heti elähdyttää koko hermostoa, jo ennen kuin vatsaan on mitään tullut. Joka tahtoo tätä tutkia, koettakoon purra perinpohjin ruokaansa ja sitten sylkeä sen suustaan, ja hän tulee hämmästymään siitä, kuinka koko hermosto tulee elähdytetyksi. Monessa sairaudessa, kun vatsa ei voi sulattaa ruokaa, voi tällainen menetelmä saada aikaan todellisia ihmeitä.

Aivotyön tekijät siis erottakoot ruuastaan kaiken sellaisen, joka on menettänyt terveen tuoksunsa. Vanhat zoroasterilaiset eivät syöneet vanhaa ruokaa vaan uhrasivat kunkin päivän tähteet tulelle.

Syömiseenkin on käytettävä keskitystä. Ajatuksenkeskitys on menestymisen ehto kaikilla elämän aloilla. Jos tahdomme kehittää henkisiä kykyjämme, tulee meidän yksinkertaisimmassakin toimessa pitää ajatukset koottuina. Se, joka syödessä antaa ajatuksensa Iiidellä kaiken maailman asioihin, heikentää muistiaan. Parempi on olla kokonaan syömättä kuin mättää huolimattomasti suuhunsa ruokaa.

Ravintoainesten puhtaus

Luomakunnan vastakohtien tarkkaaminen on jokapäiväisessä elämässämme hyödyksi. Ravinnonkin alalla on olemassa kaksi päätekijää: eloa luovat ja turmelusta luovat ainekset. Meidän on otettava ruumiiseen vain sellaisia aineita, jotka voivat edistää korkeamman olemuksemme kehitystä. Zoroasterilaiset olivat tässä suhteessa tarkkoja. He jakoivat kaikki ravintoaineet kahteen luokkaan: sellaisiin, joissa on jäljellä sielu ja elämä ja terve haju, ja sellaisiin, jotka ovat mädäntymisen ja käymisen tilassa. Sen tähden kaikki mädänneet hedelmät ja turmeltuneet ruuanjätteet olivat ankarasti poistettavat. Ja kaikki kuollut, josta henki on lähtenyt, siis poikkeuksetta kaikki eläinten liha oli hylättävä, koska eläimen kuollessa alkaa heti mädäntymisen prosessi ja myrkkyjen (esim. kreatiinin ja leukooman) syntyminen.

Elämä synnyttää terveyttä ja nuoruutta, mutta kuolema tuo sairautta ja turmelusta.

Jos taas katsomme ravintoaineita kehityksen kannalta, huomaamme sen luonnonlain, että se, mikä vielä on kehittymässä, ei sovi syötäväksi, vaan ainoastaan sellainen, mikä on saavuttanut kypsyytensä. Sellaisia ovat kypsät hedelmät, puutarhantuotteet, pähkinät, viljan siemenet, munat jne. Ne ovat ikään kuin yhden kehitysjakson päässä ja lepotilassa ennen uuden alkamista. Niiden kaikkien tarkoituksena on lisääminen, synnyttäminen. Tätä lisäämistä on kahdenlaista: omaan sukuun ja korkeampiin luonnon olentoihin liittyvää. Molemmissa tapauksissa ne palvelevat kehityksen lakia.

Jos hedelmät, vihannekset tai munat eivät ole tulleet tuoreina ajoissa nautituiksi, alkavat ne jatkaa omaa sukuaan ja samalla ne muuttuvat ravintoon kelpaamattomiksi, myrkyllisiksi. Luonto ei anna rangaistuksetta hävittää olentoa, joka on alkanut kehityksensä. Jos perunat alkavat itää tai munassa alkaa syntyä sikiö, niillä on myrkyllinen vaikutus ruumiiseen. Samoin jos vilja on alkanut itää tai jos siitä valmistetaan maltaita ja olutta, muuttuu se vahingolliseksi. Esim. kaviaari (sampikalan mäti) on erinomaisen voimakas ravintoaine, mutta jos kalanmunat jo ovat alkaneet kehittyä, kaviaari on yhtä vahingollista kuin kalanliha ja kaikki muukin liha. Ei paraskaan valmistus voi karkottaa myrkyllisiä aineksia lihasta. Se, joka ei tottele luonnon järjestystä vaan vahingollisesti vaikuttaa muiden olentojen kehitykseen ja syö raatoja, hän ei mitenkään voi olla Äärettömän kanssa sopusoinnussa.

Vanhat zoroasterilaiset tottelivat suurta luonnon lakia "älä tapa". Kuolleen koskettaminenkin oli heille synti. Väite, että hedelmien ja vihanneksien nauttiminen myös on tappamista, ei pidä paikkaansa. Hedelmät eivät menetä sieluaan, kun ne poimitaan, eikä edes kun niitä lievästi keitetään. Vasta mädäntyminen on niiden kuoleman alku. Niiden luontoon kuuluu juuri uhrautuminen: omenapuu kärsii, jos hedelmät riippuvat siinä liian kauan. Mutta kuka voi väittää, että eläin pitäisi tappamistaan hyvänä työnä?

Jos ajattelemme aineen kehitystä, tulemme samoihin tuloksiin lihansyönnin suhteen. Neljän valtakunnan kautta kohoaa maanpäällinen aine: elementaali-, kivi-, kasvi- ja eläinkunnan kautta. Eläin on saavuttanut ruumiillisen kypsyyden, eikä sen ruumiin aine enää synnytä korkeampaa elämää. Samalla tavalla sähkö, joka on kaikissa olioissa ilmenevä voimalähde, piilee ilmassa, ja ihminen voi hengityksen kautta käyttää sitä korkeimman kehityksen hyväksi. Mutta kun sähkö on tullut korkeimpaan kohtaansa ja ilmenee valona tai sähkökoneen voimana, se ei voi antaa ihmisruumiiseen voimaa vaan ainoastaan kiihotusta.

Lihansyöntikin on ihmiselle ainoastaan kiihotusaine, jonka seuraukset ovat aina vahingollisia. Nopeasti liha kiihottaa, mutta yhtä nopeasti seuraa väsymys ja nälkä – sitä vastoin kasvinsyöjä on vähempään tyytyväinen ja kestävämpi.

Kehittynyt ihminen on myös kadottanut kykynsä sulattaa lihaa. Hän voi erottaa lihasta ainoastaan valkuaista, mutta muut kudokset jäävät vatsaan pahenemaan ja tuottavat lukemattomia tauteja. Jos liha olisi oikea ravintoaine, voisi ihminen sillä elää ainakin jonkin aikaa. Mutta valkoisen rodun ihmisistä ei voi kukaan yksinomaan lihalla elää kauempaa kuin kolme neljä viikkoa, sitten seuraa kuolema.

Vanhassa Meksikossa oli tapana panna kuolemantuomio täytäntöön siten, että tuomitulle annettiin jonkin aikaa ainoastaan vasikanlihaa ja viiniä.

Mutta ihminen voi kauemmin elää ilman ruokaa kuin syömällä lihaa. Tämän ovat todistaneet Mestari Jeesus, Mooses ym. ja nykyaikana Amerikassa tri Tanner, joka kaksi kertaa mitä tarkimman virallisen valvonnan alaisena paastosi 40 päivää.

Lihansyönnin vahingollisuus voidaan huomata monista seikoista, joita tässä ei ole tilaisuus lähemmin kosketella. Se, joka katsoo avoimin silmin, huomaa, että kyvykkäät henkisen työn tekijät ja henkisesti edistyneet ihmiset tuntevat vaistomaisesti vastenmielisyyttä lihaa kohtaan ja että lihansyöjät eivät osoita kestävyyttä ja työkykyä. Valkoinen rotu on nyt tullut siihen vaiheeseen, ettei se enää siedä samanlaista ravintoa kuin sen esi-isät raakalaisroduissa. Se, joka tahtoo seurata kehityksen lakia, ei voi syödä kuolleita eläimiä.

Zar-Adusht Ha'nish’in mukaan

Tietäjä — heinä-elokuu, 1909

Kieliasua uudistettu.


Etusivu Artikkelit