S. L.

Vedenalaisen arkeologian ongelmia

Rudolf Berhadskyn kansanomaisesti kirjoitettu tieteellinen teos "Päämääränämme Atlantis" kertoo arkeologian mielenkiintoisista löydöistä, joita on tehty toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Tekijä kiinnittää erikoista huomiota arkeologian uusimpaan haaraan, vedenalaiseen arkeologiaan, joka edistyy nopeasti. H. Luik käänsi venäjänkielisen alkuteoksen lyhennellen eestinkielelle. Virossa se sitten ilmestyi "Rahva hääl" -nimisessä sanomalehdessä, josta Martti Korhonen suomensi sen. – Tässä artikkelissa selostetaan joitakin kohtia suomalaisesta käännöksestä.

Arkeologisia kaivauksia on paljon vaikeampi suorittaa veden alla kuin maan pinnalla, mutta ne ovat myös paljon tehokkaampia.

Vedenalaisten tutkimusten puolesta puhuvat tärkeät tosiasiat kuten esimerkiksi se, että veden alle vaipuneet esineet ovat olleet ihmiskätten ulottumattomissa. Ei ole olemassa suurempaa muinaismuistojen tuhoajaa kuin ihminen. Hauraskin esine, olipa se miten särkyvä tahansa, on vajottuaan meren pohjaan turvassa tässä ihmiskunnan yhteisessä aarrekammiossa.

Vedenalaisen arkeologian suurimmat vaikeudet ovat siinä, että ihminen ei voi vedessä tuntea itseään niin vapaaksi kuin maan päällä, lisäksi tulevat hapensaantivaikeus ja työskentely hämärässä. Vähitellen ihminen on kuitenkin oppinut selviämään näistä vaikeuksista. Suurin saavutus tässä suhteessa oli, kun 30-luvulla aloitettiin kehittää happisäiliöitä. Täydellisimmän nyt käytössä olevista happisäiliöistä suunnitteli ranskalainen meriupseeri Jacques Cousteau v. 1943 yhdessä insinööri Emile Cagnanin kanssa. – Ensimmäisinä kiinnittivät valtameren tutkijat ja geologit jalkoihinsa räpylät, ja laskeutuivat meren pohjaan tutkimaan löytyisikö sieltä naftaa. Nuori neuvostoliittolainen tiedemies O. Leontjev on näin varustettuna tähän mennessä kartoittanut ja tutkinut Kaspianmeren pohjaa noin 200 neliökilometrin suuruisen alan.

Biologit ovat myös tulleet ajankohtaan, jolloin on tutkittava valtameren arvo tuloa tuottavana viljelysalueena. Onkin jo ryhdytty kokeilemaan, voisiko planktonista, jota miljoonat kalat käyttävät ravintonaan, valmistaa välittömästi ihmisten ja eläinten ravintoa.

Veden alla biologit totesivat mm., että kalat eivät ole mykkiä, vaan että jokaisella lajilla on vieläpä oma ääntelytapansa. Myös maantieteilijät, fyysikot ja geofyysikot, puhumattakaan elokuvaajista ja taidemaalareista, ovat löytäneet työsaran veden alla. Tietenkin kalojen tutkijoille ja kalastajille vedenalainen maailma on tärkein. Vuosituhansien ajan on ihminen laskenut verkkonsa veteen, mutta ei koskaan ollut nähnyt, miten kala takertuu verkkoon tai pakenee laahusnuotan edessä.

Vedenalainen arkeologia on kiitollisuuden velassa neuvostoliittolaiselle professori Ruben Orbelille, joka joutui vedenalaisen arkeologian työkentälle "sattumalta". Vuonna 1934 käännyttiin hänen puoleensa pyytäen, että hän kirjoittaisi ensimmäisen vedenalaisia töitä käsittelevän historian muinaisajoista aina meidän päiviimme asti. Harmaahapsinen Orbeli innostui tehtävästä kuin nuorukainen.

Ruben Orbeli kävi läpi koko sukeltajia koskevan kirjallisuuden syventyen siihen aivan uudelta näkökulmalta. Erityisesti häntä kiinnostivat Leonardo da Vincin teokset. Tuntui itsestään selvältä, että tämä monipuolinen nero, joka koko elinaikansa ahnehti tietoja ilman salaisuuksista, olisi myös miettinyt, miten ihminen voisi selviytyä veden alla. Orbeli luki läpi Leonardo da Vincin koko valtavan kirjallisen jäämistön, löytääkseen sieltä vihjeitä siitä, kuinka ihminen voisi valloittaa vedenalaisen maailman.

Leonardo da Vincin kirjoituksissa on tutkijoiden ensin selvitettävä hänelle ominainen lyhennysten viidakko ja muitakin seikkoja, joilla hän teki muistiinpanonsa äärimmäisen vaikeiksi selvittää.

Leonardon jälkeen jääneistä kirjoitelmista – joista mahdollisesti osa oli eksynyt Venäjälle – Orbeli löysi mm. seuraavat lauseet: "Miksi minä en kirjoita siitä, miten voin viipyä veden alla niin kauan kuin tulen syömättä toimeen ja minkä vuoksi minä en sitä tietoa levitä enkä ilmoita? Ihmisten kurjuuden takia – he alkaisivat suorittaa merellä ilkitöitä, puhkaisisivat laivojen pohjat ja upottaisivat ne ihmisineen."

Niinpä sitten jäikin salaisuudeksi, mikä tuo keino oli, joka mahdollisti oleskelun veden alla, "niin kauan kuin voi syömättä elää". Mutta tiesikö Leonardo sellaisen tavan? Todennäköisesti asia oli niin, ja luultavasti hän oli sitä itse kokeillut.

Orbeli sai Leonardon kirjoituksista paljon tietoa, ja hän oli vakuuttunut siitä, että Leonardo oli löytänyt keinon, miten sukeltaja voi varata itselleen tarpeeksi ilmaa, niin että hän voi olla riippumaton, eikä hänen ollut pakko pitää yhteyttä veden pintaan. Toisin sanoen Leonardo ratkaisi jo 1600-luvun kynnyksellä – ilmeisen menestyksellisesti – ongelman, minkä happisäiliön keksiminen lopullisesti selvitti vasta 1900-luvun aikana.

Mitä perusteellisemmin Orbeli syventyi varsinaiseen tehtäväänsä, sukelluksen historiaan, sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi sukeltajan työn erilaisuus verrattuna ihmisten muissa oloissa tehtäviin töihin.

Muinaisten egyptiläisten, foinikialaisten ja kreikkalaisten satamarakenteet, altaat, laiturit ja aallonmurtajat – ovat tuhansia vuosia vanhat. Ne ovat rakennetut sukeltajien avulla. Ikivanhoja ovat myös sellaiset kalanpyyntitavat kuin jokien patoaminen, kalaesteiden ja verkkojen asettaminen. Sellaisia töitä tehdessään on ihminen sukeltanut pohjaan jo vuosituhansia sitten. Samanaikaiset kirjoitukset todistavat, että Kreikan ja Persian sotien aikoina n. 2500 vuotta sitten, sukeltajat upottivat vihollisten laivoja. Samoin on myös sukellettu uponneiden laivojen aarteita etsittäessä. Laivojen nostaminen on sukellustaidon nuorin haara.

Jo Aleksanteri Suuri antoi sukeltajille jyrkän käskyn: "Kaikesta, mitä he veden alla näkevät, on heidän annettava tarkka tieto heidän viisaalle opettajalleen Aristoteleelle, miehelle, joka tuntee kaikki tieteet, jotta häneltä ei jäisi mitään tietämättä." Orbelin suurin unelma, josta hän ei rohjennut kirjoittaa mutta josta hän ainoastaan keskusteli ystäviensä kanssa – kuten Marietta Saginjan artikkelissaan "Ihminen ja tiedemies" muistelee – oli Atlantiksen salaisuuden paljastaminen.

Tämän ongelman täytyikin kiehtoa sellaista tieteen romantikkoa kuin Orbeli oli. Todellakin, miksi uskotaan, että kertomukset salatusta mantereesta, jättiläismäisestä saaresta, olisi ainoastaan runollinen kuvitelma? Jo Platon kertoi siitä samalla tehden tiettäväksi, mitä tietä hän oli saanut kuulla kertomuksen Atlantiksesta. Hän oli 9-10–vuotiaana poikasena kuullut isoisänsä kertovan siitä. Tämä puolestaan oli kuullut kukoistavasta Atlantiksen valtakunnasta isoisoisältään, joka taas oli kuullut siitä ystävältään Ateenan kuuluisalta lainlaatijalta Solonilta. Tälle Atlantiksesta oli kertonut eräs egyptiläinen pappi, joka oli saanut tutustua vanhoihin temppelikronikoihin. Solon oli tavannut hänet matkoillaan Egyptissä.

Platonin tarinan tie on pitkä, mutta siitä huolimatta asia voi olla tosi. Mikään ei anna aihetta pitää sitä mielikuvituksen tuotteena. Päinvastoin Atlantis-tarussa on eräitä tiettyjä yksityiskohtia, jotka tekevät sen uskottavaksi, sillä Platonin luettelemilla kertojilla ei ollut tilaisuutta saada niitä, elleivät ne perustuisi tosiasioihin.

Aivan hiljattain tehdyt löydöt ovat osoittaneet, että helleenistä kulttuuria edelsi aigealainen kulttuuri, jonka piirissä oli monia mahtavia valtakuntia. Muinaiskreikkalaiset eivät sitä tienneet, mutta meidän aikamme on voinut todentaa sen olemassaolon. Kuitenkin Platon aloittaa kertomuksensa Atlantiksesta nimenomaan kirjoittamalla mahtavista valtakunnista, jotka olivat olemassa ennen helleenistä aikaa. Hän jopa esittää Atlantiksen pääkaupungin asemakaavan. Tästä asemakaavasta on havaittu, että se ja Amerikassa ollut asteekkien pääkaupungin Tenochtitlán (nykyisin sillä paikalla on Meksikon kaupunki), ovat samankaltaiset kuin kaksi vesipisaraa.

Ja on vieläkin yllättävämpi "yhteensattuma", tosin ei Platonin teoksesta, että sekä muinaisten egyptiläisten että assyrialaistenkin kalenterissa oli ajanlaskun aluksi otettu vuosi 11 542 ennen meidän ajanlaskumme alkua. Mikä kauhistuttava tapaus lienee sellainen, jota kansat muistelivat vuosituhansia ja joka heistä on täytynyt tuntua joko maailman lopulta tai alulta. Meidän päivinämme ovat geologit voineet selvittää, minkä vuoksi juuri tuo vuosi on maan historiassa ollut niin merkitsevä. Sinä vuonna tapahtui hirvittävä luonnonmullistus, jolloin tulivuorten purkauksien seurauksena (purkaukset tapahtuivat sekä mantereilla että merenpohjassa) katosi Atlantin valtamereltä, Golfvirran tieltä jokin este, jonka jälkeen se pääsi virtaamaan Pohjoiseen Jäämereen ja huuhtelemaan ja lämmittämään Euroopan luoteisrannikkoa.

Atlantin pohjaan saostui paksu vulkaanisen tuhkan kerros, jonka olemassaolo on todettu vasta meidän päivinämme. Euroopan ilmasto muuttui samoihin aikoihin huomattavasti lämpimämmäksi, Golfvirran suunnan muutoksen vaikutuksesta jääkausi loppui mantereellamme.

Entäpä mikä lienee se este ollut, joka ei päästänyt Golfvirtaa Jäämereen? Atlantis, vastaavat meidän päiviemme tiedemiehet, mm. huomattava geologisten probleemien neuvostoliittolainen tutkija J. Hagemeister.

Vain sellainen yleismaailmallinen onnettomuus, jolloin kokonainen manner tai ainakin jättiläissaari häviää maanjäristyksen, tulivuorten purkausten ja veteen vaipumisen kautta, on sitä luokkaa, että sen on pakko jäädä säikähtäneiden kansojen mieleen vuosituhansiksi, eikä siis ole ihme, että kaiku siitä olisi yltänyt Platonin aikaan asti.

Kun ihminen oppii yhä paremmin liikkumaan merten suurissa syvyyksissä, on ilmeistä, että hän kykenee Atlantin valtameren pohjan laajalta ylängöltä löytämään uusia ja ratkaisevia todisteita muinaisen mantereen olemassaolosta. Valtameret kätkevät itseensä myös monia muita esihistoriallisen ja historiallisen ajan merkittäviä arkeologisia aarteita, jotka voivat suuresti selventää kuvaamme muinaisaikojen tapahtumista, kun vedenalainen historiantutkimus ne kerran paljastaa.

Elonpyörä – 1965, n:o 2


Etusivu Artikkelit