A. A. S.

Veljeyden toteuttamisesta

Veljeyden perusteista

Nykyisen ihmissuvun yksilöt ovat yleensä itsekkäitä, ainoastaan itseään ja omaa hyötyään ajattelevia. Mutta tuskin missään tapaa ihmistä, joka ei olisi koskaan tuntenut säälin, myötätunnon, rakkauden ja oikeamielisyyden tunteita. Nämä epämääräiset, ihmisessä usein ainoastaan silloin tällöin esiintyvät, itsekkyyttä ja yksilöllistä eristäytymishalua heikentävät tunteet ovat vähitellen muodostaneet ihmisen tajuntaan ajatuksen yleisen veljeyden mahdollisuudesta ja herättäneet hänessä halun tehdä lähimmäisilleen hyvää ja auttaa heitä heidän kärsimyksissään ja vastoinkäymisissään. Veljeyden ihanteen voi ihminen omaksua kylmän itsekkään järkensäkin avulla. Hän tekee olettamuksen kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta ja johdattaa siitä itselleen sellaisen elämänkatsomuksen, että ihminen parhaiten edistää omaa kehitystään tekemällä hyvää lähimmäisilleen.

Mutta kun järjen avulla tehty olettamus sen paremmin kuin tunteiden pakottamana syntynyt uskokaan ei voi antaa ihmiselle mitään varmaa tietoa veljeyden merkityksestä hänen kehitykselleen, niin horjuu hän itsekkyyden ja epäitsekkyyden, hyvän ja pahan välillä. Omatunto varoittaa ja kieltää ihmistä tekemästä pahaa, mutta himot yllyttävät häntä siihen. Järki voi näyttää hänelle veljeyden ihanteen, usko voi vahvistaa sen omalla tavallaan, mutta epäileminen, joka on yhtä jumalallinen kuin edellinenkin, voi riistää sen häneltä.

Horjumisensa ja epäröimisensä tähden ihminen saa kestää monenlaisia sielullisia taisteluja ja kärsimyksiä. Sen tähden hän ikään kuin vaistomaisesti koettaa hankkia itselleen eheän ja varman elämänkatsomuksen. Mutta usko ja olettamus eivät voi antaa sitä hänelle, vaan siihen tarvitaan todellista tietoa tämän elämän tarkoituksesta. Hänen siis on pyrittää tietoon, sillä tieto on valtaa, tieto on voimaa ja ainoastaan tiedon avulla voi hän nousta luonnon voimien hallitsijaksi. Mutta miten hän voi saavuttaa tämän tiedon? Tietysti siten kuin muutakin tietoa, nimittäin kokemuksen avulla. Ihmisen on siis alettava vaikkapa ainoastaan kokeilemalla elää veljeysaatteen vaatimusten mukaan. Kun hän vähintään muutaman vuoden on voinut toteuttaa todellisessa elämässään niitä veljeyden ja puhtauden ihanteita, joita hän veljeysaatteen elähdyttämänä oli ennen ainoastaan ajatellut, niin vasta sitten hän tietää omasta kokemuksestaan, onko tuo valheelliselta näyttävä sananlasku totta tai valhetta ja että rehellisyys maan perii.

Tieto on sellaista, ettei sitä koskaan saada vaivatta. Ellei oppilas kuuntele koulussa tarkkaavaisesti opettajansa esityksiä ja ellei hän kotona huolellisesti valmista läksyjään, niin ei taitavinkaan opettaja voi antaa hänelle niitä tietoja, joita häneltä ylemmälle luokalle pyrkiessään vaaditaan. Ellei ihminen voi voittaa niitä vaikeuksia, jotka syntyvät hänen siirtyessään tavallisesta itsekkäästä, ainoastaan omaa ja korkeintaan lähimpien sukulaistensa ja ystäviensä hyötyä tavoittelevasta elämästä ihanteelliseen, uhrautuvaan ja koko ihmiskuntaa hyödyttävään elämään, niin eivät itsekkäästä elämästä saadut laajimmatkaan kokemukset voi antaa hänelle varmaa perustetta sille veljeysaatteelle, jonka hän on omaksunut tunteista syntyneen uskon tai järkeilemällä johdetun olettamuksen avulla.

Kolme eri perustella voi siis olla ihmisten tukena heidän koettaessaan toteuttaa keskuudessaan veljeyttä. Yleisin mutta myös kaikkein pettävin ja horjuvin on usko, ja yleinen on myös olettamus eli jonkinlainen ajattelun ja mietiskelyn synnyttämä vakaumus, joka kuitenkaan ei ole edellistä paljon varmempi, mutta vasta varsinainen tieto – jos se vaan on tarpeeksi laaja ja syvä – on sellainen, ettei se ihmistä enää petä. Ne harvat ihmiskunnan yksilöt, jotka sen jo ovat saavuttaneet, voivat olla onnellisia tietäessään ratkaisseensa elämän yhden vaikeimmista tehtävistä.

Arvostelua

Voidakseen aloittaa rehellistä ja epäitsekästä elämää on ihmisen ensin vapauduttava niistä itsekkyyden synnyttämistä käsityksistä ja ennakkoluuloista, jotka hän on vähitellen omaksunut nykyiseltä, aineellisuuteen ja itsekkyyteen vajonneelta ihmiskunnalta. Yleisen veljeyden ihanteen valossa hänen on luotava itselleen kaikista asioista ja kysymyksistä sellainen käsitys, joka tyydyttää hänen herkkää ja valveutunutta omaatuntoaan sekä puhdasta ja kehittynyttä järkeään. Ennen kuin vanhoista ja ehkä vääristäkin käsityksistä ja ennakkoluuloista voidaan vapautua, on osattava itsenäisesti arvostella sellaisiakin asioita ja kysymyksiä, jotka ensi silmäykseltä näyttävät olevan kaiken arvostelun yläpuolella.

Laajin ja nykyään ehkä kaikkein polttavin kysymys on kysymys omistusoikeudesta. Taloudellinen kehitys on viime aikoina mennyt niin huimaa vauhtia eteenpäin, etteivät ihmiset ole yhtä nopeasti ehtineet omaksua niitä uusia yhteiskunnallisia muotoja ja moraalisia käsityksiä, joita nykyinen tuotantotapa vaatii. Onhan selvää, että epäkohdat kärjistyvät ja kärsimykset suurenevat silloin kun muutamilla elämän aloilla pysytään melkein liikkumattomana samalla kun toisilla mennään jättiläisaskelin eteenpäin. Jotta voitaisiin huomata epäkohtien ja vääryyksien todelliset syyt on tutustuttava aikamme taloudelliseen elämään ja tutkittava, miten suunnattomat rikkaudet ovat syntyneet köyhyyden ja kurjuuden keskellä.

Yhtenä kansan varallisuuden ja rikkauden todistuksena ovat hyvät kulkuneuvot, varsinkin rautatiet, joita vasta viimeisten vuosikymmenien kuluessa on rakennettu. Ne ovat aiheuttaneet elämän elpymistä useilla aloilla. Mutta ovatko kaikki ihmiset myös tulleet osallisiksi rautateiden tuottamasta hyödystä? Onko edes valtio eli kansa kokonaisuudessaan saanut sille kuuluvan osansa? Ja ovatko ihmisten väliset omaisuussuhteet jollain tavalla muuttaneet tai häiriintyneet rautateiden vaikutuksesta? Koetetaan tarkastella näitä kysymyksiä seuraavassa.

Edustajiensa välityksellä kansa päättää rakennuttaa rautatien, jonka tulisi kohottaa sen varallisuutta ja hyvinvointia. Mutta kun rautatie on sitten kansan yhteisillä varoilla rakennettu, niin joutuukin suuri osa sen tuottamasta voitosta muutamille harvoille yksityisille. Yleensä luullaan, että rautatiet tuottavat ainoastaan tavaroiden ja matkustajien kuljettamisella, eikä oteta huomioon sitä, että sekin on rautateiden tuottamaa voittoa, kun niiden lähellä olevien maatilojen, tehtaitten ym. arvo nousee.

Jos kaukana rautatiestä ja laivareitistä sijaitseva maatila tuottaa vuodessa esimerkiksi 10 000 markkaa, niin voi sama maatila ilman minkäänlaisia parannuksia ja uudistuksia tuottaa samassa ajassa 15 000 markkaa, kun se on rautatien valmistuttua päässyt hyvään yhteyteen kauppapaikkojen kanssa. Koska rautatie täten korottaa tilanomistajan vuosituloa 5 000 markalla ilman hänen omaa ansiotaan, niin pitäisi tämän 5 000 markan suuruisen vuositulolisäyksen rautatien tuottamana voittona kuulua rautatien omistajalle so. kansalle, mutta nykyisten lakien mukaan saa tilanomistaja sen.

Sama esimerkki vähän toisessa muodossa selittää asian ehkä vielä paremmin. Jos tilanomistaja olisi ostanut sen maatilan 100 000 markalla ennen kuin rautatien rakentamisesta ollut mitään tietoa ja myynyt sen heti rautatien valmistuttua 150 000 markasta, niin olisi hän saanut 50 000 markkaa aivan ilmaiseksi, mutta kansa ei olisi hyötynyt siitä mitään, vaikka se työllään, nimittäin rautatien rakentamisella korotti tuon maatilan arvoa edellä mainitulla summalla. Täten olisi tilanomistaja ottanut kansan yhteisistä varoista kokonaista 50 000 markkaa siten, ettei hän edes itsekään olisi huomannut tehneensä mitään vääryyttä. Todellisuudessa ovatkin useat tällaisilla ”kaupoilla” rikastuneet, ja rikastuminen on silloin tapahtunut aina kansan kustannuksella.

Moni lukijoista voi ehkä ajatella, ettei kansalla eikä valtiolla pitäisi olla mitään tekemistä yksityisten kauppavoittojen kanssa. Jos joku maksaa maatilasta 50 000 markkaa enemmän kuin siitä on ennen maksettu, niin maksakoon. Jos ostaja tyhmyydessään rikastuttaa myyjää, niin rikastuttakoon, sillä tulevathan nuo rahat ostajan eikä suinkaan kansan kukkarosta. Mutta jotta jokainen huomaisi minkälaiset nuo yksityisten ”liikevoitot” oikeistaan ovat, onko kansalla niiden kanssa mitään tekemistä, ja kuka maanomistajia todellisuudessa rikastuttaa, niin valaistakoon asiaa vielä seuraavalla esimerkillä.

Eräs henkilö A on ostanut rakenteilla olevan talon, jonka arvo sellaisena on 8 000 markkaa. Mutta kun ei hän itse osaa jatkaa talon rakentamista, niin hän menee rakennustyöläisten luo ja pyytää heitä valmistamaan talon asuttavaan kuntoon. Työläiset jatkavatkin rakentamista ja kun ovat saaneet talon valmiiksi, niin tulevat he pyytämään paikkaansa, 2 000 markkaa. Mutta A ei maksakaan heille mitään. Hän vain sanoo heille kylmästi: ”Mitä tekemistä teillä on minun taloni kanssa? Olenhan ostanut sen 8 000 markasta. Sen arvo on tosin nyt noussut 2 000 markalla, kun te olette valmistaneet sen lopulliseen käyttökelpoiseen kuntoon, mutta siitä huolimatta on talo kuitenkin yksinään minun, koska olen sen ostanut. Teillä ei ole mitään tekemistä minun ja minun taloni kanssa, enkä siis myöskään ole velvollinen siitä mitään teille maksamaan.” A myy sitten talon B:lle 10 000 markasta ja kehuu toisille ”voittaneensa” talonkaupassa kokonaista 2 000 markkaa, vaikka hän todellisuudessa on tuon summan varastanut rakennustyöläisiltä siten, ettei maksanut heille heidän paikkaansa.

Samalla tavalla ”voitti” edellisessä esimerkissämme mainittu tilanomistaja 50 000 markkaa. Hän on yhdessä toisten tilanomistajien kanssa tehnyt eduskunnalle yhteisen anomuksen, jossa pyydetään valtiota rakentamaan rautatietä. Hän on ehkä vielä selittänyt omistavansa pitäjän suurimman ja eniten tuottavan maatilan, siksi pitäisi rakentaa asemakin mahdollisimman lähelle sitä. Jos maatila, vaikka se muuten olisikin hyvässä kunnossa, on kaukana metsien ja soiden keskellä, niin voidaan sitä hyvällä syyllä verrata johonkin keskeneräiseen rakennukseen. Sillä samoin kuin talossa voidaan asua, vaikka siinä portaita korvaisikin joku lankunpätkä, ikkunoina rievuilla tukitut aukot ja uunia tilapäisesti kyhätty kivikasa, niin samoin voidaan maatilallakin elää, vaikka sieltä päästäisiin lähimmälle ihmisasunnolle ainoastaan kapeata, useita peninkulmia pitkää metsäpolkua myöten. Maatila on lopullisessa kunnossa vasta sitten, kun se on hyvissä yhteyksissä kauppakeskusten kanssa. Sen tähden pyytävätkin maanomistajat valtioita rakentamaan rautateitä, samoin kuin esimerkissämme mainittu talonomistaja A pyysi rakennustyöläisiä valmistamaan hänen talonsa. Mutta maanomistajat (= rikkaat) sekä maaseudulla että kaupungeissa eivät vielä ole maksaneet kansalle korvausta rautateiden rakentamisesta. He ovat siis aivan samalla tavalla pettäneet ja varastaneet kansalta miljoonia kuin esimerkissämme mainittu talonomistaja A petti ja varasti rakennustyöläisiltä parituhatta markkaa. Rakennustyöläiset voivat tosin saada palkkansa, koska laki velvoittaa siihen, mutta kansa ei voi vaatia saatavaansa rikkailta muuten kuin moraalisten syiden perusteella, mikä on nykyään vielä mahdotonta.

Jos seurataan esimerkissä mainitun tilanomistajan elämää vielä senkin jälkeen, kun hän on tilankaupassa ”voittanut” edellä mainitut 50 000 markkaa, niin huomataan eräs toinenkin ihmisille kärsimyksiä tuottava vääryys, mutta koska laki ja vallitseva oikeuskäsitys hyväksyvät sen nykyään täydellisesti, niin sitä tuskin kukaan sentään vääryytenä pitää. – Oletetaan, että hän vie pankkiin talletettavaksi tuon kansalta ilmaiseksi saamansa 50 000 markan suuruisen pääoman, niin alkaa hän nauttia 2 500 markan vuotuisia korkotuloja. Niillä voi hän, jos häntä vaan haluttaa, vaikkapa kuolemaansa saakka elää herroiksi tekemättä mitään työtä. Mutta tämähän on samaa kuin heittäytyä kokonaan toisten elätettäväksi. Kansa, joka tyhmyydessään lahjoitti tuolle tilanomistajalle suuren omaisuuden, saa palkakseen vielä alkaa elättämään häntä. Eikä edes tilanomistajan kuolema vapauta kansaa tuosta pakollisesta verotuksesta, sillä hänen omaisuutensa perijä pitää kyllä huolen siitä, että rahat yhä edelleenkin kasvavat korkoa. Tosin perijät useimmiten alkavat elää niin velttoa ja ylellistä elämää, etteivät korkotulot riitä siihen, joten he hävitettyään omaisuutensa vihdoin joutuvat itse elättämään itseään, jos nimittäin enää siihen kykenevät. Jos rikkaat, kuluttaessaan enemmän kuin mitä itse ansaitsevat, maksaisivat nauttimisensa tavaroiden arvon ennen säästetyistä tai jollain muulla tavalla ”hankituista” varoista, niin heidän rikkautensa joskus loppuisi, ja heidän täytyisi lopettaa lähimmäistensä työn tuloksien kuluttaminen korvaamatta sitä vastaavalla omalla tuotannolla. Kaikki ihmiset voivat ehkä joskus vielä tulla 50 000 markan arvoisen omaisuuden omistajiksi mutta eivät koskaan vastaavien korkotulojen nauttijoiksi, sillä silloinhan koko ihmiskunta voisi elää tekemättä mitään työtä. Jos saadaan korkoja tai oikeammin voittoa rahoista, joita on sijoitettu johonkin epävarmaan yritykseen, jossa on sekä voiton että tappion mahdollisuus, niin ei kai kenelläkään ole mitään sitä vastaan. Mutta epäkohtana ja ainakin veljeyden kannalta katsottuna vääryytenä on pidettävä sitä, että nautitaan korkotuloja pääomasta, jotka ovat pankissa ollen paljon varmemmassa tallessa kuin yksityisten asunnoissa.

Mutta jos rautatietä rakentamaan ryhdyttäessä ollaan varmoja siitä, että sen rakentaminen on sekä hyvää että hyödyllistä, ja kun tilallinen omistaa maansa historiallisen, pyhänä pidetyn omistusoikeuden perusteella, niin kuinka on mahdollista, että kahdesta hyvästä ja oikeasta asiasta voi johtua niin paljon pahaa ja niin suuria epäkohtia? Niin pyhä ja loukkaamaton kuin historiallinen omistusoikeus onkin, liittyy siihen kuitenkin eräs määräys, joka antaa totuuden etsijöille aihetta epäillä sen pyhyyttä. Mitä merkitsee historiallinen omistusoikeus? Ainoastaan sitä, että kyseessä oleva omistusmuoto on historiallisen kehityksen tulos, mutta sen ei silti ensinkään tarvitse olla sopusoinnussa järjen ja kehittyneemmän oikeustajunnan kanssa. Perustuihan orjien omistuskin historialliseen ja myös pyhänä ja loukkaamattomana pidettyyn omistusoikeuteen, mutta siitä huolimatta on orjainomistus nyt jo laissakin kielletty.

Mutta mitä saisi ihminen sitten omistaa moraalisen omistusoikeuden perusteella? ”Ainoastaan oman työnsä tuotteet ja sen, mitä hän on ostanut tai saanut lahjaksi toisten ihmisten työn tuotteista.” Veljeyden ja kehittyneemmän oikeustajunnan kannalta ei siis voida omistaa maata, koska sitä ei ole kukaan ihminen tehnyt, eikä myöskään ostanut tai saanut lahjaksi sitä sen oikealta omistajalta, jumalalta eli luonnolta. Ihminen saa kyllä moraaliseltakin kannalta omistaa puutarhaksi, pelloksi tai niityksi raivatun maan ja luonnontilassa olevan maan arvojen erotuksen, mutta varsinaiseen maahan ei hänellä ole mitään omistusoikeutta vaan ainoastaan oikeuden käyttää ja viljellä sitä. Historiallinen omistusoikeus ei siis tässä suhteessa ole muuta kuin vähitellen kehittynyt ja nykyisten lakien lujittama väärä käsitys ja tapa, joka hyväksyy luonnonantimien anastamisen ja puolustavat anastamisen oikeudella otettujen, koko luomakunnalle yhteisesti määrättyjen luonnonantimien ja jumalallisten voimien hallitsemista pyhän ja loukkaamattoman omistusoikeuden perusteella.

Nykyisestä yhteiskunnasta voidaan sanoa, että se on rakennettu sellaiselle perustalle, jota ei yksikään, tarpeeksi arvostelukykyä omaava, oikeutta ja totuutta rakastava henkilö voi hyväksyä. Mutta koska oikeuteen ja totuuteen pyrkivän, veljeysaatteen elähdyttämän henkilönkin täytyy elää ja toimia tässä yhteiskunnassa, niin ei hänen ole niinkään helppoa ja yksinkertaista alkaa toteuttaa ihanteitaan.

Ihmisen ensimmäiset velvollisuudet

Luonto on antanut jokaiselle ihmiselle tehtävän, jota hyvällä syyllä voidaan pitää ihmisen ensimmäisenä velvollisuutena, koska hän saa sen laiminlyömisestä kärsiä mitä ankarimman rangaistuksen, nimittäin kuoleman. Mutta luonto pitää myös hyvin tepsivällä tavalla huolen siitä, että ihmistä aina muistutetaan tämän velvollisuuden täyttämisestä. Nälkä on se keino, jolla luonto ilmoittaa ihmiselle, että hänen on ravinnon avulla itse pidettävä huolta tämän maallisen elämänsä jatkamisesta.

Ruumiillinen työ ravinnon hankkimiseksi onkin ihmisen ensimmäinen ja tärkein tehtävä, sillä ilman sitä ei tässä maallisessa, aineeseen kietoutuneessa elämässä voida tehdä mitään korkeampaa henkistä työtä. Jos kaikki henkisen työn tekijät ja vaikkapa yleensä kaikki kaupunkilaisetkin kuolisivat sukupuuttoon, niin varsinainen maalaisväestö voisi hyvin jatkaa elämäänsä ilman heidän apuaan. Mutta jos maalaisväestö kuolisi, kaupunkilaiset eivät voisi elää muuten kuin ryhtymällä ruumiilliseen työhön ja siirtymällä kaupungeista maaseudulle. Henkisen työn tekijät pitävät kuitenkin itseään ”parempina ihmisinä” ja yhteiskunnan pylväinä, vaikka he todellisuudessa elävät ainoastaan ruumiillista työtä tekevien ”huonompien ihmisten” armoilla.

Verrattaessa ihmisiä toisiinsa otetaan tavallisesti huomioon ainoastaan heidän työnsä tulokset, vaikka oikeuden kannalta jokaisen pitäisi vähentää tuotannosta ennen vertailua ensin toisten hänelle antamien perustietojen ja alkuedellytysten kustannukset ja sen, minkä hän elämässään kuluttaa oman ja lähimmäistensä työn tuotteina. Eihän esimerkiksi kukaan pidä konetta hyvänä ja hanki itselleen sellaista, jos sen valmistaminen tulee tavattoman kalliiksi ja jos se käyttövoimana kuluttaa enemmän kuin työllään kykenee korvaamaan. Rikkaat ja oppineet ovat yleensä tällaisten arvottomien koneiden tapaisia, sillä vaikka heidän kasvatuksensa on tullut kansalle maksamaan kohtuullisen paljon, niin he kuluttavat kuitenkin usein vielä enemmän kuin itse ansaitsevat. Leo Tolstoi kirjoittaa: ”Työkansaan kuuluvat pyrkivät usein varakkaiden ihmisten säätyyn, jotka elävät toisten työllä. He sanovat sitä pääsemiseksi parempien ihmisten joukkoon. Mutta pitäisi sanoa päinvastoin – mennä paremmista ihmisistä huonompiin.” Työkansaan kuuluvat eivät kuitenkaan moraalisesti ja sisäisesti ole sen parempia kuin varakkaatkaan, sillä jos he vaan sattuisivat rikastumaan, he olisivat kyllä valmiita elämään rikkaiden tapaan.

Varsinaisen työväestön köyhyys johtuu etupäässä nykyisistä vääristä maanomistusoloista, sillä kun ruumiillinen työ ei ole muuta kuin maassa, vedessä tai ilmassa olevien luonnonantimien ja -voimien muuttamista ihmiselle käyttökelpoiseen muotoon, ja kun maa, vesi ja osittain ilmakin ovat rikkaiden hallussa, niin köyhät eivät saa tehdä työtä muuten kuin rikkaiden luvalla ja heidän määräämillään ehdoilla, so. köyhien täytyy etupäässä valmistaa sellaisia tuotteita, joita ainoastaan rikkaat käyttävät ollessaan muodin ja huonojen tapojen orjia. Mutta olkoon syy työläisten köyhyyteen missä tahansa, niin veljeyden kannalta on kuitenkin väärin, että henkisen työn tekijät, jotka ovat ensimmäisen ja tärkeimmän velvollisuutensa jättäneet toisten kannettavaksi, asuvat suurissa huoneistoissa, pukeutuvat silkkiin, juovat samppanjaa ja polttavat kalliita sikareja sekä käyttävät terveinä ja voimakkaina ulkomailta tuotuja hienoja kävelykeppejä ja ajelevat parivaljakoilla silloin, kun koko yhteiskunnan varsinaiset pystyssä pitäjät ja ihmiskunnan elättäjät asuvat ahtaissa hökkeleissä, pukeutuvat ryysyihin, nauttivat viinaa ja huonoimpia tupakkalajeja sekä vanhoina ja raajarikkoisina nojautuvat kotitekoiseen sauvaan.

Edellisen kanssa samanlainen on suvun jatkamisen velvollisuus. Ihminen saa olemassaolostaan kiittää vanhempiaan ja koko ihmissukua. Nykyistä ihmiskuntaa ei olisi, elleivät ihmissuvun yksilöt olisi täyttäneet velvollisuutta jatkaa sukua. Kun koko ihmiskunnan jatkuva olemassaolo riippuu ainoastaan ihmisyksilöiden velvollisuudentunnosta, niin luonto on tässäkin ryhtynyt toimenpiteeseen, jonka avulla se ilmoittaa ihmisille jumalallisen tahtonsa ja pakottaa heitä täyttämään velvollisuuttaan.

Nälkä pakottaa ihmistä syömään ja etsimään itselleen ravintoa, ja sukupuolivietti pakottaa häntä jatkamaan sukuaan, ja vanhempien lastenrakkaus pakottaa heitä hoitamaan ja kasvattamaan lapsiaan. Mutta samoin kuin ihmisen täytyy tehdä työtä nälän tyydyttämiseen tarvittavan ravinnon hankkimiseksi, niin samoin on sukupuolivietin tyydyttämiseenkin välillisesti yhdistetty työntekovelvollisuus. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen ovat varsinaista työtä, ja ne vaativat nykyisissä yhteiskunnissa hyvin suuria rahallisiakin uhrauksia. Mutta luonto ei kuitenkaan vaadi liikoja, se vaatii nykyistä ihmiskuntaa antamaan tulevaisuudelle sen, minkä se on itse saanut menneisyydeltä. Ihminen ei ole oikeutettu yksinomaan ottamaan ja nauttimaan, vaan hänen on myös opittava antamaan ja uhrautumaan.

Viime aikoina ihmiset ovat vasten luonnon jumalallista tahtoa alkaneet laiminlyömään suvunjatkamisen velvollisuuden täyttämistä. Vallitsevat yhteiskunnalliset olot ovat vielä tätä laiminlyöntiä edistäneet. Työläisten palkat ovat useinkin siksi pienet, ettei niillä juuri perhettä elätetä. Siitä huolimatta kansan syvät rivit ovat kuitenkin koettaneet noudattaa luonnonlain vaatimuksia. Henkisen työn tekijät sitä vastoin ovat paljon huonommalla menestyksellä suoriutuneet taistelusta. Tahtoessaan täyttää suvunjatkamisen velvollisuuttaan heidänkin täytyy ensin voittaa köyhyyden tuottamat esteet. Muutamat eivät opiskelujensa tähden pääse ansaitsemaan ennen kuin vasta noin kolmenkymmenen ikäisinä. Alempien virkamiesten palkat eivät kai ole aiottukaan perheellisille. Mutta vaikka ihmiset luodessaan ja järjestäessään yhteiskuntansa ovatkin ottaneet huomioon ainoastaan perheettömien edut, niin yleisin syy sivistyneiden naimattomuuteen on kuitenkin se, että he tahtovat elää säätynsä mukaista elämää.

Veljeyden ja oikeuden kannalta ihmisen on – mikäli mahdollista – koetettava täyttää velvollisuutensa luontoa ja ihmissukua kohtaan. Mutta jos hän kieltäytyy ihmiskunnan kehityksen ja hyvinvoinnin tähden näiden ensimmäisten velvollisuuksiensa täyttämisestä, niin hänen on mahdollisuuksiensa mukaan koetettava keventää niiden elämää, joiden suoritettavaksi hän on jättänyt omat velvollisuutensa. Yksinkertaisin keino toisten auttamiseksi on koettaa tulla toimeen mahdollisimman vähällä.

Vääryydestä oikeuteen

Kun erään kaupunkiseurakunnan kirkkoherralle huomautettiin useiden kirkonmiesten suurista palkoista, hän puolustautui sillä, että jo muutama vuosi sitten on ryhdytty toimenpiteisiin pappien palkkaussäännön muuttamiseksi. Tämä vastaus, varsinkin kun tiedetään sen esittävän koko papiston kantaa kyseessä olevassa asiassa, osoittaa sangen selvästi, minkä hengen elähdyttämiä ovat ne miehet, joiden tehtävänä on kansalle opettaa Jeesuksen rakkauden oppia ja joiden pitäisi olla toisille esikuvana hyveellisessä, ihanteellisessa ja epäitsekkäässä elämässä. Heidän elämänkatsomuksensa on kuitenkin pohjaltaan yhtä aineellinen ja itsekäs kuin tavallisten ihmisten. Mikä estäisi 20 000 – 30 000 markan vuosituloja nauttivaa kirkkoherraa tyytymästä esimerkiksi 1 800 markan vuosituloon ja lahjoittamasta loput vaikkapa niille, joilta kirkollismaksut on ryöstetty siksi, etteivät köyhyytensä tähden ole voineet niitä heti suorittaa, tai siksi, etteivät ole vapaaehtoisesti tahtoneet niitä maksaa, kun eivät hyväksy edes koko kristinuskoa. Jos papit koettaisivat mielessään kuvailla niitä tunteita, jotka liikkuvat henkilön rinnassa, kun häneltä tullaan poliisien avustuksella vaatimaan kirkollismaksuja, joita käytetään sellaisen uskonnon hyväksi, jota hän ei ensinkään hyväksy vaan jota hän päinvastoin koettaa kaikilla luvallisilla ja eettisillä keinoilla vastustaa, niin olisi hyvin luultavaa, että he keksisivät palkkausolojensa uudistamiseksi jonkin toisen menettelytavan kuin pakkokeinot.

Ihminen voi tehdä hyvää silloin, kun häntä ulkonaisen rangaistuksen uhalla siihen pakotetaan, mutta hän voi myös tehdä hyvää sisäisestä pakosta, sydämensä ja omantuntonsa ääntä seuraamalla. Lainsäädäntötoimenpiteet, esimerkiksi uuden palkkaussäännön laatiminen, jota kirkkoherratkin odottavat, ja useat lakiehdotukset, joita eduskunnassa on esitetty, voivat kyllä osittain estää ihmisiä tekemästä toisilleen vääryyttä, mutta ne eivät suorastaan vaikuta heidän luonteeseensa. Vääryyksiä ei kuitenkaan voida täydellisesti poistaa yhteiskunnasta ennen kuin ihmisten luonne on muuttunut hyväksi ja oikeutta rakastavaksi. Rangaistusmääräykset aiheuttavat vain uusien rikosmuotojen keksimisen. Kun julkinen rosvous on sivistysmaissa ankarien lakien vaikutuksesta melkein kokonaan loppunut, ihmiset ovat keksineet toisia keinoja, joiden avulla voivat seurauksia pelkäämättä ja vieläpä yhteiskunnan turvaa ja suojelusta nauttienkin riistää lähimmäisiltään heidän työnsä hedelmät. Ja jos tällaiset, ulkonaisesta pakosta hyvää tekevät ihmiset sattuisivat pääsemään veljeydenvapauteen”, niin ovat he valmiita tekemään mitä julmimpia rikoksia. Todistavathan usein sodissa ja vallankumouksissa harjoitetut julmuudet, miten raaka ja kehittymätön on vielä ihmisten todellinen luonne. Tavallisissa oloissa, järjestetyissä yhteiskunnissa täytyy ihmisten kuitenkin ankarien lakien painostamina yleensä esiintyä aivan toisenlaisina kuin todellisuudessa ovat. Mutta puutteellisuuksistaan huolimatta eivät lainsäädännölliset uudistukset kuitenkaan ole merkityksettömiä, sillä auttavathan ne useilla aloilla yksilöiden, kansojen ja koko ihmiskunnankin kehitystä. Siksi ei veljeyteen pyrkivän ihmisen sovikaan niitä vastustaa, vaan hänen tulee päinvastoin aina tilaisuuden sattuessa koettaa edistää niitä. Mutta hän ei koskaan pidä yhteiskunnallisia ja valtiollisia uudistuksia ajavaa politiikkaa ratkaisevana tekijänä ihmiskunnan ja kansojen kehityksessä.

Henkilö, joka veljeyden ja rakkauden avulla aikoo pyrkiä vääryydestä oikeuteen ja itsekkyydestä veljeyteen, huomaa ja tunnustaa kyllä sen, että yhteiskunnalliset epäkohdat ja vääryydet aiheuttavat suuria kärsimyksiä. Mutta hänen mielestään kärsimysten todellinen alkusyy ei ole sen enemmän yhteiskuntajärjestelmässä kuin ihmisessäkään, vaan ainoastaan siinä, etteivät ihmiset ole vielä tämän pitemmälle kehittyneet. Niitä, jotka pitävät ihmisen perisynnin turmelemana ja tuomitsevat hänet syylliseksi kaikkeen pahaan, voidaan verrata henkilöön, joka moittii parin kuukauden vanhaa lasta siitä, ettei se vielä osaa kävellä ja puhua. Ja niitä, jotka syyttävät kaikesta yhteiskuntaa ja vallitsevia oloja, voidaan verrata sellaiseen, joka sanoo parin kuukauden vanhan lapsen äidille, että hän on huonosti hoitanut ja kasvattanut lastaan, koska se ei vielä osaa edes puhua ja kävellä. Syy lapsen taitamattomuuteen ei kuitenkaan ole sen enemmän lapsessa kuin äidissäkään, vaan ainoastaan siinä, että lapsi vielä on liian pieni ja kehittymätön. Mutta samoin kuin lapsi kasvaa suureksi, oppii kävelemään ja puhumaan, niin samoin kehittyvät ihmisetkin vähitellen sellaisiksi, etteivät he enää tahdo sortaa toisiaan, vaan noudattavat Jeesuksen käskyä: ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”.

Kun ihmiskunta jo on synnyttänyt muutamia sellaisia jaloja luonteita, sellaisia myötätuntoa ja rakkautta uhkuvia yksilöitä kuin Leo Tolstoi, Apollonios Tyanalainen, Jeesus Nasaretilainen ja Gautama Buddha ynnä useita muita, niin miksi ei heidän kaltaisiaan voisi syntyä enemmän ja miksi eivät kaikki ihmiset vielä joskus voisi nousta sille kehityksen tasolle, jonka he ovat jo saavuttaneet? Kun ihmiskunta on aikojen kuluessa kehittynyt jostain muinaisuuden eläinkunnasta, niin miksi ei nykyisestä ihmiskunnasta vielä voisi kehittyä yli-ihmiskunta tai mestarien veljeskunta, joka keskuudessaan osaisi toteuttaa vielä ainoastaan harvojen ihanteena olevan yleisen veljeyden? Mikä voisi kehityksen kulun pysähdyttää? Siihen eivät jumalatkaan kykene, sillä jos heitä on olemassa, ovat hekin kehityksen lain alaisina kunnes yhtyvät rajattomaan kaikkeuteen eli ehdottomaan Jumalaan.

Kehitykseen luottaen asettaakin veljeyden ja rakkauden avulla oikeuteen ja totuuteen pyrkivä ihminen oman sisäisen olemuksensa kehittämisen tärkeimmäksi tehtäväkseen. Ihmisen tulee kehittää itsensä sellaiseksi, että hän vapaaehtoisesti tekee hyvää ja että hän vapaaehtoisesti kieltäytyy käyttämästä hyväkseen niitä etuja, joita hän moraaliselta kannalta väärien lakien perusteella olisi oikeutettu nauttimaan. Ihmisen tulee aina koettaa elää siten, että hän varmasti tietää omalla työllään ansainneensa kaiken sen minkä kuluttaa. Moni voi tähän ehkä huomauttaa, ettei se ole mitään positiivista työtä olojen parantamiseksi ja lähimmäisten kärsimysten lieventämiseksi vaan ainoastaan pelkkää itsekasvatusta. Itsekasvatusta se onkin, mutta seurauksiltaan paljon vaikuttavampaa kuin ”suurien vaatimusten” esittäminen, sillä yhteiskunnalliset epäkohdat ja vääryydet häviävät itsestään, kun niiden syy, ihmisissä oleva paha ja kehittymättömyys voitetaan.

Ovathan useat juomarit pelkän itsekasvatuksen avulla vapautuneet väkijuomien orjuudesta, sitä vastoin ne, jotka kieltolakia odottavat, näyttävät ainakin toistaiseksi saavan odottaa turhaan. Samoin useat ovat miehet päättäväisyydellään luopuneet tupakan poltosta ja esimerkillään vaikuttaneet lapsiin monin verroin tehokkaammin kuin tupakoivat koulunopettajat ankarilla rangaistuksillaan. Suuria tuloksia ei myöskään ole saatu eikä kai saadakaan sellaisilla lakimääräyksillä, joilla esimerkiksi kielletään ihmisiä kantamasta puukkoa tai muuta asetta julkisissa huvitilaisuuksissa, niin kauan kuin lakien säätäjät lihaa syömällä pakottavat lähimmäisiään eläimiä tappamaan ja siten välillisesti itse raaistuttavat kansaa, sillä onhan yleisesti tunnustettu tosiasia, että ihminen raaistuu eläimiä teurastaessaan. Veljeyden ja rakkauden avulla eteenpäin pyrkivän ihmisen tärkein tehtävä on siis itsekasvatus sekä yksinkertaisella, puhtaalla ja uhrautuvalla elämällään odottaa toisillekin oppinsa todeksi. Esimerkki on todellakin vaikuttavampi kuin mitkään moraalisaarnat ja maallisten tai haudantakaisten rangaistusmahdollisuuksien esittämiset. Luottavathan kristitytkin enemmän pappiensa antamaan esimerkkiin kuin Jeesuksen sanoihin: ”helpompi on kamelin kulkea neulansilmän läpi kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan”.

Yhteiskunnalliset vääryydet vaikeuttavat veljeyden toteuttamista. Mutta luonto ei tässä sentään tee ihmisille vääryyttä, sillä kun yhteiskuntajärjestelmä on ihmisten muodostama, niin ovat siinä olevat vääryydet ainoastaan heidän itsensä omalle kehitykselleen asettamia esteitä. Ihmisen, joka tahtoo nousta vääryydestä oikeuteen, on siis voitettava nekin.

Suurin yhteiskunnallinen vääryys on nykyään ehkä taloudellisella alalla, sillä perustuuhan aikamme omistusoikeus osittain varkauteen. Ja kun ihminen aina joutuu tekemisiin tämän ”laillisen varkauden” kanssa, niin on hänen sekin otettava elämässään huomioon. Sivistyneet ja rikkaat ovat jo itsestään siinä asemassa, että he tahtomattaankin joutuvat käyttämään hyväkseen tätä ”laillista varkautta”. Mutta koska varsinaiset työläisetkin, varsinkin ylellisyystuotteiden valmistajat usein välillisesti ovat yhteiskunnassa olevien vääryyksien avulla päässeet parempaan taloudelliseen asemaan kuin maalaisköyhälistö, niin on hyvin vaikeaa, oikeastaan mahdotontakin varmasti määrätä, kuinka paljon joku henkilö ansaitsisi silloin, kun ei yhteiskunnassa harjoitettaisi mitään pakkoa ja vääryyttä. Siksi olisi ihmisen, joka tahtoo kieltäytyä käyttämästä hyväkseen etuja, joita ei hän moraaliselta kannalta voi puolustaa, omaksuttava kaikesta omaisuudestaan ja kaikista tuloistaan sellainen käsitys, että ne eivät oikeastaan ole hänen vaan että ne kuuluvat koko sille ihmisryhmälle, jonka yhteydessä hän elää ja toimii, ja että hänen sen tähden on niillä edistettävä kansan ja koko ihmiskunnan kehitystä ja hyvinvointia. Hänen tulisi kohdella itseään ainoastaan lähimmäistensä palvelijana ja auttajana. Hän ei saisi ottaa laillisesti omistamistaan varoista itselleen muuta kuin sen, minkä varmasti tietää korvaavansa omalla työllään ilman yhteiskunnallisten vääryyksien ja pakkotoimenpiteiden apua.

Omaksuttuaan edellä esitetyn käsityksen omaisuudestaan tuntee ihminen olevansa velkaa ihmiskunnalle. Mutta koettaessaan vähentää tätä velkaansa ja varoessaan joutumasta uusiin velkoihin hän jouduttaa kehityksen kulkua vääryydestä oikeuteen ja itsekkyydestä veljeyteen.

Veljeyden ydin

Henkilö, joka elää mahdollisimman yksinkertaista, aineellisesti köyhää, mutta henkisesti rikasta elämää, voi useissa tapauksissa tehdä pienempiä tai suurempia säästöjä. Jos hän oman omistusoikeuskäsityksensä mukaan on velvollinen käyttämään kaikki säästämänsä varat lähimmäistensä hyväksi, niin voi hän joutua moniin velvollisuuksien ristiriitoihin. Hän on ehkä tehnyt liikesopimuksia, auttanut ystäväänsä takaussitoumuksella, joutunut perhesuhteiden kautta pitämään huolta lastensa kasvatuksesta. Täten voi hän joskus tarvita suuremman rahamäärän kuin tavallisissa oloissa kykenee hankkimaan. Ja ellei hän ole varustautunut kaikkien mahdollisten sattumien varalta, voivat esimerkiksi sairaus ja kuolema koska tahansa estää häntä suunnitelmiensa toteuttamisessa ja jatkuvien maallisten velvollisuuksiensa täyttämisessä. Henkivakuutus on kyllä hyvä, mutta sen tuottama varmuus ei useinkaan ole riittävä. Ihmisellä tarvitsisi siis olla varoja säästössäkin. Mutta miten voisi säästää siten, että samalla myös edistäisi veljeyden toteuttamista? Viedessään rahansa pankkiin ihminen alkaa nauttia ansiottomia korkotuloja. Kieltäytyessään niitä vastaanottamasta rikastuttaa hän jo ennestäänkin rikkaita pankin osakkeenomistajia. Säilyttäessään rahansa kotona hän saattaa lähimmäisensä rahapulaan. Yksityisille lainaaminen tuottaa vaikeuksia, varsinkin jos tahdotaan puolueettomasti edistää koko yhteiskunnan kehitystä.

Pankkilaitokseen on siis lopultakin turvauduttava, mutta koska nykyiset pankit ovat itsekkyyden palveluksessa, niin olisi perustettava veljeyspankki. Sen tulisi noudattaa rahoja vastaanottaessaan ja lainatessaan samoja periaatteita kuin nyt jo noudatetaan ystävien ja sukulaisten kesken. Jos joku joutuessaan pienempään rahapulaan kääntyy ystävänsä puoleen, niin hän saa useimmissa tapauksissa korottoman lainan. Lähemmille sukulaisille lainataan usein suurempiakin summia korottomina. Kun ystävien ja sukulaisten välillä vallitseva rakkaus estää ihmisiä käyttämästä hyväkseen toistensa hätää, vieläpä pakottaa heitä korottomilla lainoilla ja vippauksilla auttamaan toisiaan pienemmissä yrityksissä, esimerkiksi oman kodin perustamisessa, niin tulisi veljeyspankin auttaa ihmisiä heidän tahtoessaan varoillaan edistää koko kansan henkistä ja aineellista kehitystä. Sen tulisi vastaanottaa talletuksia maksamatta niistä mitään korkoa ja antaa lainoja vaikkapa yhden prosentin vuotuista välityspalkkiota vastaan sellaisille yleishyödyllisille seuroille, liikkeille ja laitoksille, jotka työskentelevät kansan henkisen ja taloudellisen tilan kohottamiseksi ja liikkeen laajennettua koettaa myös avustaa tilattomien maanhankintaa.

Jotta voitaisiin perustaa veljeyspankki, niin täytyy kaikkien veljeyteen pyrkivien henkilöiden liittyä yhteen. Maassamme toimiikin jo kansainvälinen järjestö, Teosofinen Seura, jonka ensimmäisenä tehtävänä on muodostaa yleisen veljeyden ydin, katsomatta rotuun, uskontunnustukseen, sukupuoleen, yhteiskunta-asemaan tai väriin. Mutta mikä on yleisen veljeyden ydin? Tietysti sellainen, ihmisten muodostama seura, yhdistys, liike tai laitos, joka itse toteuttaa ja samalla myös auttaa toistakin veljeyttä toteuttamaan.

Tällaisena itsekkyyden aikakautena, jolloin veljeysaatteen elähdyttämiä henkilöitä tapaa ainoastaan siellä täällä, olisi veljeyspankki aivan välttämätön, jotta sen kautta voitaisiin esimerkin avulla ihmisten oikeuskäsitteisiin vaikuttamalla raivata tietä yleiselle veljeydelle.

Nyt tulisi todistaa...

Ajanlaskumme alussa levitettiin veljeysaatetta, saarnattiin Jeesuksen rakkaudenoppia sellaisella voimalla, että se muutamien vuosisatojen kuluessa levisi kaikkien länsimaisten kansojen keskuuteen. Tätä loistavaa, maailmaa mullistavaa tulosta ei kuitenkaan saavutettu pelkkien puheitten ja saarnojen avulla, vaan siinä oli päätekijänä ihmisten sisimpään tunkeutunut rakkauden voima. Ei paraskaan puhuja, ei etevinkään kirjailija olisi voinut ihmisiin vaikuttaa siten kuin kristityt marttyyrit vaikuttivat todistaessaan oppinsa totuutta polttorovioilla. Silloiset laajat orjajoukot eivät olisi välittäneet kristinuskosta mitään, jos ne olisivat nähneet rikkaiden kristittyjen mässäilevän Rooman yläluokan pidoissa ja juomingeissa ja kohtelevan orjiaan yhtä raa'asti kuin pakanalliset tai oikeammin materialistisetkin orjien omistajat. Jos silloiset orjat eivät koskaan olisi nähneet yhtään esimerkkiä siitä, että Rooman itsekkään materialistisen yläluokan keskuudessakin oli yksilöitä, jotka vapaaehtoisesti lievensivät orjiensa kärsimyksiä ja jotka eivät ruoskineet orjiaan, vaikka heillä olikin siihen laillinen oikeus, niin he olisivat kai enemmän luottaneet aseellisiin orjakapinoihin kuin Jeesuksen oppiin. Mutta he saivat nähdä että:

”Uskovaisten suuressa joukossa oli sydän ja sielu yksi, eikä yksikään heistä sanonut omakseen mitään siitä, mitä hänellä oli, vaan kaikki oli heillä yhteistä. Eikä myöskään ollut ketään puutteenalaista heidän joukossaan, sillä kaikki, joilla oli maatiloja tai taloja, möivät ne ja toivat myytyjen hinnan ja panivat apostolien jalkojen juureen, ja jokaiselle jaettiin sen mukaan kuin hän tarvitsi.” (Ap.t. 4:32, 34 ja 35.)

Sen tähden meidän onkin enemmän kiittäminen rikkaiden kristittyjen uhrautuvaa ja rakkautta uhkuvaa elämää kuin Rooman legioonia siitä, etteivät kapinoivat orjajoukot voineet hävittää Rooman valtiota ja silloista sivistystä.

Mutta sitä kristinuskoa, joka pelasti Rooman joutumasta kapinoivien orjajoukkojen tallattavaksi ei nykyisillä valtioilla enää ole, sillä ”silloin, kun Rooma sulki syliinsä kristinuskon, menetti kristinusko tuossa rajussa syleilyssä henkensä”, joten Rooman valtio julistaessaan kristinuskon valtionuskonnoksi sai ainoastaan kristinuskon kuolleen ruumiin, jonka se sitten on perintönä jättänyt nykyisille valtioille. Kristinuskon ulkokuori, sen pelkkä hengetön ruumis ei todellakaan kykene tekemään sitä, mitä teki sen sisäinen henki. Se ei kykene pelastamaan nykyisiä kansoja niistä ristiriidoista ja vaaroista, joihin ne ovat itsekkyyden ja ahneuden palveluksessa joutuneet. Se ei kykene ratkaisemaan yhä kärjistyviä sosiaalisia probleemeja; se ei kykene saattamaan rikkaan yläluokan ja suuren köyhälistön suhdetta sellaiseksi, jota ihmiskunnan tasainen ja rauhallinen kehitys vaatii.

Mutta nyt, jolloin itsekkyys näyttää olevan huippuunsa kehittynyt ja jolloin laajat kansojen pohjakerroksetkin jo alkavat huomata, ettei kirkolla enää olekaan mitään todellista, elämää ja voimaa antavaa uskontoa, olisi nyt yläluokan osoitettava vääräksi tuo materialistissosialistisen köyhälistön esittämä väite, ettei yläluokka koskaan vapaaehtoisesti lakkaa köyhälistöä riistämästä; nyt tulisi rikkaiden todistaa kansalle, että rakkauden ja veljeyden voimalla saadaan paljon suurempia ja pysyvämpiä uudistuksia aikaan kuin itsekkyyteen perustuvalla luokkataistelulla.

Mutta samoin kuin ajanlaskumme alussa ei rakkauden suurta jumalallista voimaa voitu todistaa pelkkien puheitten, saarnojen ja kirjotusten avulla vaan uhrautuvalla, rakkautta uhkuvalla elämällä, niin samoin ei kansalle nykyäänkään voida todistaa rakkauden voiman suuruutta muuten kuin näyttämällä sille, miten tuota voimaa käytetään ja mitä sillä voidaan tehdä. Mutta samoin kuin ensimmäiset kristityt eivät koettaneet todistaa oppinsa totuutta joillakin todistussirpaleilla vaan todistivat sen luopumalla kaikesta omaisuudestaan ja antamalla tarvittaessa vielä henkensäkin, niin samoin on nykyistenkin rakkauden ja veljeyden voimaan tuottavien ihmisten omalla elämällään todistettava tuon voiman olemassaolo toimenpiteillä, jotka jättävät aistimilla havaittavan jäljen syvimmällekin aineellisuuteen ja itsekkyyteen vajonneen henkilön nähtäväksi.

Silloin kun yksilöiden järjestäytyminen oli vasta alulla, silloin kun ei vielä ollut liittoja, osakeyhtiöitä ja osuuskuntia, saattoi rakkauden voima ilmetä, aineellistua kaikkien havaittavaksi muutamien rikkaiden yksityisillä toimenpiteillä, kuten maatilojen ja talojen myymisellä ja tuomalla myytyjen hinnan apostolien käytettäväksi, kuten Uudessa testamentissa kerrotaan, mutta nykyään ihmiset kaikkialla ovat järjestäytyneet ja pitkälle kehittyneen työnjaon tähden yksilön suhde yhteiskuntaan on tullut melkein samanlaiseksi kuin jonkin vähäpätöisen koneenosan suhde itse koneeseen ja suurin osa ihmisten omaisuudestakin jo on muuttunut ja kasaantunut järjestetyiksi pääomiksi, nyt on myös rakkauden ja veljeyden voiman aikaansaamat teotkin yhdistettävä ja järjestettävä kokonaisuudeksi, sillä yksityisinä erillisinä tapahtumina ne eivät voi korkealle kehittyneen itsekkyyden ja aineellisuuden painostamina osoittaa rakkauden voiman suurenmoisuutta.

Tähän suuntaan ollaankin jo kehittymässä. Onhan jo perustettu kansainvälinen seura, jonka tehtävänä on muodostaa yleisen veljeyden ydin. Mutta se on järjestelmällisesti, yhtenä järjestettynä kokonaisuutena toiminut vasta ainoastaan ajatusmaailmassa (mentaalitasolla), se on kehittänyt rakkauden voiman keskuksia vasta ainoastaan korkeammilla tasoilla, mutta jotta aineellisuuteen ja itsekkyyteen vajonneet ihmisetkin voisivat nähdä rakkauden voiman ja yllä mainittujen keskusten olemassaolon, niin ne on siirrettävä fyysiselle tasolle. Tämä siirtäminen tapahtuu siten, että rakkauden ja veljeyden voiman elähdyttämät henkilöt perustavat keskinäisen yhtiön, Veljeys-Pankin, joka kokoaa kaikki rakkauden voiman ilmennykset, so. ottaa vastaan korottomia talletuksia ja lahjoja, sekä järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti käyttää kokoamansa aineellistuneen rakkauden voiman (korottomat talletukset ja lahjat) kansan kärsimysten ja kurjuuden poistamiseksi sekä sivistyksen ja valistuksen levittämiseksi.

Tietäjä − heinä-elokuu, syyskuu, lokakuu, marraskuu, joulukuu 1913

Hieman lyhennetty, kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.