V. H. V.

Ilahduttava ilmiö

KRISTINUSKON JA PAKANUUDEN TAISTELUA INTIASSA – BRAHMO SAMADSH
Kirjoittanut U. Paunu, jumaluusopin lisensiaatti.

Kerrankin meillä ilmestyy teologin kirjoittama teos, joka sisältää jotakin uutta ja jota kuka tahansa voi lukea sekä nautinnokseen että todelliseksi hyödykseen. Ei niin että sen tekijä tahtoisi esiintyä voimakkaana kirkkonsa puhdistajana ja uudistajana, vaan hän hiljaisena, vaatimattomana tutkijana aukaisee muutamia laajempia näköaloja ja kertoo muutamista henkisen elämän ilmauksista oman kirkkokuntansa ahtaiden rajojen ulkopuolelta. Mutta se, mistä hän kertoo, on mitä tärkeintä ja kiinnostavinta jokaiselle, joka tahtoo oppia ymmärtämään kristinuskon todellista olemusta. Siinä tarkoituksessa ei voi valita kiitollisempaa aihetta kuin minkä U. Paunu on valinnut. Mitä ajatteleva intialainen, jolla on takanaan tuhansien vuosien rikas henkinen perintö, ajattelee kristinuskosta, mitä hän siitä löytää, miten hän sen käsittää – kas siinä todellinen uskontotieteellinen probleemi, ja sen ratkaisemiseksi on Brahmo Samadsh – pienuudestaan huolimatta – mitä oivallisin tutkimuskenttä.

Ja tunnustaa täytyy, että tekijä on tehnyt työnsä ihmeteltävän huolellisesti. Näkyy, että hänellä on tosi innostus aiheeseensa, niin kuin heti ensimmäiset sanat ilmaisevat: "Intian ikivanha satumaa, sen valtavat kansanjoukot, sen muinaisuuteen asti ulottuva kirjallisuus, sen korkealle pyrkivät uskonnot, sen syvämietteinen ajattelu kiinnittää nykyaikana verrattain paljon Euroopan sivistyneen maailman huomiota... Sen jälkeen kun viime vuosisadan kuluessa tutkijat ovat avanneet Euroopan sivistyneille Intian vanhan kirjallisuuden, ovat monet länsimaalaiset ihmetellen kääntäneet katseensa tuon maan uskontoihin." Näkyy myös, että häntä on työssään elähdyttänyt tieteellinen totuudenrakkaus. Hän ei ole ryhtynyt käsittelemään aihettaan toisesta kädestä saatujen pintapuolisten ja vääristeltyjen kuvausten mukaan vaan on perehtynyt itse alkulähteisiin. Hänen historialliset tiedonantonsa ovat luotettavia, intialaiset käsitteet jooga, bhakti ym. ovat oikein selvitetty ja otteet Brahmo Samadshin johtajien teoksista hyvin valittuja. Hän ei ole antanut omien perinnäiskäsitystensä päästä vaikuttamaan aiheeseen häiritsevästi, ja johtopäätöksensä hän esittää hyvin varovasti ikään kuin koetteeksi. Hänellä ei ole sitä tavallista kristillistä ylimielisyyttä, joka äärettömällä ylenkatseella kohtelee kaikkea sen ulkopuolella olevaa. Sanalla sanoen aivan täytyy hämmästyä, kun ajattelee, minkälainen henki yleensä meidän papistossamme vallitsee, nimittäin välinpitämättömyys kaikista muista uskonnoista ja suureen tietämättömyyteen yhtynyt varmuus siitä, että muut uskonnot ovat vääriä, petollisia, synnillisiä ja saastaisia.

Kirjalla on kaksi nimeä, viivan erottamina. Toinen nimi Brahmo Samadsh on oikea nimi, sillä siitä kirjassa puhutaan, edellinen nimi on vain houkutuksena piintyneille oikeauskoisille, sillä sisällön mukaan olisi paljon paremmin sopinut sanoa "Kristinuskon ja pakanuuden sovintoa ja yhteensulautumista Intiassa". Mitä näet oli Brahmo Samadsh -seura viime vuosisadalla [1800-luvulla]? Se oli aivan samansuuntainen yritys kuin Teosofinen Seura, se oli pyrkimys löytää totuus kaikista uskonnoista ja nähdä kaikki uskontomuodot yhden yhteisen uskonnon ilmauksiksi. Ainoa erotus on siinä, että Brahmo Samadsh on intialainen eikä yleismaailmallinen liike ja että Teosofisen Seuran takana on tiedon mestareita. Mutta henki on sama, periaatteet ovat samat ja sen johtajat olivat korkealle kehittyneitä. Paunu sanoo esimerkiksi perustajasta Mohun Roista: "hänen uskonnollisuutensa näyttää syvemmältä kuin esimerkiksi unitaarien", ja silloin hän unitaarien nimellä ajattelee koko vapaamielistä, rationalistista teologiaa, koko sitä mahtavaa liikettä, joka viime kesänä piti suuren kongressinsa Saksassa. Eikä se ole aivan väärin sanottu, sillä vaikka tuo "uusi jumaluusoppi" on valinnut aivan oikean tien, järjen mukaisen, vapaan ja rehellisen tutkimuksen, niin se ei tosiaan ole vielä ennättänyt päästä niin syvään ja elävään uskonnollisuuteen kuin ne suuret Intian miehet, joista Paunu kertoo.

Tekijä luo ensiksi lyhyen yleiskatsauksen Intian uskontoihin. Hän mainitsee, kuinka tavattoman paljon on pyhää kirjallisuutta Intiassa ja kuinka moninaiset ovat siellä uskonnon ilmausmuodot, niin kuin on luonnollistakin maassa, missä muinaisista ajoista asti on täydellistä henkistä vapautta pidetty kalleimpana ihmisoikeutena. Huomautetaan, kuinka "kaikki ne vetoavat – ja täydellä oikeudella – samoihin pyhiin kirjoihin, joihin ne uskonsa ja oppinsa tahtovat perustaa". Veda-kirjat eivät voi tulla orjuuttaviksi niin kuin Raamattu, koska ne ovat vain syvällisintä vertauskuvastoa, jonka käsittämiseksi täytyy nousta yli koko objektiivisen maailman. Vaikka siis Intiassa löytyy kuusi filosofista pääsuuntaa ja lukemattomia vivahduksia, ei yksikään niistä voi vaatia itselleen "oikeauskoisen" nimeä, vaan ne kaikki viihtyvät yhtä oikeutettuina vierekkäin. Tätä ei kristitty tahdo eikä voi ymmärtää, sillä hän käsittää uskonnon jonkinlaiseksi arpajaislipuksi, jolla voi joko voittaa tai menettää "iankaikkisen autuutensa" kuoltuaan. Länsimaalaisen mielestä, joka katselee uskontoa tasaiselta pinnalta ja yhden elämän kannalta, on luonnollista, että erilaisista uskonnoista yksi on "oikeassa", muut "väärässä". Hindulainen sitä vastoin, kuulukoon hän mihin koulukuntaan tahansa, luottaa aina siihen hänen mielestään päivänselvään totuuteen, että ihmishenki on kuolematon eikä koskaan voi joutua hukkaan vaan elää yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes se saavuttaa täydellisen totuuden. Jos tältä kannalta katsotaan uskontoa, niin ainoastaan se uskonto on täydellinen, joka sulkee itseensä kaikki muut, ja koska ihmiset ovat eri kehitysasteilla, niin heillä on omat erityiset uskonnolliset tarpeensa kullakin ja he kulkevat erilaisia teitä samaa päämaalia kohti. Siis täytyy olla erilaisia uskontomuotoja, niin kuin emme voisi oppia tajuamaan kauneutta, jos näkisimme vain yhden ainoan kauniin kappaleen vaan ainoastaan jos niitä on tuhansia erilaatuisia. Intialaiset "koulukunnat", nuo kuuluisat kuusi darshanaa, eivät ole eristettyjä, sotaisia lahkoja, jollaisia kristikunnassa tapaamme, vaan saman porraspuun askelmia ja täydellisellä mestarilla täytyy olla kaikki se hyvä, mikä on niistä jokaisessa.

U. Paunu sanoo: "mielenkiintoisimpia ovat meille ne virtaukset, jotka osoittavat jotakin pyrkimystä monoteismiin ("yksijumalisuuteen") päin. Sellaista voidaan huomata jo vanhimmissa Rigvedan lauluissa" (siis ainakin n. 4000 eKr.). Todella yksijumalaisuus on niin läpitunkevana piirteenä Intian koko uskonnossa, että olisi aivan mieletöntä kieltää sitä. "On vain yksi olevainen, ei mitään toista", sekä: "Ei mitään muuta todella ole olemassa kuin yksi ainoa, iankaikkinen ja kaikkialla läsnä oleva henki". Nämä otteet pyhistä kirjoista Paunu mainitsee, ja niitä voisi mainita lukemattomia. Paunu sanoo tästä: "Nämä lauseet sisältävät selvästi panteistisen ajatuksen, mutta tarjoavat kuitenkin hyvän yhtymäkohdan monoteistisellekin käsitykselle... Intialainen panteismi esiintyy muutenkin usein sangen lähellä monoteististä tai ainakin yleisesti teististä katsantokantaa, niin että kun esimerkiksi filosofit puhuvat yhdestä persoonattomasta kaikkiolevaisesta, tuo muuttuu helposti sama kansan katsantokannassa korkeimmaksi persoonalliseksi jumalaksi." Ja Bhagavad Gitan "ainoasta, absoluuttisesta, muuttumattomasta olevaisesta", joka on ihmismuodossa ilmestynyt, hän sanoo: "Selvää monoteismiä tällainen ei tietystikään ole, vaan kuten sanottu pyrkimystä sitä kohti. Tähän on sekaantunut panteistinen käsitys siitä, että kaikki, niin hyvin jumalat kuin ihmiset ja muutkin luodut ovat itse asiassa yksi ja sama olio. Tämä panteistinen katsantokanta on Intian henkisessä elämässä aivan yleinen, ja se on hämmentänyt yleiset käsitteet niin, että intialaisen on vaikea kyetä selvästi käsittämään yksilöllisyyttä, personallisuutta, varsinkin kun on kysymyksessä jumalan persoonallisuus. Sivistynyt intialainen yleensä katsoo käsityksen persoonallisesta jumalasta vain kansanomaiseksi harhakäsitteeksi, jota ei asioita todella tunteva saata omaksua. Se on maya, harhakuva. On todella olemassa vain se persoonaton alkuolevainen, josta kaikki on lähtenyt ja johon kaikki taas palaa pitkän kiertokulun jälkeen. Tämä panteistinen käsitys, jota voidaan osittain huomata jo Veda-lauluissa, on sitten vallitsevana ns. Upanishadeissa, joiden perustukselle vedantafilosofia on rakentanut johdonmukaisen panteistisen järjestelmänsä. Mutta sangen laajalle on panteistinen käsitys levinnyt syviinkin riveihin sivistymättömien joukkoon."

Ja hän jatkaa kertomalla, kuinka tämä "panteistinen, yksipuolisesti tietopuolinen" (tarkoittaa luultavasti "älyllinen") käsityskanta ei tyydytä kansan syviä rivejä eikä kaikkia sivistyneitäkään. Sen tähden silloin tällöin on esiintynyt "uskonnollisia uudistajia, jotka ovat pyrkineet lähelle kristinuskon käsitystä Jumalan ykseydestä ja persoonallisuudesta". Hän mainitsee kuuluisimpana tällaisena Ramanudshan, jonka ajattelussa Vedantan "olio ilman ominaisuuksia" esiintyy "itsetietoisena ja tahtovana persoonana – tunkee läpi kaiken, on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaikkilaupias olento... Ihmisiä kohtaan hän esiintyy laupiaana ja rakastavana isänä, joka on syntisten pelastukseksi ilmestynyt maan päälle monissa eri muodoissa (avatar)." Useita muita suuria uskonnollisia herättäjiä mainitaan, kuten runoilija Manikkavacagar, joka " kertoo hehkuvissa väreissä, kuinka hänelle, synnin palvelijalle, ilmestyy Siva persoonallisesti niin, että hän näkee tämän silmillään, ja silloin hänelle selviää Jumalan armo, johon hän tarttuu. Täten hän nyt pelastuu, ja se murtaa hänessä syntien, mayan, vallan. Jumala esiintyy persoonallisena olentona, jonka kanssa runoilija pyrkii mitä lähimpään kanssakäymiseen."

Intian uskonnollisessa elämässä voidaan siis huomata yksi sellainen suunta, joka muistuttaa tavanomaista kristinuskoa. Sitä kutsutaan bhaktin tieksi. Bhakti vastaa sivistyssanaa devotion, jolle – ikävä kyllä – ei suomenkielessä löydy mitään vastinetta. Paunu kääntää sen "usko, antautuminen, rakkaus eli rakastava usko", mutta silloin on muistettava, että "usko" ei ole minkäänlaisten tosiasioiden tunnustamista vaan on ainoastaan tunteiden tasolla. Tämä bhakti on Intiassa saanut samanlaisia muotoja kuin länsimaissakin: "Krishnaa tulee rakastaa hänen itsensä tähden, niin kuin nuorukainen rakastaa neitoa (morsianta), antautuu hänelle ja tahtoo hänet omakseen." Paunu mainitsee jopa esimerkin siitä, kuinka bhakti Vallabhan lahkossa ollaan eksynyttä "kaikenlaiseen irstailuun ja paheksuttavaan menoon", mikä ilmiö tunnetaan myös kristillisten lahkojen historiasta.

Nyt kristitty luonnollisesti iloitsee nähdessään "pakanoiden" keskuudessa uskonnon, joka muistuttaa hänen omaansa. Siinä on pyhä kolminaisuus, jonka toinen persoona on ilmestynyt maan päälle ihmismuodossa avatarana pelastamaan ihmisiä ja antamaan heille armoa. Tämä ihmiseksi tullut Jumala elää vielä, ja jokainen runoilija voi sisässään päästä yhteyteen hänen kanssaan ja saavuttaa silloin jo eläessään käsittämättömän rauhan ja iankaikkisen elämäntoivon. Eikä tämä ole vain hedelmätöntä haavetta, vaan se kykenee muuttamaan ihmisen koko elämän, sytyttämään hänessä elävän rakkauden kaikkia kanssaihmisiäänkin kohtaan, antamaan hänelle iloisen mielen ja vapauttamaan hänet jumalanpalveluksen taikauskoisista muotomenoista. Tätä kaikkea se voi puhtaassa muodossaan saada aikaan, se on siis yksi ehdoton todellisuus uskonnon alalla.

Ihmeellistä on vain se, että kristillinen teologi huomatessaan tämän tien olevan häntä itseään lähimpänä päättää sen nojalla, että se on uskonnon huippukohta ja että suurten ajattelijoiden ja viisaitten ylevä panteismi on jotakin alempaa! Tällaista johtopäätöstä ei intialainen koskaan tee: siksi suuri on hänen kunnioituksensa vanhoja rishejä ja mahatmoja kohtaan. Jos kerran yksinkertaisen rahvaan uskoa pidetään ihannemuotona, miksei samalla voisi astua vielä yhden askeleen alemmaksi ja kysyä, minkälainen uskonto tyydyttää puhtaan luonnon kannalla olevaa villi-ihmistä? Tämä vastaisi kristitylle: "Teidän näkymätön jumalanne taivaassa ei voi minussa herättää minkäänlaista hartautta. Hän on vain tietopuolinen otaksuma. Ainoastaan jos näen jonkin kuvan ja saan kumartaa sitä ja sille uhrata, minussa herää hartautta ja rakkautta."

Vaikka bhakti nykyisessä Intiassa on hyvin yleinen, eivät sen seuraajat väitä olevansa uskonnon päämäärässä vaan vasta tien alussa. Heistä olisi naurettavaa itsensä jumaloimista, jos he sanoisivat: "Koska minä en voi käsittää Jumalaa kaikkiallisena, äärettömänä elämänä (panteistisesti) vaan rakastavana isänä, niin ne ovat olleet väärässä, jotka ovat Jumalasta ajatelleet eri tavalla kuin minä." Tosiasiallisesti ei yhden persoonallisen jumalan palvelemista tavata jyrkkänä muualla kuin raaimmassa juutalaisuudessa, sellaisella asteella, jolloin Jumalaa lepyteltiin uhreilla ja muilla turhilla menoilla. Muhamettilaisten Jumala on jo monta kertaa korkeammalla, se on itse asiassa panteistinen jumaluus.

Kuinka voidaan selittää kristittyjen mieletön kammo panteismia kohtaan, että Jumala on "kaikki kaikessa"? Jo silmäys taivaalle osoittaa, että maailmoja on ääretön joukko. Intialaisten pyhät kirjat sanovatkin: "Vaikka hiekan jyväset voitaisiin laskea, maailmoja ei voi laskea. Samalla tavalla ei Brahmojen ja Vishnujen ja Shivojen luvulla ole mitään rajoja." (Devi Bhagavata) "Tässä Sinun maailmassasi me olemme nähneet Harin (Vishnun), Shivan ja Lootuksesta syntyneen (Brahman). Kuinka me voimme tietää, että ne eivät olisi muissakin maailmoissa? Sinun suuri voimasi on rajaton." "Ken voi kertoa maailmanluomisten ja maailmanhäviöitten, Brahmaandojen, Brahmojen ja muiden luvun?"

Miksemme kerran voisi nöyrtyä täysin jumaluuden edessä ja tunnustaa, että se on liian suuri meidän mitattavaksemme ja että persoonallisten tai muiden ominaisuuksien liittäminen sille on vain meidän rajalliselle käsityskyvyllemme sallittua, koska emme uskalla ajatella hänen äärettömyyttään? Intialaisten bhakti on siinä suhteessa merkillinen, että intialainen tuntee ääretöntä kiitollisuutta ja nöyryyttä saadessaan tuntea Jumalan aivan kuin persoonalliseksi olennoksi, vaikka hän samalla pyhien kirjojen nojalla tietää, että ääretön elämä on rajaton, muodoton, kaiken läpäisevä, kaikkia käsityksiämme korkeampi. Sen tähden on totta, mitä Paunu sanoo, että panteismi hämmentää aina – me sanoisimme valaisee – hänen käsityksensä, samalla kun hänen rakkautensa kohdistuu oman maailmamme luojaan ja elähdyttäjään tai johonkin jumaluuden ilmennykseen.

Tietäjä – lokakuu 1910

Hieman lyhennetty, kieliasua on uudistettu.


Etusivu Artikkelit