V. H. V.

Joutoaika ja sivistys

"Kansan sivistyskanta näkyy siitä, kuinka se käyttää joutoaikaansa." Kenen lausumia nämä sanat lienevätkään – olen usein ihmetellyt, kuinka tosia ne ovat. Ne perustuvat siihen yksinkertaiseen huomioon, että ihminen vapautuessaan pakollisesta työnteosta antautuu siihen harrastukseen, joka on hänen mieleisensä, ja siten ilmaisee luontonsa taipumuksen ja näyttää, mitä hän on oppinut elämässä arvostamaan.

Mutta näillä sanoilla on vielä tarkempi merkitys. Me voisimme hieman muuttaa lauseen muotoa ja sanoa: "Kansan sivistyskanta riippuu siitä, kuinka se osaa käyttää joutoaikaansa". Ja tämä koskee samalla jokaista yksilöä, sillä jokaiselta elämä kysyy: "Kuinka osaat käyttää joutoaikaasi?" Yhtä vakavasti se kysyy: "Kuinka osaat tehdä työtä?" Se vastaus, jonka ihminen käytöksellään antaa edelliseen kysymykseen, määrää hänen sivistyskantansa ja vastaus jälkimmäiseen kysymykseen hänen tahdonvoimansa suuruuden.

Nyt on olemassa erilaisia mielipiteitä siitä, mikä on sivistyksen arvo. Muutamien mielestä sivistyksen koko arvo on siinä, että se on virkistykseksi työn lomassa. He eivät usko elämällä olevan mitään tarkoitusta ja ihmisellä mitään tulevaisuutta. Heidän kannaltaan on kysymys joutoajan käyttämisestä yksinkertaisesti ratkaistu: jokainen tekee, mikä häntä kulloinkin miellyttää ja mikä sillä hetkellä tuottaa suurinta huvia. Kaikki se sivistys, joka vaatii ajatuksen ponnistusta ja tunteiden hallitsemista eikä tarkoita hyvinvoinnin ja mukavuuden lisäämistä, on silloin hyödytöntä. Kun pää tyhjänä irvistää, on aivan yhdentekevää, onko siinä asunut jaloja ja suuria aatteita vai halpoja ja pikkumaisia.

Myös monet uskonnolliset ihmiset halveksivat sivistystä, vaikka muista syistä. He eivät usko, että ihmisessä voisi olla tai koskaan syntyä mitään hyvää. Sen tähden on paras pidättyä kaikesta, mikä panee persoonallisen järjen toimimaan tai herättää persoonalliset tunteet. Sivistys on suurimmaksi osaksi turhaa ja synnillistä, parempi olisi, jos ihminen vain voisi tehdä työtä aamusta iltaan, jottei hän joutuisi niin paljon syntiä tekemään. Jumala kyllä tekee sitten kuoleman jälkeen uskovan ihmisen täydelliseksi, vaikka hän täällä on kieltäytynyt sivistyksestä ja pysynyt tyhmänä ja yksinkertaisena.

Mutta on taas toisia, joiden mielestä sivistys on elämän pääasia. Heistä on juuri se aika hukkaan mennyttä, joka täytyy käyttää työhön ruumiillisen elämän ylläpitämiseksi. Vasta silloin ihminen oikein tuntee elävänsä, kun hän saa harrastaa soittoa, runoutta, taidetta, tutkia kirjallisuutta, nauttia luonnosta tai seuraelämästä. "Otsasi hiessä pitää sinun syödä leipäsi" on heistä kirous eikä siunaus. Uskonnolliset ihmiset, kuten Buddha, Jeesus, Fransiskus tai Tolstoi, jotka eivät ensinkään näy antavan arvoa sivistyksen tuotteille, ovat heistä säälittäviä ja eksyneitä kiihkoilijoita, "askeetteja".

On siis olemassa aivan vastakkaisia mielipiteitä sivistyksestä ja samalla joutoajan tarpeellisuudesta. Vasta teosofia, aikain viisaus, kykenee täydellisesti ratkaisemaan tämän kysymyksen ja näyttämään, mikä kussakin mielipiteessä on oikeutettua ja mikä on liioiteltua. Teosofia antaa meille aavistuksen siitä, mitä on ihmisen elämä. Se saattaa meidät heti uskomaan ainakin siihen mahdollisuuteen, että ihminen jatkaa persoonallista olemassaoloaan ruumiin kuoleman jälkeen. Ja vielä enemmän: se antaa tietoa siitä kuolemattomasta hengestä, joka on ollut olemassa ennen syntymäämme ja vielä pysyy olemassa silloinkin, kun tämä persoonallisuutemme kerran on vaipunut unholan virtaan. Teosofian kannalta ei persoonallinen elämä ole laskettava vuosikymmenissä vaan vuosisadoissa, ja senkin takana on se laajempi elämä, jonka alku ja loppu on iäisyyden helmassa.

Teosofian kannalta ihmiskunta ei ole jakautunut sivistyneisiin ja sivistymättömiin vaan jokaisessa ihmisessä on jumalallinen minä, joka omistaa kaiken sivistyksen, koska kaikki sivistys lähtee yksinomaan siitä. Se, että toinen ihminen näyttää sivistyneemmältä kuin toinen, riippuu siitä, että toinen on tässä elämässään voinut vetää alas jumalallisesta minästä enemmän viisautta kuin toinen. Kaikilla on ikään kuin vintillä varastossa loputtomasti kaikkea hyvää, mitä ajatella voi, mutta se on persoonallisen ihmisen kannalta olematonta, niin kauan kuin hän ei ole tuonut sitä vintiltä alas.

Todellinen sivistys on se loisto, mikä jumalallisesta minästä leviää alemmille tasoille, kasvattaen siellä kukkia ja kauniita hedelmiä, niin kuin auringon valo ja lämpö on kaiken maan kasvullisuuden ja elontoiminnan lähde. Teosofinen tutkimus on osoittanut, että ajatukset ja tunteet muodostavat omat maailmansa, jotka todellakin ovat täynnä monenlaisia muotoja niin kuin näkyväinen maailma. Ja niin kuin ruumiillinen työ on luovaa toimintaa fyysisellä tasolla, samaten sivistystyö on luovaa toimintaa ajatusten tasolla ja tunteiden tasolla.

Näin ollen ei sivistyksen hankkiminen suinkaan ole arvotonta ja turhaa vaan on sielulle yhtä välttämätöntä kuin ruumiille ravinnon hankkiminen. Mutta sanotaan, että "ruumis kuolee, jollei se saa ravintoa; sielu taas on kuolematon". Tämä on teosofian valossa erehdystä, sillä kuolematon on ainoastaan henki, joka ei sivistystä kaipaa. Persoonallinen sielu on yhtä riippuvainen ravinnosta kuin ruumiskin. Jollei sille anneta ruokaa, niin se kuihtuu ja viimein kuolee. Mitä paremmin ruumista hoidetaan sen omien lakien mukaan, sitä kauemmin se pysyy käyttökunnossa. Ja mitä paremmin sielua viljellään sen omia lakeja noudattaen, sitä kauemmin se kuoleman jälkeen pysyy elossa ja sitä ihanampi on sen elämä.

Tässä valossa näemme, kuinka suuri on uskonnollisten ihmisten erehdys, mikäli he laiminlyövät ajatustensa ja tunteidensa viljelyksen. Heillä on se oikea aate, että Jumalasta lähtee kaikki hyvä, mutta he eivät huomaa, että nyt jo elämä tarjoaa kaikki aarteensa ja että jos he nyt eivät voi löytää näitä, eivät he myöskään kuoleman jälkeen tule niitä löytämään vaan vasta jossakin seuraavassa elämässä. Uskontojen suuret perustajat eivät ole pysyneet sivistysriennoista erillään sen tähden, että olisivat pitäneet näitä tarpeettomina, vaan sen tähden että heillä jo oli kaikki se hyvä, mitä sivistys saattoi tarjota. "Valistuneelle ihmiselle ovat kaikki Veda-kirjat samanarvoiset kuin keinotekoinen kasteleminen vesiperäisellä maalla", sanoo Bhagavad Gita. He ovat monien elämien vieriessä hankkineet kaiken sen viisauden, mitä maailman tuhannet kirjat saattavat tarjota. Mutta "yksinkertainen uskovainen" ei suinkaan ole tällä kannalla. Se tulee kyllä elämässä näkyviin heti, kun hän joutuu tekemisiin toisenlaisten ihmisten kuin uskonveljiensä kanssa. Hän silloin osoittaa ymmärtämyksen ja myötätunnon puutetta. Hänellä ei ole kaikkiallista viisautta ja rakkautta, vaan hän kykenee ymmärtämään ja pitämään arvossa ainoastaan pientä osaa olentojen äärettömästä joukosta. Hän on ahdas, tietämätön ja sen johdosta usein myös kova, säälimätön, karkea, vaikka hän pitääkin itseään Jumalan valittuna.

Sivistys on aina jotakin sellaista, mikä laajentaa ihmisen näköpiiriä ja rikastuttaa hänen tunteitaan. Mutta siitä myös heti näkyy, kuinka suuri on niiden erehdys, jotka vain kunakin hetkenä tavoittavat sitä, mikä tuntuu hauskimmalta. Heillä on se oikea aate, että ihmisen on turha tavoitella mitään, mikä ei ole hänelle mieleen. "Ei kannettu vesi kaivossa pysy." Mutta he eivät tunne, että ihmisessä on ruumiin ja siihen yhdistyneen persoonallisuuden lisäksi henki, joka myös tahtoo jotakin ja jonka tahto on kaikkein vahvin, koska se on iäisesti uupumaton. Hengen kannalta sellainen nautinto on "kärsimyksen kohtu", joka ei tuota ainaista tyydytystä ennen ja jälkeenpäin. Huvitusten ja seuraelämän ilot ovat arvottomia, jos ne eivät sisällä mitään kasvattavaa, herättävää vaan ainoastaan ovat samojen aistimusten kertaamista yhä uudelleen. Vielä selvemmin tämä tulee näkyviin, jos ajattelemme elämää haudan tuolle puolelle jatkuvana. Kolkkoa on ajatella esimerkiksi ihmistä, joka on tanssinut tanssin vuoksi ja vielä kuoleman jälkeen unimaailmassa jatkaa tanssimistaan ilman päämäärää, ilman tarkoitusta.

Mitä sitten teosofia voi opettaa niille kaikille, jotka pitävät sivistystä itse elämän pääasiana? Se voi viitata siihen luonnon tosiasiaan, lukemattomien tietäjien todentamaan, että sivistysharrastuskin on muodollista, aineellista, ulkonaista toimintaa. Ihmisen todellinen itse on kaiken tämänkin takana. Ja kaikki sivistysharrastuskin on katoavaista, turhaa, iäisyyden kannalta, jollei se ole lähtenyt jumalallisesta tahdosta. Sivistys tekee persoonallisen ihmisen hyvätapaiseksi, hienostuneeksi, terästää hänen ajatuskykynsä, heikentää hänen tunteitaan. Mutta kaikki nämä kyvyt ovat ohimeneviä, jos hän on hankkinut ne omaa itseään silmällä pitäen. Ne tulevat häviämään kaiken nielevän kuoleman kitaan, ja vaikka hän taas toisessa elämässä hankkisi itselleen samanlaisen sivistyksen – jos karma niin sallii – seisoo hän yhä paikallaan polkien maata, pääsemättä edemmäksi.

Minkälainen sivistys sitten tuottaa todellista hyötyä teosofian opetusten valossa? Ainoastaan sellainen, joka on hankittu rakkaudesta, epäitsekkäästä totuuden kaipauksesta tai auttamisen halusta. Mutta silloin ei pidä sanoa, että sivistys on jumalallisempaa kuin työ näkyväisessä maailmassa. Ne kummatkin ovat toimintaa luonnon eri tasoilla. Joka tasolla on mahdollisuus hengen ilmentämiseen, joka tasolla asuu myös itsekkyyden käärme, joka on muutettava tiedon ja viisauden käärmeeksi. Jos ihminen tekee ruumiillista työtä vuodattamalla henkensä tähän työhön, lähestyy hän mestariutta yhtä hyvin kuin jos hän tekee sitä, mitä väärällä nimellä kutsutaan "henkiseksi" työksi.

Tässä valossa tulee myös kysymys joutoajasta ratkaistuksi. Nykyisissä yhteiskunnan oloissa on monta – niin, suurin osa ihmisistä, jotka huokaavat ja kaipaavat enemmän joutoaikaa. He napisevat elämää vastaan, koska tämä ei anna heille tilaisuutta sivistyksen hankkimiseen. Mutta jos tähän napinaan sekoittuu halua mukavuuteen ja nautintoon, se ei ole jumalallinen kaipaus. Hengellä ei ole mitään joutoaikaa, se ei milloinkaan tunne väsymystä, vaan se alati toimii ja alati tuntee vastuunalaisuutta kaikesta toiminnasta. Toimettomuus on sille samaa kuin kuolema. Henki pyrkii sivistykseen sitä varten, että se voisi enemmän ponnistaa, enemmän kieltää itsensä, enemmän tehdä hyvää, vaikka persoonallinen ihminen ei niin tarkoin tunne henkensä tarkoitusperiä. Tällä ei ole suinkaan sanottu, että joutoajan tarvetta ei pidä yhteiskunnassa tyydyttää, vaikka se joutoaika enimmäkseen käytetään huonosti, kun se saavutetaan, niin kuin näkyy kaikista luokista. Jos persoonallinen ihminen ymmärtääkin väärin vaistomaista kaipaustaan, niin henki hänen takanaan pyrkii paremmin ilmentämään jumalallisia kykyjään. Ja kaiken itsekkyyden vähitellen jauhautuessa rikki nousee myös sivistyselämästä lopuksi epäitsekäs tahto.

Tietäjä – tammikuu 1911

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit