V. H. V.

Profeetta Joonaan merkki

Silloin muutamat kirjanoppineista ja fariseuksista vastasivat hänelle sanoen: "Opettaja, me tahdomme nähdä tunnusmerkin sinulta." Mutta hän vastasi heille ja sanoi: "Tämä paha ja aviorikkoja sukukunta pyytää merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin profeetta Joonaan merkki. Sillä niin kuin Joona oli valaan vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin ihmisen poika on oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä." (Matt. 12:38-40)

Kaikkina aikoina ihmiset ovat pyytäneet henkisiltä opettajiltaan "merkkejä". Tämä kestää niin kauan kuin ihminen henkisesti on "huorintekijän" kannalla, so. ei osaa tarpeeksi syventyä yhteen asiaan löytääkseen siitä totuuden, ei osaa koko sielullaan riippua kiinni siinä totuudessa, jonka hän on nähnyt, vaan on laimea ja epävakainen, heikko ja epäilevä. Suuret opettajat ovat tienneet hyvin, kuinka vaarallinen ja eksyttävä on ulkonainen todistus, jos ei se tule ihmisen sisältä vastustamattomana vakaumuksena, ja sen tähden he ovat kieltäytyneet todistamasta ihmetöillä oppiaan. Me tiedämme, että Buddha nimenomaan kielsi oppilaitaan näyttämästä ihmisille niitä salaisia voimia, jotka heissä kehittyivät "kaidalla tiellä". Ja Jeesuksesta luemme, kuinka – ennen kuin hän aloitti opettajatoimensa – kiusaaja erämaassa houkutteli häntä käyttämään ihmetekoja kansan käännyttämiseksi, mutta hän voitti sen kiusauksen. Jokainen ihminen on vapaa olento, vapaa fyysisessä elämässään, vapaa myös henkisessä elämässään. Ei mikään jumalallinen olento tahdo hänen järkeään ja omaatuntoaan kahlehtia tai pakottaa.

Vasta myöhemmällä ajalla, kun jostakin uskonnosta on kadonnut alkuperäinen henki ja kun koetetaan käännyttää siihen ihmisiä joukolla, silloin turvaudutaan merkkeihin. Niin on käynyt kristinuskolle. Vaikka Jeesus itse piti itseään yhtenä jäsenenä jumalallisen viisauden sanansaattajien pitkässä, kuolemattomassa sarjassa, ei ensimmäisenä eikä viimeisenä, niin hänestä ennen pitkää tehtiin se ainoa, se joka täyttää taivaan ja maan. Ja mikä oli tähän todistuksena? Hänen elämänsä suuret ihmeet, hänen yliluonnollinen syntymisensä neitseestä, hänen voimalliset tekonsa maan päällä ja viimein hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa. Ei huomata sitä, että jos Jeesus joskus ilmensi suurempia voimia, kuten herättäessään vastakuolleen lapsen, niin hän teki sen kolmen opetuslapsen seurassa ja "haastoi heitä kovin, ettei kenkään saisi sitä tietää." (Mark. 5:43)

Kuinka tympäisevää on esimerkiksi jossakin maalaiskirkossa kuulla nuoren papinalun luettelevan Jeesuksen yleviä ominaisuuksia ja suuria töitä ja niistä päättelevän: "siis hän ei voinut olla tavallinen ihminen, siis hänen täytyi olla itse Jumala". Ikään kuin äärettömän voisi saavuttaa, kasaamalla yhteen äärellisiä lukuja! Onhan ääretön niiden ulottumattomissa, niitä kaikkia mahtavampi.

Niistä lauseista, jotka ovat tämän kirjoituksen alussa, nähdään, että Jeesus suorastaan kieltäytyi antamasta merkkiä auktoriteettinsa todistukseksi. Silloin voidaan sanoa: Jeesus ei tahtonut eläessään tehdä merkkejä vaan vasta kuolemansa jälkeen yhdellä täydellisellä vastaansanomattomalla ihmeellä todistaa lopullisesti, että hän oli koko ihmiskunnan vapahtaja. Ja tämä merkki – profeetta Joonaan merkki – oli hänen ylösnousemuksensa kuolleista. Kun hän siitä edeltäpäin puhui, osoitti hän olevansa kaikkitietävä Jumala.

Katsokaamme tätä tarkemmin. Ne, jotka näin sanovat, eivät huomaa, että heidän todistuksensa kumoaa itsensä ja että he tällä tavoin tekevät Jeesuksen – valehtelijaksi. Evankeliumien kertomuksen mukaan Jeesus haudattiin perjantai-iltana auringon laskun jälkeen ja hän nousi ylös sunnuntain aamuyöllä, sillä kun vaimot myöhemmin tulivat haudalle, oli vielä pimeä (Joh. 20:1 ym.). Siis Jeesuksen ruumis makasi maan povessa yhden päivän ja lähes kaksi yötä. Jos siis Jeesus olisi puhunut ruumiinsa kohtalosta, niin hänen ennustuksensa – kolme päivää ja kolme yötä – olisi täydellisesti mennyt harhaan ja se suurin ihme, joka piti antaa, olisikin pikemmin omiaan horjuttamaan kuin lisäämään uskoa.

Miten tämä sitten on selitettävissä? Meidän täytyy vähitellen huomata, ettei Jeesus puhunut yhdestä erityisestä tapauksesta maailmanhistoriassa vaan puhui jostakin tosiasiasta, joka oli tunnettuna jo ennen hänen aikojaan ja joka ennemmin tai myöhemmin tulee joka ihmisen koettavaksi. Mikä on nimittäin se ainoa merkki, joka voi saada ihmisen vakuutetuksi henkisistä todellisuuksista? Se on se sielutieteellinen kokemus, jota on totuttu kutsumaan "vihkimykseksi". Vanhan ajan suuret kirjailijat kertovat, että "mysteerioihin" vihitty sai nähdä silmästä silmään luonnon ja hengen totuudet. Hän sai tietää, mitä muut ainoastaan uskoivat. Hänen silmistään ikään kuin otettiin verho, ja kuka voi kieltää auringon, joka on sen kerran nähnyt?

Vihkimys on sisäinen tosiasia, mutta niissä maissa, missä henkinen kulttuuri oli hyvin korkealla, oli muinoin myös erityisiä mysteeriolaitoksia, joissa vihkimystä seurasi ulkonaisia vertauskuvallisia menoja. Leadbeater kertoo kirjassa The Christian Creed, kuinka muinaisessa Egyptissä tällainen vihkimys tapahtui. Pyramidit olivat siellä suuria vihkimystemppeleitä. Kun pyrkijälle monivuotisen valmistuksen jälkeen koitti tuo juhlallinen hetki, sidottiin hän käsivarret levällään kiinni suureen puiseen ristiin ja vaivutettiin syvään kuolomaiseen horrokseen. Tässä tilassa hänet vietiin pyramidin alla olevaan holviin ja jätettiin sinne kolmeksi vuorokaudeksi. Nämä kolme vuorokautta kuvasivat samalla maailman kolmea ensimäistä kehityskautta, jolloin henki on sidottuna aineen ristiin ja uinuvana. Mutta sillä aikaa kun ruumis makasi tajuttomana, herätettiin pyrkijä täyteen tajuntaan astraalitasolla, ja hän sai siellä läpikäydä kuuluisat tuli-, vesi-, ilma- ja maakokeet ja oppia tekemään työtä vainajien kesken, "saarnaamaan hengille vankeudessa". Kun sitten kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut, tuotiin hänet temppelin itäpuolella olevan aukon eteen, missä nousevan auringon ensimmäiset säteet herättivät hänet, ja siitä asti alkoi hänelle uusi elämä, vihityn elämä, ylöspäinen kulku.

Juutalaiset, jotka olivat henkisessä yhteydessä Egyptin kanssa, saivat sieltä tiedon tästä vihkimyksestä, ja selvä viittaus siihen on Joonaan kertomuksessa. Kolme päivää ja kolme yötä oli Joona "valaan vatsassa", ja silloin niin kuin nytkin tiedettiin kyllä, ettei sellaisia suunnattomia merieläviä löytynyt niillä mailla. Kummallista on huomata, kuinka niin kaukainen kansa kuin Suomen kansa puki kertomuksen vihkimyksestä miltei samanlaiseen muotoon: Väinämöinen Vipusen vatsassa. Joona itse puhuu kokemuksestaan sanoilla, jotka selvästi todistavat, että kysymyksessä oli sielullinen tapahtuma: "Vedet piirittivät minut ympäri sieluun asti... Minä vajosin vuorten perustukseen asti, maan salvat sulkeutuivat minun ylitseni iankaikkisesti. Mutta sinä nostit minun henkeni ylös haudasta, Herra, minun Jumalani."

Sivumennen huomautettakoon, kuinka Joonaan pieni kirjanen eroaa täysin muista Vanhan testamentin kirjoista siinä, että se polkee juutalaisten ahtaita kansalliskäsityksiä. Kuinka vilpittömästi hän kertoo oman typerän vastauksensa, kun laivassa olijat kysyivät hänen kansallisuuttaan! "Minä pelkään sitä Herra Jumalaa, joka on tehnyt meren ja maan", ikään kuin muut olisivat palvelleet jotakin muuta Jumalaa ja ikään kuin Jumalaa voisi palvella muulla tavalla kuin tottelemalla hänen ääntään, joka kuuluu sydämen sisästä! Kertomuksessa esiintyivät muut laivassa olijat paljon jumalisempina ja jalompina kuin tämä tyhmänylpeä juutalainen. Mutta hän sai kokea vihkimyksen, ja silloin hänen silmänsä aukenivat: kaikki kansallisuuksien ja uskontojen rajat hävisivät hänen silmistään ja hän näki ainoan, kaikkien ihmisten Jumalan. Ja silloin hän tuli "Jumalan suureen kaupunkiin" Niniveen ja saarnasi siellä, ei ympärileikkauksen uskoa vaan yksinkertaista kääntymistä pahoista teoista. Mutta vielä nytkin kateuden henki vaivasi häntä. Vaikka hän oli vastikään toivonut: "Kukaties Jumala kääntyy ja lakkaa hirmuisesta vihastaan", niin kuitenkin – kun siten tapahtui ihmisten kannalta katsoen ja kaupunki säästyi turmiosta – "Joona pahastui tästä ja hän vihastui". Silloin hän sai Jumalan hengeltä viimeisen opetuksen: "Eikö minun pitänyt armahtaa sitä suurta kaupunkia Niniveä, jossa on enemmän kuin satakaksikymmentä tuhatta ihmistä, jotka eivät osaa erottaa, kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen, ja lisäksi paljon eläimiä?" Toisin sanoen: "Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!" Kuinka sinä, joka olet päässyt valaan vatsasta ja oppinut tuntemaan, mikä on oikea ja mikä vasen, tuomitset niitä, jotka eivät ole saaneet tätä kokemusta vaan vielä käyvät hyvän ja pahan tiedon koulua?

Joonaan kertomus on taitavasti kerrottu satu, ja se, jolla oli korvat kuulla, saattoi käsittää sen merkityksen. Jeesuskin käytti tämän kertomuksen muotoa puhuessaan siitä vihkimyksestä, johon ihmisen pitää pyrkiä, jos hän tahtoo saavuttaa todellisen tiedon. Me luemme, että hän myöhemmin avasi opetuslasten silmät ymmärtämään "kirjoituksia". Hänen seuraajansa saivat oppia sen tärkeän totuuden, ettei tässä eikä tulevaisessa elämässä tule tietoa sille, joka ei ole valmistunut vastaanottamaan sitä. Ei kukaan pääse osalliseksi Kristuksen työstä, ei pääse vapautettuna henkenä sisältäpäin "tuomitsemaan Israelin kahtatoista sukukuntaa" eli johtamaan maailman henkistä kehitystä, paitsi se, joka on Kristuksen lailla kuollut synnistä ja noussut ylös kuolleista. Mitä ihmistä auttaa toisen ihmisen vihkimys, jollei hän itse tule vihityksi? Sen tähden luemmekin, kuinka kiivaasti apostoli Paavali sanoo pyrkivänsä ja ponnistavansa, jotta hän – mahdollisesti jo tässä elämässä – saavuttaisi päämäärän, voittopalkinnon, pääsyn taivaaseen, sillä Jeesuksen kuolema on ainoastaan esimerkki, esikuva siitä, mikä jokaiselle pitää tapahtua.

Mahtava oli kilvoitus ensimmäisinä kristillisinä aikoina, kun vielä löytyi elävää tietoa tästä ihmiselämän päämäärästä. Mutta pian himmeni totuus ja syntyi ulkonainen kirkko dogmeineen ja jumalanpalvelusmenoineen. Silloin langettiin juuri samaan kiusaukseen, jonka Jeesus oli erämaassa torjunut luotaan, että ulkonaisilla merkeillä ja uskolla niihin koetettiin korvata sisäisen kehityksen puutetta. Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta tehtiin historiallisia tapauksia, joihin jokaisen täytyi uskoa tullakseen pelastetuksi. Varsinkin ylösnousemusta pidettiin Jumalan yliluonnollisena merkkinä, jolla hän oli todistanut, että Kristus oli – Hän itse! Eihän silloin voinut enää tulla kysymykseenkään, että joku muu ihminen pyrkisi samaan, jos se kerran oli jotakin luonnonlakeja vastaan sotivaa. Ja miksi pitäisi ihmisen pyrkiä tietoon? Eikö jokaiselle "uskossa nukkuneelle" kuoleman jälkeen aukene täydellisyyden portit ja ikuisen autuuden maailmat? Näin ajattelivat monet silloinkin, kun koko kristikunta oli vajonnut mitä synkimpään tietämättömyyteen ja raakuuteen suuria "pakanakansojakin" alemmaksi.

Mutta kerran tuli aika, että otettiin pois se keinotekoinen tuki, jonka varassa oli seisottu. Korkeampi johto oli niin asettanut, että se merkki, jonka piti todistaa kristinuskon jumalallinen alkuperä, ei ollutkaan mikään historiallisesti luotettava merkki. Juuri ylösnousemuskertomus on se kompastuskivi, joka saattaa vilpittömät tutkijat epäilemään evankeliumien todenperäisyyttä. Siksi paljon siinä on ristiriitoja. Markuksen evankeliumi, joka on alkuperäisin ja luotettavin, kertoo, kuinka vaimot tulivat haudalle ja näkivät siellä valkoisiin puetun nuorukaisen, joka näytti heille, että hauta oli tyhjä, ja neuvoi heitä menemään Galileaan: siellä he saisivat nähdä Jeesuksen. "Ja he menivät nopeasti pois... eivätkä he sanoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät." Näihin sanoihin (8. jae) loppuu koko evankeliumi käsikirjoituksissa, ja mikä siitä seuraa (9-20) on, niin kuin tunnettu, myöhempi lisäys. Muissa evankeliumeissa on tämä yksi nuorukainen muuttunut kahdeksi enkeliksi, jotka yhtäkkiä ilmestyivät vaimojen keskelle, kun he jo seisoivat haudassa (Luuk. 24:4), ja kaukana siitä että he olisivat pelästyneet ja jättäneet asiasta kertomatta, he Matteuksen mukaan suurella innolla riensivät sanomaan muille. Eikä Jeesus ilmestynyt vasta Galileassa, vaan jo samalla matkalla hän tuli heitä vastaan, ja sitten kohta ilmestyi opetuslapsille. Mutta kolmas, Johanneksen kertomus on vielä aivan toisenlainen. Sen mukaan Magdaleena tuli yksin aamulla haudalle, ja kun hän näki sen tyhjäksi, juoksi ilmoittamaan opetuslapsille ja nämä juosten tulivat haudalle. Vasta sen jälkeen hän sattui kurkistamaan hautaan ja näki siellä kaksi enkeliä ja samalla hänen takanaan seisoi itse Jeesus.

Nämä erilaiset kertomukset panevat tutkijoiden päät pyörälle, ja nykyään jo yleisesti myönnetään, että ne sisältävät sovittamattomia ristiriitoja. Kuinka tämä oli mahdollista, jos ylösnousemus juuri on se "merkki", johon kristinusko nojautuu? Tähän kysymykseen ei tule tyydyttävää vastausta, ennen kuin huomataan, ettei kristinusko enempää kuin mikään muukaan uskonto ole uskomista ulkonaisiin tosiasioihin vaan kunkin yksilön omaa sisäistä kehitystä. Sen tähden on aivan toisarvoista, voisipa sanoa yhdentekevää, kuinka Jeesuksen ruumiin kävi hänen kuolemansa jälkeen. Ne, jotka siitä tiesivät, eivät pitäneet tarpeellisena siitä kertoa maailmalle, ja ne, jotka eivät tarkoin tienneet, koettivat myöhemmin hajanaisten suullisten puheitten mukaan panna kokoon yhtenäistä kertomusta, vaikka he eivät siinä onnistuneet. Mutta väärä on se kriittisen tutkijan mielipide, että opetuslapset itse olisivat Jeesuksen odottamattomasta ylösnousemuksesta niin hämmästyneet, että kaikki heidän mielikuvansa ja muistonsa olisivat menneet sekaisin. Tällainen käsitys sotii kokonaan sen ajan luonnetta vastaan. Silloin ei pidetty ensinkään ihmeellisenä, että vainaja nousi haudasta ja ilmestyi jälkeenjääneille. Kerrotaan aivan luonnollisena seikkana, kuinka Jeesuksen kuollessa "monet, jotka olivat haudoissaan maanneet, tulivat ja ilmestyivät". Ainoastaan sen kautta sai Jeesuksen ylösnousemus erikoisen merkityksen, että siihen yhdistettiin kaikki, mitä hän oli puhunut Joonaan merkistä eli suuresta vihkimyksestä ja hänen luultiin sillä tarkoittaneen vain omaa persoonaansa. Tapahtui se, jonka opetuslapset nähtävästi olisivat tahtoneet välttää, että Kristuksen ylösnousemuksesta tehtiin yliluonnollinen ihme ja viimein uskonkappale.

Salatieteellisesti tyhjän haudan mysteerio käy aivan ymmärrettäväksi, kun me muistamme sen historiallisen tosiasian, että suurten adeptien ruumiita ei ole koskaan jätetty tietämättömien käsiin, uskovaisten palveltaviksi ja uskottomien pilkattaviksi. Ne ovat aina salaperäisellä tavalla kadonneet, niin kuin kerrotaan esimerkiksi Mooseksesta, Eliaasta, Pythagoraasta, Apollonioksesta ja monesta muusta, joiden hautapaikkaa ei tunneta. Vihityn ruumiskin on siksi pyhä, että esimerkiksi Juudaan epistolassa (9. jae) kerrotaan, kuinka Mikael ja "perkele" kamppailivat ja taistelivat keskenään Mooseksen ruumiista. Siksipä Jeesuksenkin ruumis tavalla tai toisella – meillä ei ole siitä tarkempaa tietoa – toimitettiin pois haudasta, ennen kuin ihmiset ehtisivät käydä käsiksi siihen. Tuskin vaimot malttoivat odottaa yli sapatin, ennen kuin he jo riensivät haudalle ruumista voitelemaan, heille kun ruumis oli itse Kristus. Kun sitten ruumis oli poissa, merkitsi se heille, että itse Kristuskin oli poissa, ja taikauskoisesti kuviteltiin, kuinka tämä ruumis kulki ympäri ja ilmestyi ja viimein otettiin ylös "taivaaseen" pilvien taakse, missä se vieläkin on.

Monet uskovaiset kristityt vapisevat, kun näitä asioita aletaan Raamatun nojalla tutkimaan, koska pelkäävät uskonsa perustusten sortuvan siitä. Sitä vastoin meille ei näiden tosiseikkojen selville saaminen merkitse uskon heikentymistä vaan sen tukemista ja lisäämistä. Me näemme niistä, että kristinusko seisoo aivan samalla perustuksella kuin muutkin uskonnot, että sekin omien vertauskuviensa avulla tahtoo ohjata ihmisiä siinä henkisessä kehityksessä, jonka määränpää on vihkimys todelliseen tietoon. Ylösnousemus ei ole silloin yksittäinen, käsittämätön, luonnonvastainen tapahtuma, vaan juuri se vaihe kehityksen taipaleella, jota koko luomakunta ikävöiden odottaa ja jota kohti kaikki olennot ensin tietämättään, sitten itsetietoisesti kulkevat.

On loogista ajatella, että jos on olemassa kehitys ja jumalallinen järjestys, niin kerran jokainen olento tulee siihen kohtaan, jolloin hänen silmänsä aukenevat eikä hän voi enää sulkea niitä. Mutta sitä ennen on monta pienempää vihkimystä. Katsokaamme siis, mitä meidän kokemuksemme kannalta merkitsee "Joonaan merkki". Täytyykö ihmisen sokaista itseään ja tulla tietämättömäksi, ennen kuin hän voi päästä totiseen viisauteen? Mikä on valaan vatsa? Moni sen tuntee kokemuksesta ja tietää, että on hetkiä, jolloin koko maailma pimenee silmissä ja sielussa on tukahduttava ahdistus. Mistä tämä pimeys johtuu? Voimme ymmärtää, että todellisuuden kannalta ihminen ei ole joutunut suurempaan pimeyteen kuin missä hän ennen on ollut, vaan että se, mikä hänelle ennen on valolta tuntunut, nyt on yhtäkkiä näyttäytynyt pimeydeksi. Oppineisuutemme, itsekäs järkevyytemme sokaisee meitä valheellisella valollaan ja estää näkemästä ainoaa todellisuutta. "Ei loista hengestä mitään valoa alemman sielun pimeyttä hajottamaan, jollei siitä ole kaikonnut pois jokainen itsekäs ajatus", sanotaan Hiljaisuuden Äänessä. Turhaan koetamme ravita sieluamme niillä akanoilla, joita muodollinen järki kokoilee ainemaailmasta. Kerran tulee hetki, jolloin kukin huomaa, että se mitä hän on valona pitänyt, onkin ollut synkkää pimeyttä, ja silloin hän pimeydestä huutaa valon puoleen, mutta ennen kuin hänen sielunsa on vereen asti ikävöinyt ja itkenyt, eivät portin salvat aukene hänelle.

Tietäjä – maaliskuu 1910

Hieman lyhennetty, kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.