V. H. V. Vanha ja aina uusi”Ja Hän ajoi Adamin ulos ja asetti hänet asumaan vastapäätä Eedenin paratiisia ja pani kerubit ja tulisen liikkuvaisen miekan vartioimaan tietä Elämänpuulle.” [Moos. 3:24 Septuagintan mukaan] Näin loppuu kertomus ihmisen lankeemuksesta Raamatun ensi lehdillä, se on vanha salaperäinen kertomus muinaisajan syvyydestä. Suuri tietäjä kertoo satua ihmisten lapsille, jotka ihmetellen ja kauhistuen kuuntelevat ja kuvittelevat silmiensä edessä paratiisin kukkaistarhat, missä Adam ja Eeva käyskentelivät ja käärme lymysi ”Tiedon puussa”. ”Ja kuinka sitten kävi?” kysyivät ihmisten lapset, kun Adam oli ajettu korpeen ja paratiisin portti suljettu. Mutta tietäjä ei vastannut, sillä siitä alkoi uusi kertomus – koko ihmiskunnan tulevaisuus. Syntiinlankeemuksesta alkaa historia, alkaa uskonto. Ja mitä sitten seuraa, on jokaisen ihmisen itse löydettävä, itse elettävä. Ja ihmisten lapset katsoivat toisiinsa kummastellen. ”Missä on Edenin paratiisi? Sillä sitä ei otettu pois, vaan ainoastaan enkelit pantiin vartioimaan sen tietä.” Ja kaikki käyvät etsimään sitä – koko elämä on kadonneen onnen etsimistä. Kuinka onnellisia olivat ne vanhan ajan ihmiset, jotka saattoivat kuvitella, että paratiisi oli jokin paikka tämän maan päällä? He lähtivät etsimään sitä tuntemattomiin maihin ja yli suurten vesien, heille oli maa vielä täynnä ihmeitä ja salaisuuksia. Onnellisia yksinkertaisuudessaan! Sillä tuli aika, jolloin maa oli tyystin tutkittu eikä paratiisia löydettykään. Eikä enää siihen uskottu niin kuin ennen, sillä ihanimmassakin puutarhassa asuu kärsimys ja kuolema – viljan seassa kasvaa aina ohdakkeita – ja jokaisen ruusun alla on pistävä orjantappuran oka. Keskellä kesän ihanuutta astuu ihmismieleen sanomaton kaiho ja koko luomakunta huokaa, tuntien ahdistusta. ”Paratiisi on hävitetty maan päältä”, sanovat toiset, ”vaan taivaassa on oikea kotimaa. Pieni ahdistuksen aika, niin sielu sinne lentää.” Mutta taivaan alla on syvyyden kaivo, josta nousee kärsivien huokaus ja parku. Ja he ovat saman ruumiin jäseniä. Saattaako yksi jäsen iloita, jos toinen kärsii? Ei! Taivas on ihana unelma, lepo, aavistus tulevaisuudesta, joka on ikuinen ja kaikkien oma. Mutta taivas on paratiisi ainoastaan sokealle, joka ei näe muuta kuin oman onnensa. Sen tähden taivas lähettää asukkaansa alas tekemään työtä ja syvyyden kaivo ammentaa kidastaan uhrinsa saman maan päälle. Ja taas alkaa uusi etsiminen, yhä kuuluu huuto: kuka lukee elämän kirjan ja käsittää? Missä on paratiisin tie? ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Kuka puhuu? Mies, joka eli ja kuoli kauan sitten ja jonka sanat ovat täynnä arvoituksia? Ei, vaan ainoa todellinen Ihminen, kaikkein ihmisten minä puhuu rakkaimman palvelijansa kautta. Mahtava evankeliumi! Tie on Minussa, jos tahdon sitä seurata. Totuus on Minussa, jos en kuuntele ulkoisia ääniä. Ikuinen elämä on Minussa, jos hylkään katoavaisen elämän. Ja tämä Minä ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Hän on likempänä kuin käsi tai jalka. Hän on tuki, joka ei koskaan petä. Hänellä ei ole nimeä eikä muotoa. Hänen – Minun kauttani käy tie kohti paratiisia. Mutta eikö paratiisin portti ole suljettu? Tie löytyy – enkelit vartioivat sitä vain päästäkseen sisälle sen, joka on valmistunut. Ja kuinka se tapahtuu? ”Sinun sydämesi lävitse pitää miekan käydä.” Se on totuuden miekka, joka puhdistaa sydämen ja ihmisen läpikotaisin. Se on palavaa tulta ja polttaa pois kaiken epäpuhtaan. Ja mikä on hyvän ja pahan tiedon puu? Se on se, jonka katkeria hedelmiä me syömme. Se on se puu, jolle ihmisen poika on ristiinnaulittu ja josta hän on nouseva ylös. Ja se puu muuttuu kerran elämänpuuksi. Mutta missä on käärme? ”Olkaa taitavat niin kuin käärmeet.” Se on viisauden käärme, jonka pää on rikkipoljettava ja jonka myrkky on muutettava uudistavaksi elämännesteeksi.” Ja jos te juotte myrkkyä, se ei ole vahingoittava teitä.” Äärettömän pitkä on ihmiskunnan kehitystaival. Se on työtä, taistelua, kärsimystä. Kärsimättömät tahtoisivat löytää salateitä ja juosta ohi ja jättää muut sikseen. He tahtoisivat toisen verenpisaroilla lunastaa itsensä. Ennen kuin tien alku edes on löydetty, he luulevat jo lopun saavutetuksi. Mutta aika ei anna armoa. Joka päivä on uusi taistelu. ”Niin kuin suuressa, niin myös pienessä.” Niin kuin on koko ihmiskunnan kohtalo, niin myös jokaisen pienen ihmisen kohtalo on tässä pienessä pyörän kierroksessa. Hän syntyy tänne viattomana lapsena, joka ei tiedä kärsimyksestä eikä tunne kuoleman pelkoa. Sitten tulee lankeemus, hän syö tiedon puusta, ja hänen silmänsä avautuvat, ja hän katselee maailmaa ja huomaa olevansa autiossa korvessa, huomaa ohdakkeet ja saa alkaa tehdä elämän raskasta työtä. Kuolemassa hän kulkee yli pimeiden paikkojen ja saapuu portille, jossa enkelit seisovat tulisine miekkoineen. Se, mitä hänestä on jäljellä, kun hän on kulkenut heidän keskellään, saapuu pyhään maahan ja saa levätä paratiisin puiden alla. Tällainen on se kertomus, joka hymyilee papeille ja kirjanoppineille, kun he koettavat sitä käyttää oppirakennelmien tueksi. Se hymyilee maailman viisaille, jotka koettavat pilkata sitä ja tehdä sen tyhjäksi. Aikakausia se on elänyt ja tulee vielä elämään, kunnes se on kaiverrettu tulikirjaimin jokaisen ihmisen tietoisuuteen. Tietäjä — lokakuu 1909 Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.
|