Vihtori Jussila

Henkisestä pyrkimyksestä

Henkinen elämä on täynnä salakareja. Elämää voi verrata suureen mereen. Merellä kulkee laiva, ja jos sen päällystö ei tunne kyllin hyvin kuljettavia reittiä, laiva saattaa törmätä johonkin vedenalaiseen kariin.

Eräs mies peri laivan. Hän pestasi siihen miehistön. Kun he olivat merellä vinhassa tuulessa, niin hän sanoi, että ohjausruorin kääntelemisessä ei ole mitään järkeä. Hän komensi kaikki purjeet avattavaksi, jotta laiva voi kiitää nopeasti, se ajoi karille. Ne, jotka pelastuivat laivan haaksirikosta, eivät milloinkaan unohda hullua kapteenia.

Ihminen on laivan kaltainen. Hän kulkee elämän merta, toisinaan hyvin korkeassa ja vaarallisessa aallokossa keskellä salakareja. Sen vuoksi hänen pitää tuntea laiva ja sen ohjattavuus, so. itsensä. Vanhan ajan viisaat sanoivat – tunne itsesi. Ihmisen täytyy myös ottaa selvää niistä laeista, jotka kohdistuvat häneen, myös näkymättömien maailmojen laeista. Muuten hänen on vaikea suunnistaa niin, että pääsee eteenpäin takertumatta elämän salakareille.

Monien aikakausien ajan olemme ehkä ajaneet takaa harhaa, turhuuksia, halunneet kiihkeästi mammonaa, korkeaa yhteiskunnallista asemaa, nautintoa, määräysvaltaa ym. Me olemme mielistyneet katoaviin lasihelyihin, jotka kuollessamme hajoavat saippuakuplien lailla. Monissa elämissä ne sokaisivat silmämme ja käsityskykymme. Synkät pilvet ympäröivät meitä niin että emme nähneet henkistä todellisuutta.

Nyt on tullut aika, jolloin haluamme sysätä syrjään nämä mielemme kiehtojat ja etsiä aarteita, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa eikä varkaat varasta. Ehkäpä vielä valloitamme taivasten valtakunnan väkirynnäköllä. Ehkäpä silloin Itse, jumalanpoika ihmisessä, sanoo: "Sinä olet minun rakas poikani, johon minä olen mielistynyt." Oi autuuden autuus, oi säälin sävähdyttävä sädehdys, oi hengen juovuttava rakkaus, miten suloinen oletkaan. Oi jalo Kristuslapseni, sinä aikakausien tuskan ja kärsimyksen poika, jota olemme yhdessä kasvattaneet aikojen saatossa, sytytä rakkautesi loisto sydämeni pimeään talliin, niin että sydämeni sinun laillasi voisi rakastaa, että se olisi itse rakkaus, kaikkea syleilevä.

Raamattu sanoo: "Sinun tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa" ja vielä "Minä kostan isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen..." Joogit eivät tunne tätä Jumalaa. He sanovat, että Jumala so. jumalallinen Itse, on korkein rakkaus ja miten korkein rakkaus voisi olla pelottava ja julma. Muhamettilaiset salatieteilijät, sufit sanoivat, että mitä kiihkeimmin ihminen rakastaa Jumalaa, jumalallista Itseä sisäisessä olemuksessaan, sitä nopeammin hän kehittyy.

Ihminen elää tavallisesti samoissa ympyröissä vuodesta toiseen. Hänen ajatuksensa polkee useimmiten aina samoja latuja. Vaikea sairaus tai läheisen omaisen kuolema järkyttää hänen ajatustottumuksiaan ja ravistelee häntä hereille. Kun on kulunut kuukausi tai vähän kauemmin tuosta järkyttävästä tapauksesta, hän palaa taas entiseen sieluntilaansa. Kun henkilö suree omaisensa kuolemaa, on hyvä antaa hänen käteensä kirja, joka selostaa kuolemanjälkeistä elämää, esimerkiksi Leadbeaterin "Kuoleman toisella puolella" tai Oscar Buschin "Seurausten saatossa". Omasta kokemuksestani voin sanoa, että teosofinen kirja on kelvannut tällaisissa tapauksissa, vaikka henkilö ei ennen ollut tutustunut tähän aiheeseen.

Elämän tuntemisen avain on itsetuntemus. Viisas Pythagoras sanoi: "Tunne itsesi ja sinä tunnet maailmankaikkeuden ja jumalat." Sitä mukaa kuin oppii tuntemaan kuolemattoman Minänsä, kasvaa persoonallisuus henkisyydessä.

Jotta oppisi tuntemaan elämää, elämän salaisuutta, on kehitettävä erottamiskykyä. On jatkuvalla tarkkailulla ja mietiskelyllä selvitettävä itselleen, mitä ovat henki ja sielu sekä millaisia ne ovat? Mitkä ovat sielullisia toimintoja ihmisessä ja mitkä henkisiä? Milloin sielullisissa toiminnoissa on voitolla tunne, milloin äly? Vielä on hyvä tarkata, mitkä toimintamme kelpaavat ihmisen henkisen kasvun edistämiseen ja milloin ne ovat sellaisia, jotka koi syö ja ruoste raiskaa. Ja vielä teemmekö enemmän pahaa kuin hyvää ajatuksissa ja toiminnoissa eli kasvatammeko jatkuvasti karmallista velkaamme, vai kuittaammeko enemmän entistä huonoa karmaa kuin luomme uutta?

Viisaat ovat pitäneet henkisyyden saavuttamisen ehtona kriittistä ajattelua. Gautama Buddha sanoi: "Ei pidä omaksua todeksi mitään sen nojalla, että joku toinen väittää sitä todeksi; eikä myöskään sen vuoksi, että se on vuosisatoja vanhaa perinnäistietoa; ei myöskään huhun perusteella eikä sen vuoksi, että kirjat sen esittävät tai joku vanhan ajan viisas on sen sanonut; eikä myöskään sen vuoksi, koska sitä olisi mieluista uskoa tai että esitetty näkökohta on ensi näkemältä miellyttävä; tai että joku pyhimys tai opettaja on niin opettanut.

Ainoa kriteeri on, että joku sanottu tai kirjoitettu asia tuntuu meistä järkevältä. Jos se edistää joko oman tai lähimmäistemme menestystä henkisesti ja kestää koetukset jokapäiväisessä elämässä, silloin voimme liittää sen oppijärjestelmäämme siihen asti, kunnes intuition eli sisänäkemyksen valo osoittaa sen lopullisesti oikeaksi.

Myös joogit vaativat oppilaaltaan kriittistä ajattelua. Erään joogin oppilas kysyi, miten hänen on asennoiduttava? Joogi vastasi: Valppaus.

Oppilas ihmetteli: Valpas?

Opettaja sanoi: Valppaus, valppaus, eikä mitään muuta. Nähtävästi oppilas ei ollut kyllin valpas, jotta olisi oppinut esimerkiksi analysoimaan tunteitaan ja ajatuksiaan.

Joogit ja tietäjät luotaavat helposti ihmisten sisäisen olemuksen, mutta tietäjän sisäiseen olemukseen eivät alemmalla kehitysasteella olevat voi tunkeutua.

Vastikään pidetyssä kirjailijoiden kriitikkokongressissa kirjailijat luettelivat, millä aloilla kritiikki on tarpeen, kuten kirjallisuudessa, mystiikassa, uskonnossa jne. Mutta itse kritiikin olemusta ei kukaan selvittänyt, vaikka kokouksen nimi Kansainvälinen kriitikkokokous olisi sitä edellyttänyt. Olisi nähdäkseni ollut asiallista syventyä siihen, mitä kriitikko sanoo aikamme ilmiöistä, kuten taiteen eri laeista, uskonnosta, kulttuurista jne.

Ihmisellä on äly ja ajatus, mutta erottamiskyky on näiden tuolla puolen. Kritiikki ei ole ainoastaan vanhan huomioimista, vaan jatkuvaa uuden löytämistä. Kriitikon tulisi olla kuin tiedemies, joka tutkii, kokeilee ja ajattelee. Kun joku ilmiö hänen mielestään tulee todistetuksi, niin hän julistaa: tämä on tieteellinen totuus. Eri asia on, että nuo totuudet muuttuvat kovin usein. Se, mikä on tieteellinen totuus tänään, ei aina ole sitä enää huomenna.

Kriitikko oppii ajattelukyvyn. Hänestä tulee ajattelija. Jos hän joutuu johonkin onnettomuuteen, esimerkiksi elokuvateatterissa syttyy tulipalo, niin hän ei ryntää heti suinpäin johonkin, vaan hän ensin ajattelee, mikä on paras menetelmä tässä tilanteessa? Tämä sillä edellytyksellä, ettei pakokauhun valtaama yleisö polje häntä jalkoihinsa rynnätessään silmittömästi eteenpäin. Tässä ryntäyksessä heikot helposti sotketaan toisten jalkoihin.

Sanotaan: minun on nälkä, olen väsynyt. Kritiikkiä tarvitaan. Mikä on nälkä, ja mikä on väsynyt? Ihmisen henki, jumalallinen Itse, ei ole koskaan väsynyt, koska se on tulenkipinä, osa loppumatonta jumalallista energiaa. Sen ei myöskään ole nälkä, koska Itse ei koskaan syö. Vain keho väsyy, ja sen on nälkä. Kun joku on uneksinut, niin hän sanoo: "Näin unta." Taas on kritisoitava, mikä näki unta? Ruumis ei voi nähdä unta, koska se on melkein kuollut silloin kun sielu poistuu ruumiista unen ajaksi. Sielu uneksii.

Luova opiskelu on uuden löytämistä, ts. se on luovaa silloin, kun ihminen lukee ajatellen ja miettii sitä. Kristillisen kirkon pelkkä usko on kritiikin vastakohta. Todellinen tieto on sitä, mitä saa selville omintakeisella ajattelulla. Teosofian ymmärtäminen johtuu intuition kehittymisestä. Vasta silloin ymmärtää syvempää tietoa, kun sisänäkemys eli intuitio kehittyy toimintakykyiseksi. Kun miettii jotakin ongelmaa tarpeeksi kauan, useana päivänä tai viikkona, niin intuitiosta saattaa tulla kuin salaman välähdys ja asia on selvinnyt. Buddhisen maailman tieto on totuus ja aina vain pelkkä totuus.

Hyvät ajatukset ovat hyvin voimakkaita, ja ne hävittävät huonoja ja itsekkäitä tunne- ja ajatuskoostumuksia. Mm. joogit lähettävät joka päivä jatkuvasti ihmiskuntaa kohottavia ajatuksia. Joogit ja tietäjät ovat ihmiskunnan suola. Ihmisten olisi vaikea elää, jos he eivät työskentelisi. Maailma ei osaa arvostaa heidän suurenmoista työtään, vaan pitää heitä usein hassahtaneina, omituisina ihmisinä. Vuosisatojen kuluessa heitä on ristiinnaulittu, poltettu rovioilla ja kidutettu, mutta sitä suurta temppeliä, ihmiskunnan temppeliä, jota he ovat rakentaneet, ei ajanhammas pysty murtamaan, sitä ei voida hävittää.

Sangen tärkeää on, että luotamme omaan sisäiseen johtajaamme. H. B. Blavatsky sanoo: "Ensimmäinen välttämätön ominaisuus on järkähtämätön usko omiin voimiimme ja sisäiseen jumaluuteemme, muussa tapauksessa ihminen voi yksinkertaisesti kehittyä edesvastuuttomaksi meedioksi. Muinaisen ajan mystisessä kirjallisuudessa löydämme jatkuvasti tuon saman esoteerisen aatteen, että persoonallinen Jumala asuu palvojansa sisällä eikä hänen ulkopuolellaan. Tämä persoonallinen jumala ei ole mikään mitätön henki tai kuvitelma, vaan kuolematon olento, Vihittyjen Vihkijä."

Tätä korostavat myös uskontojen pyhät kirjat. Elohimit, luojat, sanovat Mooseksen kirjassa: "Me loimme ihmisen kaltaiseksemme, Jumalan kaltaiseksi me loimme hänet."

Luotammeko sitten omiin sisäisiin voimiimme, jumalallisiin voimiimme? Sangen harvoin. Me muovaamme usein elämämme ympäristömme mukaan, noudatamme niitä normeja, mitä kaikki muutkin noudattavat. Emme ajattele sitä, että olemme yksilöitä emmekä laumaolentoja. Saatamme usein olla epätoivoisia, kun johtopäätöksemme eivät ole muiden kaltaisia. Jos noudatamme sisäisen henkisen Itsemme johdatusta, niin emme voi olla muiden kaltaisia, sillä meillä on oma tiemme niin kuin se on kaikilla muillakin, kunhan kukin löytää oman tiensä.

Elonpyörä – 1980/2