V. Jussila

Lunastusopin syntyhistoria

Jokaisen ihmisen kehityksessä tulee kerran hetki, jolloin hänelle tulee kaikkia muita asioita tärkeimmäksi saada selvyys uskontojen suurista totuuksista. Hän lähtee etsimään pyhistä kirjoista vastausta kysymyksiinsä. Verratessaan eri uskontojen tekstejä toisiinsa, hän oppii vähitellen ymmärtämään kuolleen kirjaimen taakse kätkettyjä totuuksia. Hän havaitsee, että viisaat ovat aina kätkeneet sanottavansa vertauskuvalliseen muotoon. Jälkipolvet ovat kuitenkin aina pyrkineet aineellistuttamaan suurten uskonnonperustajien pyhät opit, ja näin on syntynyt monenlaisia uskonnollisia opinkappaleita. Kun tutkija jatkaa uskontojen vertailua ja mietiskelee niitä jatkuvasti, hänelle kehittyy vähitellen sisäinen näkemys, intuitio. Silloin häntä eivät enää tyydytä suurten joukkojen uskomukset. Hänestä on kehittynyt itsenäinen tutkija, joka nousee kaavoittuneiden uskontojen yläpuolelle.

Uusi Testamentti ja sen selityskirjat kertovat, että n. 2 000 vuotta sitten syntyi Palestiinassa Jumalan poika, Kristus, jonka kautta maailmat on luotu ja joka kerran on tuomitseva kaikki olennot, elävät ja kuolleet. Kun tutkija on perehtynyt Krishnan, Buddhan, Zoroasterin ym. ihmiskunnan vapahtajien historiaan, jumalaistarustoon ja ajatuksiin, niin Jeesusta koskevana mainittu väite tuntuu suunnattomalta, kerrassaan hätkähdyttävältä. Etsijä jää kysymään, onko noin mahtavalla väitteellä katetta? Hän on huomannut, että ihmisten mielikuvitus on kutonut kaikkien uskontojen perustajien henkilöhahmon ympärille jumalmyyttien sarjan. Heistä on tehty tai yritetty tehdä jopa maailmankaikkeuden korkeimpia olentoja. Niinpä Muhammedin kuoltua hänen seuraajansa aikoivat julistaa hänet jumalaksi, mutta eräs profeetan oppilas sanoi: "Ei suinkaan Muhammed ollut jumala. Itse hän eläessään aina sanoi: Allah yksin on suuri ja Muhammed on hänen profeettansa."

Uskontomme opettajat selostavat, että jos ihminen katuu syntejään viimeistään kuolinvuoteellaan, niin hän saa kaiken anteeksi ja menee taivaan ikuiseen autuuteen. Tutkijan sisin ei voi tätä hyväksyä. Hänen mieleensä tulee kysymyksiä: Eikö ole kaitselmuksen pyhyyden loukkaamista otaksuma, ettei maailmankaikkeudessa löydy lakeja ja ovatko ihmiskohtalot vain sattuman leikkiä? Eivätkö Jeesus ja Paavali opettaneet: "älkää antako pettää itseänne, sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää"? Mutta eivät ainoastaan kristinuskon, vaan myös monet suurten uskontojen perustajat ole opettaneet samoin. Buddhalaisen uskonnon ja hindufilosofian mukaan, kun ihminen on tehnyt jonkin pahan työn, hänen olemukseensa takertuu tumma varjo, joka ei lähde siitä pois, ennen kuin jumalallinen karman laki, so. ihmisen oma kärsimys, palauttaa elämän tasapainon ja hän pääsee eroon mainitusta varjosta.

Jeesus vain yhden ainoan kerran kertoi tarkemmin kuolemanjälkeisestä olotilasta. Vertauksessaan "Rikas mies ja Lasarus" (Luuk. 16: 19-31) hän raottaa tuonpuoleisen verhoa. Rikas mies, joka eli elämän yltäkylläisyydessä eikä huomioinut elämän kovaosaisia, joutui kuolemansa jälkeen vaivan paikkaan. Lasaruksen kuoltua enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Edellinen rukoili ja huusi sanoen: "Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kaatamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minulla on kova tuska tässä liekissä." Aabrahamin mieleen ei tule anteeksianto, vaan hän vastaa kylmästi: " ....eläessäsi sinä sait hyväsi...." Tämä Jeesuksen vertaus ei anna pienintäkään aihetta uskoa muuta kuin että saamme niittää tekojemme mukaan.

Mainituista seikoista tekee tutkija sen johtopäätöksen, että kristinusko on kaavoittunut ja dogmatisoitunut. Sen vuoksi hän haluaa selvyyttä siihen, millaisia käsityksiä näistä asioista oli uskontomme alkuaikoina? Tutkittakoon siis oppeja lunastuksesta ja Jeesuksen jumaluudesta historian valossa.

Alkukristillisistä käsityksistä

Historiallisista lähteistä selviää, että lunastusoppia ei tunnettu alkukristillisinä aikoina. Jeesusta pidettiin suurena opettajana, joka nousi Juudan kansan seasta, saavutti täydellisyyden ja häntä alettiin sen vuoksi kutsua Kristukseksi. Vasta myöhemmin syntyi oppi, että Jeesus oli Jumalan toinen persoona ja yhtä Isän kanssa.

Priestley kirjassaan "History of Early Christianity" kertoo, että "emme löydä mitään jumalallisen kaltaista Kristuksessa ennen Justinus Marttyyria" (v. 141). H. P. Blavatskyn "Salaisen Opin" mukaan piispa Paavali Samosata eli Samosatalainen kielsi Jeesuksen jumaluuden Antiokian ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (v. 341). Häntä kutsuttiin Jumalan pojaksi hänen pyhyytensä ja hyvien töidensä vuoksi. Useat Raamatun kriitikot, mm. ns. tübingeläiset suuret teologit, jotka vaikuttivat Saksassa viime vuosisadalla, ovat eittämättömästi todistaneet viimemainitun väitteen. Tarkasteltakoon tässä kirjoituksessa, milloin dogmit Jeesuksen lunastustyöstä ja jumaluudesta syntyivät ja ketkä kehittivät ne opinkappaleiksi.

Katolisen kirkon dogmien, muodostus

Kirkkoisä ja piispa Irenaeus, joka syntyi Smyrnassa toisella vuosisadalla, oli ensimmäinen, joka kehitti suuntaviivat katollisen kirkon dogmaattisille opeille. Hjalmar Holmquistin "Kirkkohistoria", WSOY 1928, kertoo seuraavaa:

"...hän (Irenaeus) kohotti apologetiikan (kristinuskon suullinen ja kirjallinen puolustus) uudelle tasolle ja kehitti sen todelliseksi kristilliseksi teologiaksi... hänen kauttaan keskitettiin kristillinen ajattelu käsittämään historiallista jumalihmistä Jeesusta ja hänen kauttaan tapahtunutta ihmisten pelastusta kuoleman vallasta... sisältää Irenaeuksen teologia apologeetteihin verrattuna uutta ja merkityksellistä. Jeesuksen historiallinen elämä, kuolema ja ylösnouseminen nähdään soteriologiselta (oppi Kristuksen vapahdustyöstä) näkökulmalta katsottuna toisella tavalla kuin ennen. Kristus on pelastaja, Jumalan ilmoittaja, Jumalan poika ja todellinen ihminen."

Näin siis Irenaeus dogmatisoi kristinuskon syvät ja jalot opit. Katolinen kirkko kulki myöhemmin juuri hänen kaavailemaansa tietä. Kristinuskosta pyyhittiin pois sen vertauskuvallinen aineisto. Siinä on salainen puoli kuten muissakin uskonnoissa. Mm. opetuslapset kysyivät Jeesukselta: "Minkä tähden sinä puhut heille (kansalle) vertauksilla?" Hän vastasi: "Sen tähden, että teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu." (Matt. 13: 10-11)

Piispa Tertullianus, joka syntyi Karthagossa vähän ennen vuotta 160, syvensi Irenaeuksen muodostamia dogmeja. Holmquistin "Kirkkohistoria" kertoo:

"Tertullianus syvensi Irenaeuksen teologiaa siirtämällä ihmisen peruspuutteen katoavaisuudesta syntiin... Tertullianus perustaa perisyntiopin... Kirkosta virkoineen ja sakramentteineen tuli pääasiallisesti oikeuslaitos. Uskonkaavasta tuli laki ja pyhistä kirjoituksista oikeuslähde..."

Hän muodosti vielä kolminaisuusopin. Näin oli muodostettu uudet kristinuskon opit. Puuttui vielä kirkolliskokouksen vahvistus. Rooman keisarin Konstantinus Suuren käskykirjeen vaatimuksesta kristikunnan piispat kokoontuivat Nikean kirkolliskokoukseen v. 325. Käsiteltävistä asioista mainittakoon kolmiyhteys- ja jälleensyntymisoppi sekä tärkeimpänä kysymys Kristuksen jumaluudesta. Eusebiuksen mukaan piispoja oli kokoontunut 200–300 ehkä enemmänkin. Hammerichin "Kirkkohistorian" [Oulu 1879], mukaan oli läsnä kolme erimielistä puoluetta. Kaksi niistä oli äärimmäisyyssuuntaa, joista toista edusti Aleksandrian piispa Aleksander ja toista aleksandrialainen pappi Areois. Kumpikin puolue oli luonut kristinuskosta oman käsityksensä. Piispojen enemmistö muodosti keskustan, joka olisi mielellään suonut sovinnon syntyvän molempien puolueitten välille. Kokous oli myrskyinen ja melskeisiä kohtauksia sattui tuon tuostakin. Keisari vaiensi rohkeimmat vastustajansa ajamalla heidät ulos. Keisarin suosikki piispa Eusebius teki useita sovintoehdotuksia, joihin keisarikin mieltyi. Mainitut kirkkohistoriat eivät kerro, miten kokouksen pöytäkirjat syntyivät. Todennäköisesti ne kirjoitettiin keisarin tahdon mukaan. Niissä mm. kirottiin jälleensyntymisoppi, koska muutamat piispat olivat tämän opin kannalla. Säädettiin myös, että "Kristus on Jumalan poika, syntynyt eikä luotu ja on samaa olemusta kuin Isä".

Useat kokouksen piispat hämmästyivät kokouksesta laadittua pöytäkirjaa eivätkä halunneet allekirjoittaa sitä. Silloin keisari turvautui valtaan, joka hänellä oli laajan valtakuntansa hallitsijana. Hammerich kertoo seuraavaa:

"...uhaten maanpaolla keisari pakotti lähes kaikki vastustelijat – kahdeksantoista kahdestakymmenestä – allekirjoitukseen. Kaksi egyptiläistä piispaa olivat ainoat, jotka eivät taipuneet ja heitä sekä Areiosta kohtasikin kirous... Areios ja nuo edellä mainitut kaksi egypiläistä piispaa ajettiin maanpakoon syrjäisille seuduille.... Areiolaiset kirkot suljettiin, Areioksen ja Porfyrion kirjoitukset poltettiin ja jokaista, joka näitä säilytti, uhkasi kuolemanrangaistus, poliisivirasto rupesi pyhän hengen apumieheksi."

Kirkkohistoria kertoo, että kirkolliskokousten päätökset ovat Pyhän Hengen vaikuttamia. Vakava tutkija ei voi yhtyä tähän käsityskantaan, ei ainakaan keisari Konstantinuksen aikaisten päätösten suhteen. Historia kertoo, että Konstantinus Suuri oli tyranni, joka heitätti petojen raadeltavaksi suuren määrän vastustajiaan sekä mestautti poikansa Crispuksen ja puolisonsa Faustan.

Mutta kristinuskon kriittisinä vuosisatoina ei tehty ainoastaan Jeesuksesta lunastajaa vaan myöskin kirkonmiehet alkoivat antaa anteeksi ihmisten syntejä. Holmquistin "Kirkkohistoria" kertoo:

"Hän (piispa Calixtus 217–222) teki johtopäätöksen uudesta piispanvallasta seurakunnassa ja puolusti kantaa, että piispa voi apostolisten valtuuksiensa nojalla antaa anteeksi kaikki synnit."

Kun tarkastelemme kristinuskon Mestarin, Jeesuksen, todellista olemusta, niin häneen soveltuvat erään tutkijan sanat:

"Yhtenä suurimmista uskonpuhdistajista, kaiken teologisen dogmatismin perivihollisena, tekopyhyyden ahdistajana, mitä jaloimman siveysopin saarnaajana Jeesus on yksi suurenmoisimpia ja selväpiirteisimpiä kuvia ihmiskunnan historian panoraamassa... Tuon filosofisen ja siveellisen uudistajan suurenmoinen kuva ei tule himmenemään vaan jokaisella vuosisadalla yhä selvenemään ja tarkentumaan. Se tulee hallitsemaan yleismaailmallisena sinä päivänä, jolloin koko ihmiskunta tunnustaa yhden ainoan isän – tuntemattoman – ja yhden veljen – koko ihmiskunnan". [Ote H. Blavatskyn kirjoituksesta]

Elonpyörä – 1966 n:o 1